En ole avannut tietokonettani moneen päivään. Internetissä surffailu on tapahtunut tabletilta käsin, mutta pidemmän tekstin luominen aiheuttaa ärsyyntymistä, eikä vaiva ole siksi sen arvoista. Raportoitavaakaan ei valtavia määriä ole, sillä ohjaajan motivaatiosta kertova puhallusmittari näyttää luvuksi nollaa ja tällä hetkellä olen keskittynyt enemmän ihmismaailman suhteiden asettamiseen oikeisiin uomiinsa. Hain kameran rungonkin takuuhuollosta, mutten ole saanut aikaiseksi lähteä sitä vielä ulkoiluttamaan. Lukuunottamatta tänään, kun kaunis syysilma suorastaan pakotti antamaan duunia uskolliselle kameraystävälle.

Potkikaahan vähän, että saisin itseni taas aktivoiduttua. Yritän reipastua.





Tämän postauksen vesileimattomat kuvat ovat kaikki Essin ottamia, kiitos!

Tokorintamalla asiat menevät entistä huonommin. Myös tehiksestä näytettiin kieltävää vastausta, vaikka koiran työskentely oli vähän parempaa kuin nuorten ringin kokeessa ja vaikka haastattelussa kerroin syyt koiran huononlaiseen motivaatioon. En jaksanut murehtia asiaa enää niin suuresti, sillä pessimistinä olin valmistanut itseni uuteen iskuun. Treenimotivaatioon epäonnistuminen kolahti kuitenkin niin voimakkaasti, etten ole edes harkinnut kentälle siirtymistä tottelevaisuutta treenatakseni.

Agilityssa sen sijaan asiat ovat paremmin, onneksi. Vaikka senkin saralla treenaus oli alkuun masentunutta ja kokeilevaa, piristyin oitis oivaltaessani koirieni pätevyyden. Tiistaina Naurun ryhmätreenissä rata oli täynnä japanialaisia ohjauksia ja pakkovalsseja ja minulla oli hihnan päässä kovin innokas, haukkuva akilitikoira. Koutsikin suorastaan hämmentyneenä ihmetteli Naurun syttymistä tekemiseen kesän aikana, niin kovin turbona toimiva ja meluisa koira oli radalla. Koska Naurun kestävyys on kuitenkin vielä lapsenkengissä, onnistuin uuvuttamaan sen liiaksi jäämällä jankkaamaan japanilaista, johon jalkani ja älykkyyteni ei pitkästä aikaa taipunut (viimeksi ko ohjausta Kidan kanssa tehneenä vuonna kivi ja peruna).  Kyllä Nauru väläytteli vauhtia vielä ottaessani helpompaa valssiharjoitusta, mutta totesin itselleni jälleen kerran, että malttia on oltava.





Torstaina tein kentällä pikaisesti Kidan kanssa kontakti-ja japsiharjoitusta ja olin kamalan innoissani. Kida on ollut ihan superhyvä. Eräänä päivänä tein sillä keppilähetyksiäkin niin, että lähetin sen eteenmenolla yksin kepeille, kun minä tein takaaleikkauksen esteiden välissä. Leijeröin esteen ja juoksin jo hyvissä ajoin vastaan seuraaville esteille ja siitä huolimatta Kida a) haki oikean välin itse ja b) kepitteli yksin vauhdilla loppuun asti. Olin superylpeä, minun ex-keppimörköinen! Nauru ehti tehdä keppitreeniä muutamalla verkolla ja keinun harjoittelua, kunnes oli aina minun siirtyä treenaamasta ryhmääni kouluttamaan.

Perjantaina koulutettuani treenasin samaa rataa kuin tiistaina. Ilokseni totesin, että Naurun kanssa agility tuntui vallan agilitylta! Vieläkin pari kertaa jalat meni solmuun japsin kohdalla, mutta saatiin onnistuneet liikkeet ja koiran vauhti pysyi kokoajan kovana ja mieli virkeänä. Myös Kida teki ko rataa onnistuneesti ja huomasin sen keinun nopeutuneen valtavasti. Tapsa sai ihan vaan putkeilla ja treenata saksalaista (ilman rimaa), mutta runsaasti hupia se näytti siitäkin saavan.






Lauantaina meillä oli tiedossa match show, sillä sovin Essin kanssa jo aikaa sitten meneväni esittämään sinne iki-ihanaisen Narin. Narin osalta mätsäri menikin hienosti: rapiat 4kk ikäinen puikkonokka viis veisasi muista esiintyjistä! Se keskittyi minuun (ruokaan), seisoi todella kauniisti ja punaisten ryhmäkehässä malttoi myös ravata, parikokoontumisessa kun pomppunappula meni on-asentoon vielä ajoittain.

Nauru oli omasta laumastani mukana karkeloissa ja hienostihan sillä menikin. Perusesiintyminen, jolla parikilpailussa ansaittiin sininen nauha (vastassa irlanninsusikoira ja valinta oli kuulemma haastava!) ja sinisten kehässä kipitettiin näppärästi hopealle! Mätsäreissä parasta on ehdottomasti seura, se menee kaikenlaisten kehähehkutuksien ohi ihan 10-0.