Koulutuskentiltä lapsenvahdiksi

2.18




Iltalenkillä pohdiskelimme syvällisiä. Jotenkin mieleemme putkahtivat lapset ja niiden kasvatus, ja täytyy myöntää, että aihe meidän kahden kohdalla on erittäin kummallinen. Ehkä pääasiallinen syy aiheen syntymiseen oli eräs näkemäni uni, jossa Oona oli pyöräyttänyt maailmaan kuusi kappaletta lapsukaisia, jotka möyrivät pentuaituksessa kuin pennut ikään, purivat toisiaan korvista ja yrittivät teurastaa viattoman jalkapallon olemattomilla kynsillä ja hampaillaan. Unessa(kaan) en ollut järin ihastunut ihmisten jälkikasvusta, mutta ehkä se ei nyt ole tämän tarinan pointti.

Aloin toden teolla miettimään lapsenkasvatusta ja vertaamaan sitä koirien käsittelyyn. Tietämykseni lapsista puhaltelee likipitäen nollan tienoilla, mutta olen silti usein saannut kuulla olevani "hämmästyttävän järkevä lapsenkaitsija, vaikka sitä ei minusta uskoisikaan". Lapsenvahtina en ole suosittu juurikin olemattomien mieltymyksieni takia, mutta pakko myöntää eräs asia. Olen huomannut, että ne, jotka suhtautuvat fiksusti ja johdonmukaisesti koiriensa kouluttamiseen, ovat usein (tai ainakin joskus) hämmästyttävän mestarillisia lapsenkaitsijoita.



Mietitäänpä vaikka Naurua. Sille on lapsesta asti ollut selvät säännöt. Jotkin asiat ovat hyväksyttyjä, jotkin eivät. Raja on varsin mustavalkoinen, vaikka aina välillä huomaamatta lipsumista saattaakin tapahtua, muttei ainakaan järin radikaalissa mittakaavassa. Kiukuttelulla ei eteenpäin pääse, hyvästä käytöksestä palkitaan. Jos maanantaina ei nousta pöydälle ilman lupaa, sitä ei tehdä myöskään tiistaina, ei keskiviikkona, eikä muinakaan viikonpäivinä. Koiran syy-seuraus-suhteen ymmärrys on varmasti hieman alkeellisempi kuin kehittyneemmällä ihmislapsella, mutta jos lelusta tulee riitaa, lelu lähtee pois. Lelulla saa jatkaa leikkiä myöhemmin, kun tilanne on ohi, jos tilanne pysyy hanskassa ja kaikilla on kivaa.

Turhat uhkailut, ne ovat minusta jotain outoa. Turhan uhkailun nään vähän samana kuin juurikin sen, etteivät samat säännöt päde. Lapsi, jolle sanotaan, että rumasta kauppakäyttäytymisestä joutuu autoon, saa lällättelyistään huolimatta jatkaa riekkumistaan julkisella paikalla ilman sanktioita. Mitä etua tästä on? Turhasta uhkailusta? Siinähän menettää vaan kasvonsa lapsukaisen silmien edessä. Vähän sama kuin koira, joka päättää lähteä omille teilleen, ja jota omistaja kiltisti odottaa takaisin samalla viivalla ja kohta taas eläimen kadotessa katsoo kaihoisasti perään sormi suussa. Ihan sama, vaikka omistaja kuinka vannottaisi, että "ensi kerralla, ensi kerralla sinä päädyt hihnaan". Koira saapuu, tsekkaa tilanteen, toteaa ettei mitään tapahtunut, joten tämän täytyy varmasti olla ok. Ei koira millään tavalla havainnut tehneensä millään tavalla typerästi. Se voi jatkaa elämäänsä rennoin ottein. Herkempi koira ottaisi taas itseensä jo siitä, jos menet piiloon ja et olekaan odottamassa sitä siellä, missä aiemmin olit. Muistaako ihmiset sen pelon, kun menee kauppaan äitin kanssa ja tajuaakin jossain vaiheessa, että äiti on hävinnyt? Ou, mai, gaad. Samantapaisia ajatuksia varmaan sillä hätääntyneellä juniorikoiralla on, kun se poukkoilee ympäriinsä, emännän hihitellessä puskassa.




Suurimpana vaikeutena ja erona nään kehittyneemmän ihmislapsen. Ihminen on niin pirun monimutkainen kokonaisuus, saattaa toimia vastoin luontoa ja kiukutella ihan vain siksi, että haluaa niin. Koira ei kiusaa tahallaan, se yleisimmin tavoittelee puhtaasti omaa etuaan ja omaa hyvää fiilistään, eikä kuluta aikaansa pohtien keittiön pöydän äärellä, miten saisi ympärillään olevat mahdollisimman ärtyneiksi (ei, ei se koira tee niin, vaikka niin usein sitä miettii itse ihan muuta). Koira ei ole kostonhimoinen, ei laadi monimutkaisia kostotoimenpiteitä siksi, että päätyi eläinlääkäriin kesken kivan hippasleikin pellolla (ei, se ei tosiaan tee niinkään, vaikka tätäkin saa toisinaan epäillä). Mietinpä vain, että kehittyykö sellaiselle ihmislapselle tällaisia valtavia kaunoja ja tarvetta testata ympäristöään, jos se "koulutetaan" elämään mahdollisimman johdonmukaisesti selvillä säännöillä, samaan tapaan kuin pörröinen Muffe. Jos jo lapsena opetetaan syy-seuraus-suhde, osoitetaan, ettei tässä maailmassa turhia uhkailuja anneta ja että parhaiten pääsee etenemään kuuliaisuudella ja kohteliaisuudella, ja että kiukku ja äksyys vain lamaannuttavat ympäristön. Pessimistinen mieleni tosin muistuttaa, että ihmismaailma on niin kiero, ettei mikään ihmisten keskuudessa ole mustavalkoista.

Nämä yölliset turinoinnit tarjosi lapseton koirankouluttaja. Valitan, jos tällaiset päivitykset eivät miellytä. Perinteiset treenipulinat palaavat pian keskuuteemme, ja harvemmin jaksan tällaisia ympäripyöreitä filosofisointeja jakaa ihmisiä... tuota, hämmentämään.

Kaikki kuvat ovat btw minun (Maija Piippo) omia ottamiani, vaikka vesileimat niistä puuttuukin!
Oh god, en varmaan jälkeenpäin edes uskalla lukea, mitä silmät ristissä tänne olen raapustellut.

Mites nämä turinat sitten?

8 kommenttia

  1. Komppaan todella paljon sitä, mitä sanoit! Varsinkin toisena, lapsettomana koirankouluttajana :D Aikanaan montaa ihmistä lähipiirissäni huvitti, kun päätin kokeilla opettajan hommaa, koska "Katariinahan vihaa lapsia!" Viha on ehkä aika vahva sana ja vihaan enemmänkin sitä, miten huonot vanhemmat näkyy lapsissa. Harvoinhan lapsen huono käytös on lapsen oma vika. Ja sitten tästä ateistista tuli vielä uskonnonkin ope, joka on jo ihan oma tarinansa...

    Mutta juurikin se johdonmukaisuus puuttuu niin monelta. Itse olen lähipiirissäni törmännyt todella paljon siihen sekä tyhjiin uhkauksiin. Tyhjät uhkaukset tulee siitä, että ihminen on tapojensa orja: kun uhkaus kerran tai kaksi tehosi, kunnes lapsi huomasi, ettei mitään tulekaan tapahtumaan, sitä toitotetaan toivekkaana, että jos se kuitenkin nyt taas tälä kertaa mahdollisesti saattaisi toimia. Mitä se ei todellakaan tee. Noup. Ja moni vanhempi luovuttaa, jos lapsi ei heti kuuntele: "Älä kiipeä siihen pöydälle! No, nyt alas sieltä pöydältä! Ei toi tottele mua!" Nii-i... Mitä jos olis menny siinä vaiheessa lapsen luo, kun se ei totellu "ei kiipeä"-käskyä ja estänyt sitä?

    Ja monimutkaisuudessa on myös etunsa. Tietynikäiselle lapselle voi puhua järjen kautta, mitä koiralle ei. Jos lelusta tulee riitaa lapselle voi sanoa, että vie se lelu pois tai otan sen pois. Itse tykkään antaa lapselle mahdollisuuden toimia oikein, josta saa sitten kehuja. Tottelemattomuudesta, yläripylläri, se lelu lähtee oikeasti pois.

    Ulkpopuolisena ei tietenkään ole osa sitä arkea, enkä sano, että minusta täydellinen vanhempi tulisi. Mutta maalaisjärki kun on mukana touhussa ja jaksaa tehdä alkuun jo sen perustyön, niin jatkossa on aika paljon helpompaa. Luulisin. Mitä minäkin muka mistään tiedän?

    Ja itselle tuli kanssa pentusia käydessäni katsomassa hyvä mieli siitä, kuinka Laura kohteli omia lapsiaan. Ei huutanut ja rähjännyt vaan selitti rauhallisesti ja kuunteli. Asetti säännöt ja pysyi niissä. Hyvä kasvattaja kaikin puolin siis! :)

    Ja tämä julkisen sektorin kasvattaja lähtee nyt koululle terrorisoimaan lapsosia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saman huomannut Lauraa seuratessa. ;D Go Laura, go!

      Mutta samaa mieltä. Siinä missä sen koiruuden ongelmakäytöksessä heijastuu omistajan ongelmat, pätee sama hyvin vahvasti lapsien ja vanhempienkin kohdalla.

      Varo vain, julkisen sektorin kasvattaja: Suomessahan kaikki on aina opettajan syytä!

      Poista
    2. Oiskohan Laura kiinnostunu kasvattaan muutaman tuttunikin lapsoset? :D

      Koulussa on usein puhuttu siitä, että kaikenmaailman keskittymishäiriöt on yleistyny nykyään. Itse uskon niiden yleistymiseenkin vaikuttaneen ensinnäkin niiden parempi diagnosointi (ennen olit kärjitettynä vaan tyhmä) ja lapsen diagnoosin kans annetaan toimia tekysyynä. On faktaa, että sellasen lapsen kanssa on vaikeempaa. On myös fakta, että se just tarvitsis vielä normi lasta enempi johdonmukasuutta ja sääntöjen painottamista. Ei voida vaan levittää käsiä ja sanoo, että ei tolle voi mitään. Paitsia taas, varmasti on lapsia joilla on myös niin paha onkelma, ettei sille oikeesti voi mitään (sanon, koska joku viä lukee tän, vetää herneen nenäänsä ja alkaa riiteleen mun kanssa sun blogissa).

      Itsellä on tosiaan lievä ongelmakoira kotona. Fero on arka, epävarma ja reaktiivinen (jopa aggressiivinen). Mutta oma käytökseni auttaa sen käytökseen paljon. Olen vuosien saatossa saanut sen stressikynnyksen huomattavasti aikasempaa korkeammalle ja sen ylireagoimisia vähennettyä. Tänäänkin tervehdimme lenkillä todella onnistuneesti viittä vierasta koiraa. Fero selvästi oli epävarma kahden mustan labbiksen suhteen (isoja JA mustia, hui!), mutta pian meni Eddie perässä häntä viuhtoen muita nuuskuttamaan. Etsin sille aina positiivisia kokemuksia kun pystyn ja ne ovat auttaneet sitä paljon. Plus jos itse ole stressaantunut, niin Ferokin on. Oma laiskuus ja kiireet näkyy siinä aika pian. Se on todellakin minun peilini, tosin ehkä sellanen hupitalon hieman isontava ja väärsitävä peili?

      Ja koska onnistuin jo sepustamaan pienen romaanin, niin en tartu heittämääsi syöttiin omasta syyllisyydestäni opetettavieni käytökseen! :)

      Poista
    3. Voi kiitos teille! Ikävä kyllä siinä ei ole koko totuus, pinnani ei nimittäin ole niitä pisimpiä...

      Ja juu Katariina. Ei kiitos. Omat lapset riittää hyvin kasvatustarpeitteni tyydyttämiseen.

      Mutta Maija puhuu monessa mielessä asiaa. Lapsillekin pitäisi olla aina johdonmukainen, selvät syy-seuraussuhteet ja aina reilu. Vaan ei se ole niin helppoa. Aika pienestä kun ne oppivat pistämään hanttiin, omaa tahtoa löytyy ja kyky ärsyttää vanhempaa on aivan käsittämätön. Tai sitten mun hermorakenne on vaan kuraa ;).

      En kuitenkaan pysty ymärtämään logiikkaa, jonka mukaan lapsi saa pienenä kaiken mitä haluaa ja käyttäytyä miten tahansa, kun ei ihminen aikuisenakaan saa niin toimia. Mielummin pitkä, kivinen ja pettymysten täyteinen tie lapsena kuin aikuisena. Onhan meidän kaikkien opittava yhteiskuntakelpoisiksi ennemmin tai myöhemmin.

      Mutta kuinka tämän kaiken teet ja silti tuet lapsen omaa tahtoa, luovuutta ja uskoa omien mielipiteiden merkitykseen. Siinä haaste. Koirat ovat NIIN helppoja lapsiin verrattuna.

      Loppukaneettina sanon vielä, että tuon kasvatusidean voi myös kääntää päälaelleen. Sanon usein asiakkailleni, jolla on lapsia ja heille tulee pentu, että pennun voi miettiä uhmaikäiseksi lapseksi. Annatko sinä lapsellesi tikkarin, jos se sitä kiljuen kassalla huutaa? No älä myöskään päätä kiljuvaa pentua luoksesi ennen kuin se rauhoittuu. Tai syökö lapsesi pelkkää karkkia? Anna siis koirallesikin muuta kuin possunkorvia ;). Eli toimii vähän niinkin päin.

      Poista
  2. Tosta tulikin mieleeni kun eilen kai NRJ:ltä tuli lastenkasvatuksesta jotain ja joku sit totes et sano pennulleen et jos ei lopeta kiukuttelua se jättää sen lähimmälle bussipysäkille. Se lapsi jatko ja se jannu heitti sen seuraavalle bussipysäkille ja ajo pois kulman taakse :D Se pentu tais olla jotain 3-5v. Samaten kun lapsoset oli kaupassa vetäny hirveet slaagit niin se sano et jos ei lopu niin heittää autoon. No ne ei lopettanut. No se sit heitti ne autoon, jätti radion päälle ja sano et kyl te täällä pärjäätte.

    Loppui kiukuttelut siihen :D

    Mä olin ollut 2vk opettamassa tokaluokkalaisia ja ne on vielä sinällään simppeleitä. Mä suorastaan järkytyin siitä miten koiramaisia pienet lapset ovat :D Jotenkin että hyvästä käytöksestä kehu ja palkka ja huonosta sitten jätetään omaan arvoon kunnes se alkaa tarjoamaan jotain jolloin tulee sitten kehu, koska kaikki muutkin saa. Samaten niitä piti kannustaa suoriutumaan jostain tehtävästä mikä saattoi joitain jopa ahdistaa ja sit kun se on tehty niin hirveet kehut. Muistan et yks pentu roikku ikkunalaudalla ja käskin sen pois sieltä. Ei tullut. Sanoin et tulis nyt vaan kun se on oikeasti vaarallista, muuten mä tuun hakemaan. Ei tullu. Tulin hakemaan. Eipä menny jatkossa.

    Mulla on myös sama juttu kuin Katariinalla. Kaikki on silleen et mitä ihmettä, Rebeccahan vihaa lapsia et miks sä menit sinne kahdeksi viikoksi. Mut niin. Viha on vahva sana enkä mä kaikkia lapsia vihaa, eikä se koskaan ole huonokäytöksisen lapsen vika että se on sellainen niin kuin se on. Lapsi yleensä heijastaa vanhempiaan. Koira heijastaa yleensä ohjaajaansa.

    Toki sama ei päde aina. Mutta yleisesti ottaen pienen lapsen kurittomuus johtuu siitä että kotona kiinnostaa kuin kilo paskaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itseasiassa käytin tismalleen samoja esimerkkejä jutellessani Oonan kanssa. :D Kuulin saman NRJ:n lähetyksen.

      Mun lapsien kasvatus lukeutuu lähinnä koira-ja hevospuolelle, mutta samojen sääntöjen olen huomannut pelaavan sielläkin. Olisi ihan mielenkiintoista tieteen (..?) kannalta joskus kokeilla auktoriteettiani lapsien silmissä, mutta ihan kokeilun vuoksi en taida lisääntymään lähteä.

      Poista
  3. Hyvä teksti. Näin vanhemmankin (ei iällisesti, juunouuu) silmään. :-)

    VastaaPoista

Kiitän kommentistasi jo etukäteen!

Lukijat