Olemme tosiaan suorittaneet edistyksellisesti sosiaalisuuden harjoittamista. Ensin kamelinpäivänä saapui Essi ja Fox luoksemme lenkkeilemään, ja tiimitäni otin Naurun ja Taran mukaan. Fox on kiertolaispolo, tosin nyt jo vuosia Essin rakkaudella ja taidolla hoivaama sekarotuinen herrasmies, jolla on varsin vähäiseksi jääneet sosiaalisuudet koirien kanssa. Paitsi koska Kidalla oli rankka päivä takana (ja edessä), jätin sen pois, ettei vain punaeläin olisi liian tulista seuraa jänniin maisemiin saapuneelle herraskoiralle. Tara ja Nauru pitivät hyvin huolta kaverista, vaikkakin leikit jäivät vähäiseksi helteisen kelin takia. Lenkillä aikaa kului kuitenkin parituntinen, ja kolmikko sai myös hetken ihastella kummallisen eläintarhan asukkaita. Tara lähinnä olisi mielellään kiljunut tyypeille, Nauru taas toljotti silmät pyöreinä, ennenkuin päätti apinoida noutajan erittäin esimerkillistä esimerkkiä...

Koiraharrastus on valintoja. Sitä minä mietin samalla, kun luuttusin lattiaa lämpimän löysästä paskasta, jonka Nauru oli vääntänyt lattialle yksin ollessaan. Lauantaisten maalla popsittujen kanankakkojen kosto.
Valinnat eivät kuitenkaan tällä kertaa liity kanoihin tai ulosteisiin, vaan Kidaan. Kävimme sunnuntaina HSKH:n seuramestaruuksissa tokon puolesta, kokeilemassa voittajaluokkaa tauon päätteeksi. Epiksiähän oli tuossa kesän mittaan pari kappaletta, ja treeneissä on mennyt aivan hemmetin mahtavasti. Olotila nukkumaan mennessä oli ristiriitainen, mutta päätin, että tämä on kokeilu. Ihan sama, mitä sieltä tulee.

Kisa-aamumme oli mitä mahtavin. Kävelimme Kidan kanssa Ojankoon kirpeän viileässä syysilmassa, joka myöhemmin muuttui paahteisen kuumaksi. Kida oli iloinen, energinen ja motivoitunut. Kisapaikalla se oli intoa täynnä ja itsekin olin rennompi kuin koskaan. Minua jännitti vähemmän kuin agistarteissa, joka on jo aika erikoista. Kai minä vihdoin löysin jonkinlaisen zenin ja levollisuuden, sillä oman vuoron odotus oli lähinnä tylsää. Kidan kanssa naksuttelimme, hauskaa pidimme.

Hyvä energia jatkui kehänauhoille saakka. MIKÄÄN ei muuttunut. Ei minun asenteeni, ei ympäristö, ei mikään. Mutta Kida muuttui. Tein 2 minuuttia ennen kehään menoa liikkeestä istumisen, joka oli täydellinen. Nappisuoritus, sen totesi Oonakin, joka tarkkaili menoamme vähän kauempaa. Paria vaivaista minuuttia myöhemmin oli aika toistaa sama liike kehän sisäpuolella, ja kuinka kävi? Kida jäi seisomaan sekunniksi, ja alkoikin sitten hiipiä perässäni pää painuksissa, äärimäisen epävarmana.
Monella varmasti tulee mieleen, että se johtuisi minusta. Epäilen sitä. Tuomari lopussa kehui hurjasti olemustani, ohjaustani ja tsemppaustani, tukea, jonka annoin koiralle. Hän sanoi näkevänsä Kidassa pontentiaalisen, lahjakkaan koiran, joka ei kuitenkaan epävarmuudessaan kyennyt näyttämään taitojaan hänelle. Pirkko Bellaoui oli äärimäisen mukava, ymmärtäväinen ja hieno tuomari, joskin äärimäisen tarkka. Perustelee kuitenkin pisteytyksensä hetimiten. Kokeessa tuli onnistumisiakin kuitenkin, harmi vaan, etteivät nekään tsempanneet neitiä tarpeeksi.

Kidan reaktio oli lopulta samanlainen kuin luonnetestissä konsanaan, ja keskeytin kaksi viimeistä liikettä. Vire putosi tasaista tahtia, välillä neiti tsemppasi, mutta sitten taas laantui. Lopulta se vaan tuijotti pois, ja vapautuksissa olisi halunnut lähinnä mönkiä ulos. En tiedä, onko Kidalla a) mielessä jokin negatiivinen muisto tokokisoista, joka vaikuttaa edelleen (mikä? miltä ajalta?) vai b) vaikuttiko keskiviikkona pieleen menneet agilitykisat niin paljon, että kisamotivaatio oli tiessään? Pohdiskeltavaa kerrakseen.

Parasta kaikessa oli minun fiilikseni kisan jälkeen. Olin helpottunut. Olin levollinen, jopa iloinen. Tuntui hyvältä, kun vihdoin sai tehtyä ratkaisuja koiran mukaan, otettua kaikki dead linellä hönkivät tavoitteet alas talvivarastoon ja miettiä, että hei - maailma ei kaadu. Meillä on joka sormelle lajeja, ei yhden kisaamattomuus olekaan maailmanloppu. Näin sanoo Maija, aika älyttömän kilpailuviettinen ihmisyksilö!

Ajattelin tosiaan korkata Kidan kanssa rallytokon joka tapauksessa, mutta nyt niiden rento, kannustusmielteinen kisafiilis tulee tosiaan tarpeeseen Kiidulle! Ja agility, sitä paahdamme entiseen malliin, täysillä. Toki tokotreenaamme myös, koska Kida tykkää treenaamisesta. Voi Kidan riemua, kun illalla hyyyyyvien päiväunien päätteeksi menin Järvenpäähän suorittamaan talkoopisteitä ja pientä agilitytreeniä. Kida suorastaan räjähti radalle, se oli älyttömän innoissaan, älyttömän taitava ja niin iloinen. Kyllä näkee, mistä Kida tykkää, ja missä se on hyvä! On se tokossakin, tietenkin, mutta kyllä sen ilo päästessään agiesteille sai minut vähän niiskuttamaan liikutuksesta. Nyt kisanomaisien tilanteiden lavastusta, EVL-liikkeiden treenaamista. Hauskanpitoa.

... Minulla on tällä hetkellä vielä parikin päivitysluonnosta odottamassa. Kaikkea tapahtuu niin paljon, ettei päivitystahtini pysy tässä mukana! Laitan loppujuttuja siis vähän perässä, tai muuten tästä tekstistä tulee "Taru sormusten herrasta"-trilogialle hyvä vastustaja romaanin pituudessa. Itse olen juuri lähdössä pitkälle pyörälenkille Kidan kanssa, ja sen jälkeen tapaamaan Naurun ja Taran kanssa Essiä ja Foxia, ja sen jälkeen vielä Kidan kanssa agilitytreeneihin. Niistä romaanisoin kuitenkin tuonnempana lisää.

Tiistainen treenaus yhdistettynä eiliseen voisi ansaita ihan oman postauksensa. Mainittakoon, että päivitys on hyvin paimenkoirapitoinen, sillä Neiti Noutaja ei päässyt osalliseksi lainkaan tiistaisista  karkeloista. Sen selkä on edelleen mietityttävän värisevä, ja koska viimeviikkoinen hierojatapaaminen peruuntui loukkaantumisien takia, hieronta siirtyi tälle torstaille.

Kaikkihan alkoi tiistaina kello 15:00, kun huristelin autolla tämän hurjankin pitkän, kävellen 20 minuuttia vievän, matkan Ojankoon. Siellä minun oli tarkoitus tekaista voittajan liikkeitä yhdessä uskollisen punaiseni kanssa, mutta kah, eipä ollut Kidalla kummoistakaan otetta tekemiseen. Kidassa oli itseasiassa kaksi vaihetta: 1) korvat luimussa typerä virne naamallaan ja täysiiiiii tai sitten 2) korvat luimussa ahdistunut ilme naamallaan jumiutuneena paikalleen. Siinäpä sitten kultaista keskitietä hakemaan, ja lopulta meno alkoi sen verran nakertaa, että luovuin leikistä aika lyhyeen.

Naurulla oli havaittavissa enemmän tuota ykkösvaihtoehtoa. Oona kuvaili meille kiltisti jäävät videolle, lupaan laittaa ne esille seuraavassa postauksessa. Se tuleekin varmasti varsin pian, sillä huomenna on luvassa agilityepiksiä isolla porukalla. Joka tapauksessa, itse jäävät sujui tosi näppärästi, istuminen tekee vähän heikompaa kuin makuu ja seisominen. Hypyn tekeminen onnistui myös näppärästi, nyt neiti muistaa jo, että hypyn jälkeen kuuluu kääntyä hypyn takana, ei hypyn viereen. ;) Seuraamisissa havaitsin neidin jäävän taakse, varsinkin juostessa, joten korjasin asian heti seuraavana päivänä tekemällä seuruuharjoitukset hihnassa. Tämä oli oikein näppärä ratkaisu, sillä sain naksuteltua tiheästi oikeaa paikkaa, ja Nauru alkoikin tarjota sitä sitten juostessakin huomattavan paljon tehokkaammin.



Vielä takaisin tiistaihin. Ojankosessioiden jälkeen ajelin Järvenpäähän ryhmätreeniin. Olin itseasiassa tosi iloinen Kidan työskentelystä. Kontakteilla tuo kerran possuili, muuten teki tosi hyvin, keinujen kontakti osui nappiin aina. Suurin ilonaihe oli kuvio13-16. Katsoessani kuvaa koneelta pohdiskelin saksalaista sopivaksi tuohon kohtaan, mutta rakennettuna valutin idean pikaisesti vessanpönttöön. Liikaa juostavaa, helpommallakin pääsee. Päätin tehdä viskileikkauksen kolmellatoista, ja neljällätoista vastakäännös, jotta minimoin mahdollisuuden koiran päätymisestä väärälle esteelle. Epäilin tätä kuviota, mutta kah, se onnistui joka kerta! Kidalla viskileikkaukset sujuu kuin vettä vain.

Kirjoitin itselleni muistiin seuraavanlaiset kotiläksyt:

• Kontaktit tehotreeniin
• Keppien viimeiset välit on maltettava tehdä siinä missä muutkin
• Ratalähtö rauhalliseksi (nykyisin liikkuu levottomasti, ja itseasiassa tällä treenillä oli todellinen sika, nousi ja hiipi ihan pokkana. Ei käy!)

No näin pääsi käymään! Kaikkea kanssa. Tuo lähinnä siksi, koska minua inhottaa raapustella blogijuttuja tilapäivityksiini, niin FB-ryhmä on vaihtoehto, jossa tiedän kaikkien kiinnostuneiden olevan. Vapaa pääsy, joten ihmeessä kiinnostuneet lukijat myös seuraamaan. Laitan tuonne lähinnä ilmoitusta päivityksistä, mainosta mahdollisista aktiviteeteista tai gallubbeja, jos sellaisia tulee mieleen. Ei mitään mahdottomuuksia, toisinsanoen, asiat pysyvät vaan poissa tilapäivityksistäni henkilökohtaisella seinälläni.

Iltalenkillä pohdiskelimme syvällisiä. Jotenkin mieleemme putkahtivat lapset ja niiden kasvatus, ja täytyy myöntää, että aihe meidän kahden kohdalla on erittäin kummallinen. Ehkä pääasiallinen syy aiheen syntymiseen oli eräs näkemäni uni, jossa Oona oli pyöräyttänyt maailmaan kuusi kappaletta lapsukaisia, jotka möyrivät pentuaituksessa kuin pennut ikään, purivat toisiaan korvista ja yrittivät teurastaa viattoman jalkapallon olemattomilla kynsillä ja hampaillaan. Unessa(kaan) en ollut järin ihastunut ihmisten jälkikasvusta, mutta ehkä se ei nyt ole tämän tarinan pointti.

Aloin toden teolla miettimään lapsenkasvatusta ja vertaamaan sitä koirien käsittelyyn. Tietämykseni lapsista puhaltelee likipitäen nollan tienoilla, mutta olen silti usein saannut kuulla olevani "hämmästyttävän järkevä lapsenkaitsija, vaikka sitä ei minusta uskoisikaan". Lapsenvahtina en ole suosittu juurikin olemattomien mieltymyksieni takia, mutta pakko myöntää eräs asia. Olen huomannut, että ne, jotka suhtautuvat fiksusti ja johdonmukaisesti koiriensa kouluttamiseen, ovat usein (tai ainakin joskus) hämmästyttävän mestarillisia lapsenkaitsijoita.

Mietitäänpä vaikka Naurua. Sille on lapsesta asti ollut selvät säännöt. Jotkin asiat ovat hyväksyttyjä, jotkin eivät. Raja on varsin mustavalkoinen, vaikka aina välillä huomaamatta lipsumista saattaakin tapahtua, muttei ainakaan järin radikaalissa mittakaavassa. Kiukuttelulla ei eteenpäin pääse, hyvästä käytöksestä palkitaan. Jos maanantaina ei nousta pöydälle ilman lupaa, sitä ei tehdä myöskään tiistaina, ei keskiviikkona, eikä muinakaan viikonpäivinä. Koiran syy-seuraus-suhteen ymmärrys on varmasti hieman alkeellisempi kuin kehittyneemmällä ihmislapsella, mutta jos lelusta tulee riitaa, lelu lähtee pois. Lelulla saa jatkaa leikkiä myöhemmin, kun tilanne on ohi, jos tilanne pysyy hanskassa ja kaikilla on kivaa.

Turhat uhkailut, ne ovat minusta jotain outoa. Turhan uhkailun nään vähän samana kuin juurikin sen, etteivät samat säännöt päde. Lapsi, jolle sanotaan, että rumasta kauppakäyttäytymisestä joutuu autoon, saa lällättelyistään huolimatta jatkaa riekkumistaan julkisella paikalla ilman sanktioita. Mitä etua tästä on? Turhasta uhkailusta? Siinähän menettää vaan kasvonsa lapsukaisen silmien edessä. Vähän sama kuin koira, joka päättää lähteä omille teilleen, ja jota omistaja kiltisti odottaa takaisin samalla viivalla ja kohta taas eläimen kadotessa katsoo kaihoisasti perään sormi suussa. Ihan sama, vaikka omistaja kuinka vannottaisi, että "ensi kerralla, ensi kerralla sinä päädyt hihnaan". Koira saapuu, tsekkaa tilanteen, toteaa ettei mitään tapahtunut, joten tämän täytyy varmasti olla ok. Ei koira millään tavalla havainnut tehneensä millään tavalla typerästi. Se voi jatkaa elämäänsä rennoin ottein. Herkempi koira ottaisi taas itseensä jo siitä, jos menet piiloon ja et olekaan odottamassa sitä siellä, missä aiemmin olit. Muistaako ihmiset sen pelon, kun menee kauppaan äitin kanssa ja tajuaakin jossain vaiheessa, että äiti on hävinnyt? Ou, mai, gaad. Samantapaisia ajatuksia varmaan sillä hätääntyneellä juniorikoiralla on, kun se poukkoilee ympäriinsä, emännän hihitellessä puskassa.




Suurimpana vaikeutena ja erona nään kehittyneemmän ihmislapsen. Ihminen on niin pirun monimutkainen kokonaisuus, saattaa toimia vastoin luontoa ja kiukutella ihan vain siksi, että haluaa niin. Koira ei kiusaa tahallaan, se yleisimmin tavoittelee puhtaasti omaa etuaan ja omaa hyvää fiilistään, eikä kuluta aikaansa pohtien keittiön pöydän äärellä, miten saisi ympärillään olevat mahdollisimman ärtyneiksi (ei, ei se koira tee niin, vaikka niin usein sitä miettii itse ihan muuta). Koira ei ole kostonhimoinen, ei laadi monimutkaisia kostotoimenpiteitä siksi, että päätyi eläinlääkäriin kesken kivan hippasleikin pellolla (ei, se ei tosiaan tee niinkään, vaikka tätäkin saa toisinaan epäillä). Mietinpä vain, että kehittyykö sellaiselle ihmislapselle tällaisia valtavia kaunoja ja tarvetta testata ympäristöään, jos se "koulutetaan" elämään mahdollisimman johdonmukaisesti selvillä säännöillä, samaan tapaan kuin pörröinen Muffe. Jos jo lapsena opetetaan syy-seuraus-suhde, osoitetaan, ettei tässä maailmassa turhia uhkailuja anneta ja että parhaiten pääsee etenemään kuuliaisuudella ja kohteliaisuudella, ja että kiukku ja äksyys vain lamaannuttavat ympäristön. Pessimistinen mieleni tosin muistuttaa, että ihmismaailma on niin kiero, ettei mikään ihmisten keskuudessa ole mustavalkoista.

Nämä yölliset turinoinnit tarjosi lapseton koirankouluttaja. Valitan, jos tällaiset päivitykset eivät miellytä. Perinteiset treenipulinat palaavat pian keskuuteemme, ja harvemmin jaksan tällaisia ympäripyöreitä filosofisointeja jakaa ihmisiä... tuota, hämmentämään.

Muistelen joskus lukeneeni keskustelua koirien mörkö-ja murkkuiästä, ja muistan, miten moni naureskellen kirjoitti, että ne ovat pelkkää urbaanilegendaa. Sanoivat, että moiset vaiheet ovat ihmisten oma juttu, eikä koirille (niin kuin ei heidän ukaansa muillakaan nisäkkäillä tällaisia kasvuvaiheita ole). Monet olivat eri mieltä asiasta, ja niin olin minäkin. Minun päähäni ei vaan sovi kyseinen ajatusmaailma, ja olen itsekin ollut huomaavinani erilaisuutta Kidassa ja Tarassa niiden eri ikä-ja kasvuvaiheissa.

Joo, no. Nauru on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tässä kuukauden verran on ollut ilmassa leijumassa niin valtava mörköiän löyhkä, että meinaa paha olo tulla.

Ihan viattomastihan homma lähti liikkeelle. Iltalenkillä pimeässä puskassa pönötti Herra Kivi, joka nyt sattuu pönöttämään siinä samalla paikalla joka ikinen aamu, päivä, ilta ja yö. Jostain syystä juuri tällä iltalenkillä Herra Kivi oli harvinaisen epäilyttävä. Pöhinät sille oli päästettävä häntä tötteröllä, enkä tietenkään ottanut kakaraa tosissaan, vaan naureskellen kävimme Kive taputtamassa ja jatkoimme tyytyväisenä matkaamme. Seuraavaksi lenkeillä alkoi kuitenkin tipahdella korvat, uppiniskaisuus juurtui silmien toljotukseen kuin banaanikärpänen roskapussiin ja Muumien Mörkö vaanii pieniä, onnettomia, sinisiä australianpaimenkoiran pentuja puskissa ja puiden latvustoissa.

Onhan tuo viattomia koiranpentuja kiusaava Mörkö tullut treenikentillekin. Tästä hyvä esimerkki viime torstailta, kun Ojangossa iltasella tokoilin pikkuneidin kanssa. Kaikki sujui hyvin ja Naurukaisen tekeminen oli todella iloista ja hyvää. Siinä aloitetiin luoksetulotreenit, kun Nauru pongasi sen. Mörkö. Ihan varmasti Mörkö! Vaanimassa naapurikentällä! Näin ulkopuolisena voin huomauttaa, ettei siellä kentällä ollut kuin ne samat, treenaavat koirakot, jotka olivat siellä olleet treenimme alusta saakka. Nyt kuitenkin pöhinä alkoi ja korvat painuivat lysyyn, ja koko pennun olemus karkasi käsistä kuin vauhkoontunut nauta. Kun tilanne saatiin kuitenkin kasaan, se Mörkö olikin lähtenyt yhtäkkia paikalta. Ihan varmasti säikkyi noin.... urhoollisen paimenkoiran selkäpiitä karmivaa pöhinää (*köh*).
Treenin loppu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin kivaa ja hyvää, sillä ensin unohdettiin, että käsky "sivu" tarkoittaa, että perseensä voi nostaa tantereesta ja tulla sivulle. Sitten taas unohdettiin, että se "odota" tarkoittaa, että pidä se perse tantereessa. Ja sitten koko juttu olikin ihan tyhmää. No kun tehtiin ihan alkeistasolla, niin oli se sittenkin ihan kivaa. Paitsi että niin mitä se sivu tarkoittikaan? Pitiks silloin pysyä paikallaan? Ai ei? No odota tarkoittaa ainakin liikkumista!

Onneksi kotona ei oo petoja näkynyt!

Lenkillä korvattomuus on joskus jotain ihan uskomatonta. Tai ehkä se tuntuu uskomattomalta siksi, kun tuo on aina ollut niin helppo, kuuliainen, näppärä ja nöyrä. Nyt kuitenkin se saattaa jäädä nuuskuttamaan heinänkorsia, vaikka kokonainen lihapullapaketti huutaisi saapumaan luokse. Karkuun saa tämä emäntä pinkoa usein, kun sininen jäätyy toljottamaan vastaan tulevaa ihmistä, kuin ei olisi ennen kaksijalkaisia (tai ylipäänsä mitään muutakaan liikkuvaa) nähnyt. Kaikkea voi testata ja kokeilla, tai käskyjä voi jättää noudattamatta, ihan sama vaikka ne samat jutut olisivat olleet olemassa ihan vauvaiästä lähtien. Esimerkiksi juuri sekuntti sitten muistutin, että eteisessä ulospääsyä odottavaan roskikseen ei kosketa. Ei ihan oikeasti. Siihen ei koskaan ole saanut koskea, eikä se sääntö ole mitenkään yhtäkkiä häipynyt keskuudestamme. Nauru katsoi minua niin yllättyneenä, ettei näköjään ole eläissään moisesta asiasta edes kuullut.

Oona sanoi eilen iltalenkillä, että "eikö olekin kiva, kun joskus koirat antaa vähän haastetta?". Joo. Onhan toki. Harmi, kun Tara elää ikuista teini-ikää ja sen lisäksi jotain herännyttä keski-iän kriisiä, ja se on tuollainen mörköikäläinen ehkä 98% arjesta. Tai no, ei se turhia pöhise tai Herra Kiville ryttyile, mutta jotenkin tuo kuulo reistailee. Tai on vain valikoiva. Oli syy mikä tahansa, sitä käskyä voi toitottaa viisikin kertaa, ennenkuin niiiiiin raihainen ja niiiiiin särkyinen noutaja raahautuu jalkoihin hakatun näköisenä. Jännästi kaikki raihnaiuus kuitenkin katoaa, kun hihnan laittamisen sijaan suusta kajahtaa "vapaa"-sana.

Torstaina illalla Naurun korvat kuitenkin pelasivat, kun rusakko lähti pentusen vierestä ryskäämään metsiin pakoon. Nauru juoksi typerä iloisuus ilmeessään muutaman askeleen, mutta puskan saapuessa se pysähtyi, käänsi katseensa minuun. "bliiiiis äiti anna mun tämän kerran jooko mä niiiin haluisin" se minulle katseellaan inisi, mutta saapui kuitenkin luokse ja antoi pupuraasun painella menemään.

Ylistyshuuto Kidalle. Siksikin, kun se ei harrasta tällaista mörökölleilyä ja on lenkeillä vaatimattomasti huipputyyppi (vaikkakin jestas miten se jaksoi näyttää hihnan päässä keskaria naapurissa asuville Elli- ja Milla aussieille, joita Nauru sai mennä moikkaamaan), mutta ennenkaikkea siksi, että Kida teki puhtaan ja täydellisen metallinoudon viime treeneissämme. Ihan sama oliko syy se, että se joutui ensin katselemaan 1,5h kun opastin Sadulle agilitya ja Jennalle tokoa, tai se, että vihdoin yli vuoden kestänyt työ palkitaan. Kida on paras.