Tänään ulkoiluttaessani kameraa tapasimme ylläolevan tyypin. Se oli melkoisen taitava maastoutuja tai sitten minä olin liikaa omissa ajatuksissani. Kuljimme hiekkatietä pitkin tyylikkäästi koko tilan valloittaen, kun huomasin edestä lähestyvät ratsastuskoulun hevoset, jotka kuuliaisesti pudottivat laukan käyntiin havaitessaa meidän lähestyvän. Kutsuin koiria luokseni ja sillä samalla hetkellä kuulin äänen - varoittavaa, vihaista sähinää ja aivan jalkojeni juuressa. Hyökkäsin tarttumaan kiinni uteliaisiin koiriini, jotka luonnollisesti olivat tunkemassa kasvojaan kobran lailla pystyasentoon nousseen, nuoren kyyn naamalle. Matelija oli onneksi armollinen ja osoitti todeksi taas sen, ettei iske jos ei koe tarvetta siihen: sain koirani vedettyä ojaan ilman hampaanjälkiä ja huusin ratsastajia olevaan varovaisia ohittaessaan meitä, sillä hevosen sivuaskel kohti nuorta kyytä voisi saada ikävät seuraamukset. Hevoset ohittivat käärmeen kauniisti ja pienen valokuvaustuokion jälkeen käärme pääsi jatkamaan matkaansa, kuten myös me.

Vaikka olen käärmeen omistaja ja matelijoiden ystävä, täytyy myöntää, että tunsin väreilevää kunnioitusta tuijottaessani tätä viirusilmää suoraan silmiin.






Viikko ei osaltamme ole ollut järin onnekas. En halunnut puhua asioista kamalasti etukäteen, koska halusin hallita jännitystäni ja samalla varautua pahimpaan mahdolliseen pettymykseen. Vaikka yritin helpottaa iskua, se tuntui silti musertavalta. Seisoin kaatosateessa, vaatteet vettyneinä ja ukkosen jyristessä ja nojasin eteenpäin kännykkäni ylle, jottei pisarat saaneet näyttöä täysin vauhkoontumaan. Auki oli sähköposti, joka ilmoitti, ettemme ole tokojaoksen silmissä kyllin potentiaalinen koirakko päästäksemme nuorten koirien tokoringin jäseniksi. Edessäni oleva pistesaldo oli onneton eikä sanallinen palautekaan kohottanut hymyä huulilleni.

Koko Naurun elämän ajan olen tähdännyt tällaiseen mahdollisuuteen päästä kunnon treeniin, valmentuakseni tokokouluttajana ja jotta koirani valmentautuisi tokokoirana. Haluan kilpailemaan! Niin korkealle kuin mahdollista! Nyt meillä on kuitenkin ongelmia ja tarvitsisimme tavoitteellisen tiimin resursseja ja apuja ongelman selättämiseen - mutta emme pääse niihin osallisiksi, koska tämä ongelma sattuu olemaan kisanomainen tilanne.






Tällä viikolla sama kisatilanne käytiin kahdesti, mutta ensimmäisestä treenipaikasta vastausta ei ole vielä tullut. Harmistuneena ja hetkellisesti luovuttaneena en usko vihreän valon syttyvän sielläkään, vaikka tiistain tilanne oli vähän parempi. Nauru jaksoi tutulla kentällä olla huomattavasti reippaampi. Se laamaantui vasta seuraamisen keskivaiheilla, mutta palautui niin hyvin että suoritti luoksetulon oikeaoppisesti laukalla. Noutamista en uskaltanut lähteä kokeilemaan vaan pelasin varman päälle, näyttäen ainoastaan pidon. Vapaavalintaiseksi uskaliaana valitsin voittajan ruudun lyhennetyllä matkalla, joka toimi ihan hyvin. Lähti vasta toisella käskyllä suorittamaan, mutta suoritti liikkeen oikeaoppisesti ja tuli iloisella laukalla mukaan seuruuseen.

Lauantain vastaava olikin täysi katastrofi. Vaikka Nauru oli vielä paikkamakuussa ihan messissä ja juuri ennen kehään menoa sen silmissä paloi innokkuus, kuoli moinen tunnetila kun astuimme kehään. Seuruu oli alusta loppuun säälittävän näköistä, kuin koira olisi hakattu kehään. Nauru vastasi sosiaaliseen palkkaan siedettävästi, mutta luoksetulonkin se lönkötti tylsästi ravaten. Riskipelillä päätin suorittaa koko noudon, jonka se teki laiskanlaisesti. Kirkkaus katseeseen syttyi ennen ruutua, ja vaikka vauhti ei senkään kohdalla ollut huimaava, suoritti se liikkeen kivasti. Ringin tilanne oli kuitenkin erittäin tiukka, en edes osannut odottaa sellaista pilkunviilausta, kun kyseessä on kuitenkin nuorien koirien tilaisuus. Ja heti samana päivänä ilmoitus tulikin hylkäävästä päätöksestä: eihän koetilanne sisältänyt edes haastattelua, jossa olisin voinut avautua suurimmasta ongelmastamme. Jotta olisin voinut avautua siitä, että meidän piti ongelmalla päästä sisään ryhmään, jotta saisimme apua siihen.






Kidan kanssa toko on onneksi noususuhdanteessa: toki viilenevä ilma aiheuttaa lisähankaluuksia metallinoudon suhteen, sillä kylmettynyt metalli suussa on huomattavasti ällömpi kuin lämpimämpi versio. Kida närisee, äyskii ja murrailee kapulalle, luo samalla apua anovia katseita minuun, mutta loppujen lopuksi harmistunut ilme naamallaan palauttaa kapulan vierelleni. Tämä vaatii kuitenkin paljon toistoja, jotta uskaltaudun lähteä kokeisiin kokeilemaan. Ruutu on hyvällä mallilla, vaikka en olekaan tyytyväinen kohtaan, johon Kida siellä asettuu. Se on kuitenkin ruudun sisällä ja imu paikalle on kova, joten en ole (ainakaan vielä) uskaltanut lähteä turhaan nillittämään asiasta. Viimeksi treenasimme ruutia mudimaisella häiriöllä, kun toinen koirakko suoritti ohjattua noutoa samalla kentällä, eikä ongelmia ollut.
Haaveilen myös Taran viemisestä alokaskokeeseen, mutta äänenkäyttö ja huono seuruu hidastavat minua. Löysällä ja kaukaisella seuruullaan se voisi vielä jotkin pisteet raapaistakin, mutta ääntey tehtävien välissä ja niiden aikana ärsyttävät myös jo valmiiksi. Taralla kuitenkin liikkeet ovat hallussa ja varsinkin luoksetulo ja hypyt ovat priimaluokkaa. Lisäksi Tara nauttii työskentelystä ja on pää viidentenä jalkana nykyisin hinautumassa tokokentälle, vaikka ennen agilitykenttä veti luonnollisesti enemmän puoleensa. Tara on terhakka ja sillä on hyvä vire, mutta tosiaan ääntely ja seuruu eivät vain luonnistu ja tuntuisi tyhmältä laittaa rahaa kokeeseen, jossa tietää numeroiden olevan alhaisempia näiden vikojen takia. Taraa ei kuitenkaan ole koulutettu tätä lajia silmälläpitäen...




Naurun kisatuloksien parantamiseksi (ja takaamiseksi) minun pitää tehdä uudenlaisia suunnitelmia. Kunhan kuulen ensin lopulliset tuomiot ja nuolen hetken haavojani...