Iltalenkillä pohdiskelimme syvällisiä. Jotenkin mieleemme putkahtivat lapset ja niiden kasvatus, ja täytyy myöntää, että aihe meidän kahden kohdalla on erittäin kummallinen. Ehkä pääasiallinen syy aiheen syntymiseen oli eräs näkemäni uni, jossa Oona oli pyöräyttänyt maailmaan kuusi kappaletta lapsukaisia, jotka möyrivät pentuaituksessa kuin pennut ikään, purivat toisiaan korvista ja yrittivät teurastaa viattoman jalkapallon olemattomilla kynsillä ja hampaillaan. Unessa(kaan) en ollut järin ihastunut ihmisten jälkikasvusta, mutta ehkä se ei nyt ole tämän tarinan pointti.

Aloin toden teolla miettimään lapsenkasvatusta ja vertaamaan sitä koirien käsittelyyn. Tietämykseni lapsista puhaltelee likipitäen nollan tienoilla, mutta olen silti usein saannut kuulla olevani "hämmästyttävän järkevä lapsenkaitsija, vaikka sitä ei minusta uskoisikaan". Lapsenvahtina en ole suosittu juurikin olemattomien mieltymyksieni takia, mutta pakko myöntää eräs asia. Olen huomannut, että ne, jotka suhtautuvat fiksusti ja johdonmukaisesti koiriensa kouluttamiseen, ovat usein (tai ainakin joskus) hämmästyttävän mestarillisia lapsenkaitsijoita.

Mietitäänpä vaikka Naurua. Sille on lapsesta asti ollut selvät säännöt. Jotkin asiat ovat hyväksyttyjä, jotkin eivät. Raja on varsin mustavalkoinen, vaikka aina välillä huomaamatta lipsumista saattaakin tapahtua, muttei ainakaan järin radikaalissa mittakaavassa. Kiukuttelulla ei eteenpäin pääse, hyvästä käytöksestä palkitaan. Jos maanantaina ei nousta pöydälle ilman lupaa, sitä ei tehdä myöskään tiistaina, ei keskiviikkona, eikä muinakaan viikonpäivinä. Koiran syy-seuraus-suhteen ymmärrys on varmasti hieman alkeellisempi kuin kehittyneemmällä ihmislapsella, mutta jos lelusta tulee riitaa, lelu lähtee pois. Lelulla saa jatkaa leikkiä myöhemmin, kun tilanne on ohi, jos tilanne pysyy hanskassa ja kaikilla on kivaa.

Turhat uhkailut, ne ovat minusta jotain outoa. Turhan uhkailun nään vähän samana kuin juurikin sen, etteivät samat säännöt päde. Lapsi, jolle sanotaan, että rumasta kauppakäyttäytymisestä joutuu autoon, saa lällättelyistään huolimatta jatkaa riekkumistaan julkisella paikalla ilman sanktioita. Mitä etua tästä on? Turhasta uhkailusta? Siinähän menettää vaan kasvonsa lapsukaisen silmien edessä. Vähän sama kuin koira, joka päättää lähteä omille teilleen, ja jota omistaja kiltisti odottaa takaisin samalla viivalla ja kohta taas eläimen kadotessa katsoo kaihoisasti perään sormi suussa. Ihan sama, vaikka omistaja kuinka vannottaisi, että "ensi kerralla, ensi kerralla sinä päädyt hihnaan". Koira saapuu, tsekkaa tilanteen, toteaa ettei mitään tapahtunut, joten tämän täytyy varmasti olla ok. Ei koira millään tavalla havainnut tehneensä millään tavalla typerästi. Se voi jatkaa elämäänsä rennoin ottein. Herkempi koira ottaisi taas itseensä jo siitä, jos menet piiloon ja et olekaan odottamassa sitä siellä, missä aiemmin olit. Muistaako ihmiset sen pelon, kun menee kauppaan äitin kanssa ja tajuaakin jossain vaiheessa, että äiti on hävinnyt? Ou, mai, gaad. Samantapaisia ajatuksia varmaan sillä hätääntyneellä juniorikoiralla on, kun se poukkoilee ympäriinsä, emännän hihitellessä puskassa.




Suurimpana vaikeutena ja erona nään kehittyneemmän ihmislapsen. Ihminen on niin pirun monimutkainen kokonaisuus, saattaa toimia vastoin luontoa ja kiukutella ihan vain siksi, että haluaa niin. Koira ei kiusaa tahallaan, se yleisimmin tavoittelee puhtaasti omaa etuaan ja omaa hyvää fiilistään, eikä kuluta aikaansa pohtien keittiön pöydän äärellä, miten saisi ympärillään olevat mahdollisimman ärtyneiksi (ei, ei se koira tee niin, vaikka niin usein sitä miettii itse ihan muuta). Koira ei ole kostonhimoinen, ei laadi monimutkaisia kostotoimenpiteitä siksi, että päätyi eläinlääkäriin kesken kivan hippasleikin pellolla (ei, se ei tosiaan tee niinkään, vaikka tätäkin saa toisinaan epäillä). Mietinpä vain, että kehittyykö sellaiselle ihmislapselle tällaisia valtavia kaunoja ja tarvetta testata ympäristöään, jos se "koulutetaan" elämään mahdollisimman johdonmukaisesti selvillä säännöillä, samaan tapaan kuin pörröinen Muffe. Jos jo lapsena opetetaan syy-seuraus-suhde, osoitetaan, ettei tässä maailmassa turhia uhkailuja anneta ja että parhaiten pääsee etenemään kuuliaisuudella ja kohteliaisuudella, ja että kiukku ja äksyys vain lamaannuttavat ympäristön. Pessimistinen mieleni tosin muistuttaa, että ihmismaailma on niin kiero, ettei mikään ihmisten keskuudessa ole mustavalkoista.

Nämä yölliset turinoinnit tarjosi lapseton koirankouluttaja. Valitan, jos tällaiset päivitykset eivät miellytä. Perinteiset treenipulinat palaavat pian keskuuteemme, ja harvemmin jaksan tällaisia ympäripyöreitä filosofisointeja jakaa ihmisiä... tuota, hämmentämään.