Muistelen joskus lukeneeni keskustelua koirien mörkö-ja murkkuiästä, ja muistan, miten moni naureskellen kirjoitti, että ne ovat pelkkää urbaanilegendaa. Sanoivat, että moiset vaiheet ovat ihmisten oma juttu, eikä koirille (niin kuin ei heidän ukaansa muillakaan nisäkkäillä tällaisia kasvuvaiheita ole). Monet olivat eri mieltä asiasta, ja niin olin minäkin. Minun päähäni ei vaan sovi kyseinen ajatusmaailma, ja olen itsekin ollut huomaavinani erilaisuutta Kidassa ja Tarassa niiden eri ikä-ja kasvuvaiheissa.

Joo, no. Nauru on kyllä ihan omaa luokkaansa. Tässä kuukauden verran on ollut ilmassa leijumassa niin valtava mörköiän löyhkä, että meinaa paha olo tulla.

Ihan viattomastihan homma lähti liikkeelle. Iltalenkillä pimeässä puskassa pönötti Herra Kivi, joka nyt sattuu pönöttämään siinä samalla paikalla joka ikinen aamu, päivä, ilta ja yö. Jostain syystä juuri tällä iltalenkillä Herra Kivi oli harvinaisen epäilyttävä. Pöhinät sille oli päästettävä häntä tötteröllä, enkä tietenkään ottanut kakaraa tosissaan, vaan naureskellen kävimme Kive taputtamassa ja jatkoimme tyytyväisenä matkaamme. Seuraavaksi lenkeillä alkoi kuitenkin tipahdella korvat, uppiniskaisuus juurtui silmien toljotukseen kuin banaanikärpänen roskapussiin ja Muumien Mörkö vaanii pieniä, onnettomia, sinisiä australianpaimenkoiran pentuja puskissa ja puiden latvustoissa.

Onhan tuo viattomia koiranpentuja kiusaava Mörkö tullut treenikentillekin. Tästä hyvä esimerkki viime torstailta, kun Ojangossa iltasella tokoilin pikkuneidin kanssa. Kaikki sujui hyvin ja Naurukaisen tekeminen oli todella iloista ja hyvää. Siinä aloitetiin luoksetulotreenit, kun Nauru pongasi sen. Mörkö. Ihan varmasti Mörkö! Vaanimassa naapurikentällä! Näin ulkopuolisena voin huomauttaa, ettei siellä kentällä ollut kuin ne samat, treenaavat koirakot, jotka olivat siellä olleet treenimme alusta saakka. Nyt kuitenkin pöhinä alkoi ja korvat painuivat lysyyn, ja koko pennun olemus karkasi käsistä kuin vauhkoontunut nauta. Kun tilanne saatiin kuitenkin kasaan, se Mörkö olikin lähtenyt yhtäkkia paikalta. Ihan varmasti säikkyi noin.... urhoollisen paimenkoiran selkäpiitä karmivaa pöhinää (*köh*).
Treenin loppu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin kivaa ja hyvää, sillä ensin unohdettiin, että käsky "sivu" tarkoittaa, että perseensä voi nostaa tantereesta ja tulla sivulle. Sitten taas unohdettiin, että se "odota" tarkoittaa, että pidä se perse tantereessa. Ja sitten koko juttu olikin ihan tyhmää. No kun tehtiin ihan alkeistasolla, niin oli se sittenkin ihan kivaa. Paitsi että niin mitä se sivu tarkoittikaan? Pitiks silloin pysyä paikallaan? Ai ei? No odota tarkoittaa ainakin liikkumista!

Onneksi kotona ei oo petoja näkynyt!

Lenkillä korvattomuus on joskus jotain ihan uskomatonta. Tai ehkä se tuntuu uskomattomalta siksi, kun tuo on aina ollut niin helppo, kuuliainen, näppärä ja nöyrä. Nyt kuitenkin se saattaa jäädä nuuskuttamaan heinänkorsia, vaikka kokonainen lihapullapaketti huutaisi saapumaan luokse. Karkuun saa tämä emäntä pinkoa usein, kun sininen jäätyy toljottamaan vastaan tulevaa ihmistä, kuin ei olisi ennen kaksijalkaisia (tai ylipäänsä mitään muutakaan liikkuvaa) nähnyt. Kaikkea voi testata ja kokeilla, tai käskyjä voi jättää noudattamatta, ihan sama vaikka ne samat jutut olisivat olleet olemassa ihan vauvaiästä lähtien. Esimerkiksi juuri sekuntti sitten muistutin, että eteisessä ulospääsyä odottavaan roskikseen ei kosketa. Ei ihan oikeasti. Siihen ei koskaan ole saanut koskea, eikä se sääntö ole mitenkään yhtäkkiä häipynyt keskuudestamme. Nauru katsoi minua niin yllättyneenä, ettei näköjään ole eläissään moisesta asiasta edes kuullut.

Oona sanoi eilen iltalenkillä, että "eikö olekin kiva, kun joskus koirat antaa vähän haastetta?". Joo. Onhan toki. Harmi, kun Tara elää ikuista teini-ikää ja sen lisäksi jotain herännyttä keski-iän kriisiä, ja se on tuollainen mörköikäläinen ehkä 98% arjesta. Tai no, ei se turhia pöhise tai Herra Kiville ryttyile, mutta jotenkin tuo kuulo reistailee. Tai on vain valikoiva. Oli syy mikä tahansa, sitä käskyä voi toitottaa viisikin kertaa, ennenkuin niiiiiin raihainen ja niiiiiin särkyinen noutaja raahautuu jalkoihin hakatun näköisenä. Jännästi kaikki raihnaiuus kuitenkin katoaa, kun hihnan laittamisen sijaan suusta kajahtaa "vapaa"-sana.

Torstaina illalla Naurun korvat kuitenkin pelasivat, kun rusakko lähti pentusen vierestä ryskäämään metsiin pakoon. Nauru juoksi typerä iloisuus ilmeessään muutaman askeleen, mutta puskan saapuessa se pysähtyi, käänsi katseensa minuun. "bliiiiis äiti anna mun tämän kerran jooko mä niiiin haluisin" se minulle katseellaan inisi, mutta saapui kuitenkin luokse ja antoi pupuraasun painella menemään.

Ylistyshuuto Kidalle. Siksikin, kun se ei harrasta tällaista mörökölleilyä ja on lenkeillä vaatimattomasti huipputyyppi (vaikkakin jestas miten se jaksoi näyttää hihnan päässä keskaria naapurissa asuville Elli- ja Milla aussieille, joita Nauru sai mennä moikkaamaan), mutta ennenkaikkea siksi, että Kida teki puhtaan ja täydellisen metallinoudon viime treeneissämme. Ihan sama oliko syy se, että se joutui ensin katselemaan 1,5h kun opastin Sadulle agilitya ja Jennalle tokoa, tai se, että vihdoin yli vuoden kestänyt työ palkitaan. Kida on paras.