Keskiviikkona oli "kevyt" palailu aktiiviseen arkeen, jonka syksyn saapuminen tuo mukanaan. Aivan käsittämätöntä, miten syksyistä luonnosta tuli ihan yhtäkkiä, huomaamatta. Keltaisia lehtiä näkyy siellä täällä ja ilmassa on se viileä raikkaus, jota loppukesässä niin kovasti rakastan. Kesän loppuminen ei kuitenkaan masenna, arki tuo osanaan rutiinia, johon voimakkaasti sisältyy aktiivinen, tavoitteellinen treenaaminen!

Alkuviikko meni lähinnä pennuntuoksua nuuhkutellessa, kun Nari oli meidän ilonamme hoidossa. Oli ihanaa puuhailla taas pennun kanssa ja menin lupaamaan itseni pentupäivän vetäjäksi tuossa suurinpiirtein kuukauden päästä. Ihan supermahtavaa, odotan innolla. Treenit olen pitänyt pitää hauskoina, mutta silti tavoitteellisina: mitään turhaa kukkoilua ei hyväksytä, mutta onnistumisista palkataan sitäkin innokkaammin. Kidan kanssa on varsinkin saanut olla tarkkana, koska sillä ylitsepursuava innokkuus kostautuu helposti aivan aivottomana toilailuna, kuten juuri tuona keskiviikkoisena iltana. Aika rumaan sävyyn Ojangossa keskustelimme siitä, saako hän tulla luvatta ulos autosta tai saako hän äksytä muille, joita autosta otetaan ulos.




Tiistain agitreeni oli siirretty ja vietimme päivän maalaistolloja leikkien - pääsi pieni pehkopentunenkin tapaamaan paitsi kanoja, myös kummallisia pomeranianpörröjä! Keskiviikkona tsempattiin sitten senkin edestä, kuten jo aiemmin vihjailin. Ajelin aamulla yhdeksältä kyytiini Lauran, sekä hänen aussiet Hopun ja Nessan sekä hoidossa olevan kasvatin, iki-ihanan Ihmeen. Auto meni hitusen täyteen, kun köörin lisäksi (joihin sisältyi omasta porukasta Nauru ja Nari) haettiin kyytiin vielä Tuuli ja Raiku. Matka metsään ei onneksi ollut pitkä, sillä jälkihommiin lähdimme! Naurun viimeisestä jäljestä on hävyttömän kauan, mietin jo osaako se edes duunia tässä lajissa enää paiskia.

No, olihan se jälki vähän kuin juosten kustu. Pysyi jäljellä ihan hyvin, mutta nokka oli aivan liian korkealla ja ilmavainut meinasi viedä mukanaan. Koska Nauru ei keskittynyt tarpeeksi, meni se parista kepistäkin ohi ja sain palauttaa sitä maan pinnalle. Löydettyään kepit (muutama purkilla, muutama ilman), ilmaisi ne kyllä erittäin hienosti! Puolessa välissä tapahtui pieni eksyminen, mutta kyllä me loppuun asti kiltisti rämmimme. Kirjasin pieneen muistilappuun pääni sisällä kuitenkin yhden opetuksen: jälkeä kannattaisi treenata vähän useammin, jos mielii joskus kisaamaan päästä....

Myös Nari sai tehdä pienen namijäljen ja voi pientä puikkonokkaa, kun hän yritti olla niin pätevä! Treenin kruunasi tietenkin aussielauman villi ja äänekäs juokseminen pitkin metsää, Nauru löysi oitis yhteyden Ihmeen kanssa. Ja kun ihmiset oli pudoteltu takaisin lähtöpisteisiin, raahauduin minä lataamaan koirieni kanssa akkuja ja valmistautumaan illan treeneihin.




Illalla porhalsin kaikki neljä koiraa mukanani rauniotreeneihin. Päätin, että Nauru saa treenata ilmaisua, koska sen etsimisessä ei ole mitään vikaa. Tosin tuli todettua, että pitäisi treenata enemmän ilmassa/maan alla olevia ukkoja, sillä maan alle kaivoon kätkeytynyt henkilö aiheutti suurta päänvaivaa pienelle merle-eläimelle. Muihin piiloihin piiloutuneet löytyi helposti ja rullankin se toi kannustettuna tottelevaisesti. Asia, jota pitää harjoitella, on rullan pito, sillä tällä hetkellä ote on löysä ja se putoaa ennen käskyn saamista. Näytön idean on kuitenkin hoksannut ja rymistää reippaasti palkkaa maalimieheltä noutamaan.

Raunioradan laidalla pidimme hetken pentupäiväkotia, kun Nari sai tutustua muihin ja syödä vähän lihapullaa. Sitten kaahasimmekin Ojankoon, josta Essi rakkaan pienen eläimensä tuli noutamaan. Ehdimme kuitenkin pitää mainiot yhteistreenit! Kidan kanssa perus voittajan säätämistä: metalli palautui tasaisella ravilla, hyppynouto oli taas ihan mukavaa katsottavaa. Ensimmäisellä treenillä neiti oli kuin ruutua ei olisi kuullutkaan, mutta pienen autossa mököttämisen jälkeen tuli kentälle aivan uusi koira, joka tykitti ruutuun suoraan hetkeäkään epäröimättä. Kidan asenne tokoiluun on ihan fantastisen tuntuinen silloin, kun se oikeasti antaa itsensä työlle. Aivan ihana koira silloin ohjata ja kouluttaa, ai että.

Naurun kanssa kokeilin ruudun tilannetta ja superhan se oli. Oonakin näki liikkeen toiselta kentältä ja kehaisi, miten hyvältä näyttää jo nyt. Myös kapulan pitoa treenasin seuruuttamalla, eikä siinä ollut moitteen sanaa. Naurun tekeminen jäi kuitenkin lyhyeksi, olihan kahdet treenit jo takana ja en halunnut pilata hyvää virettä väsyttämällä koiraa liikaa.

Tara on kuitenkin päivän yllättäjä. Jos ei lasketa lukuun sen onnettoman hataraa ja vuotavaa päänuppia ja erittäin rumaa sekä väljää seuruuta, se on täydellisen valmis tokokoira alokasluokkaan. Jäävät, luoksetulo ja hyppy ovat supertopakoita! Taralla on kentällä hauskaa ja se selvästi nauttii työskentelystä. Myös nouto on hyvässä vaiheessa, kun Tara vaan oivaltaisi, että hän ihan oikeasti voi istua samaan aikaan, kun kapula on suussa... Ehkä sitten kymmenvuotiaana.

Narin kanssa teimme pienet treenit kimpassa, esitin Essille vähän mitä likka touhuili niinä parina päivänä, kun juoksi mukanani kentillä. Pientä collieta oli ilo katsella, se oli niin tohkeissaan päästessään kentälle. Miten ihana ominaisuus pehkocolliessa!