Tästä ryhmään

Mistähän minä tämän päivityksen aloittaisin. Vaikkapa kertomalla, että elämme varsinaista kilpailukautta, joka kestää huimat.. kaksi viikonloppua. Eilen kujeilimme Kidan kanssa I-HAH:n järjestämissä agilitykisoissa Helsingissä. En tajua, mikä kirous minulla on tuon paikan suhteen, sillä vuosi sitten kun kisasin samassa paikassa, oli hirmuinen myräkkä: ja kah, tälläkin kertaa vettä satoi niin maan pirusti! Eka rata oli hieno, mutta valitettavasti kepeiltä tuli yksi vitonen, jonka takia sijoituimme kolmansiksi. Toiselta radalta otin itse hylyn, kun sössin ohjauskuvion ihan täysin ja en sitten viitsinyt kympin kera jatkaa enää maaliin asti, märkä kun oli ja palelikin. Melkoiset radat olivat kyllä, perin mielenkiintoiset. Ensimmäisellä radalla vain yksi koirakko sai nollan, toisella radalla yksikään ei selvinnyt virheittä. Voittaja kruunattiin kymmenen virhepisteen kera!

Halleluja, sain saksalaisen onnistumaan aika näppärästi! Halleluja, Kidan kontaktit eivät pissineet! Mut ehhehe, mikä kaarre ennen A:ta. Ja tuo keppimoka ärsyttää, miksen vaan ottanut paremmin kiinni (miten niin paremmin? enhän ottanut kiinni sitä laisinkaan) ja suoristanut koiraa?

Eilisissä kisoissa jännittävää oli sekin, että kilpailin ensi kertaa uuden seuran nimissä. Tosiaan, minut julistettiin JAU:n viralliseksi jäseneksi! Hieman haikeaa oli kuulla uuden seuran nimi ennen radalle lähtöä, mutta onneksi vain hieman. Tänään pääsinkin kisaamaan JAU:n seuramestaruuksiin yhdessä Kidan kanssa, ja alun jännityksen jälkeen minulla oli hirmuisen mukava päivä. Onneksi ei satanut, loppuajasta oli jopa kuuma.

Hurjasti sain juosta, sillä radan mitta oli huimat 190 metriä. Hapottamaan meinasi alkaa! Esteitä ruhtinaalliset 21, ja ainoat virheet nappasimme kepeiltä. Kyseessä oli puhtaasti typerä ohjaajamoka: kuljetin Kidan todella huolellisesti kepeille, mutta käännyin liian aikaisin, jolloin Kida nappasi kepin kakkosvälin. Kun muistin pidää rintamasuunnan hetken kohti koiraa, ja vasta ykkösvälin löydyttyä käännyin, ei ongelmaa ollut. Taran kanssa tämän pitäisi olla hyvässä muistissa, vaan gah, eipä ollut. Loppurata meni kuitenkin tyylikkäästi, eikä ainoastaan minun mielestäni, mikä oli tietenkin mieltä reipastuttavaa.

Vastapainoksi kaikenlaiselle "vakavalle" touhuamiselle, yritämme toki rentoutua metsissä ja mannuilla mahdollisimman paljon. Syksy lähenee, mikä jossakin määrin on oikein ihana asia, sillä minä pidän hurjasti syksyn väriloistosta, hiljaisesta viileydestä ja painavasta tuoksusta ilmassa. Toisaalta on ikävää, että talvi taas lähenee, vaikka tietenkin siinäkin on hyvät puolensa.

Kävimme mm. korkkaamassa vihdoin viimein  Sipoonkorven metsät, jotka ovat melkein naapurissamme.... Siellä saimme kaksi tuntia kulutettua tehokkaasti. Suurilta eksymisiltä vältyimme, kiitos älypuhelimien karttapalvelun, ja koirilla oli hurjan hauskaa pinkoa umpimetsissä, ihmisten kituuttaessa pienillä poluilla. Vaikka lenkkiseura onkin hurjan hauskaa (olemme olleet paljon tekemisissä mm. aiemminkin mainittujen Colhun ja Delian, sekä luonnollisesti heidän omistajiensa, kanssa), joskus on kivaa vaan rämpiä oman porukan kanssa, nauttia niiden yhteisistä leikeistä ja jutuista.





Koristavat kuvat taitavatkin olla kaikki Oonan nappailemia. Minun kuvani ovat aika vähissä, sillä armas kamerani kaipaisi kiireellisesti kameralääkärin kosketusta....