Mulla oli tänään huikein kisapäivä koskaan. Oikeasti.
Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut katsomaan elämää taas aivan uusista näkökulmista. Ikävät tilanteet on pitäneet kääntää siedettäviksi, jottei pääkupoli mene tykkänään nurin. Onnistuminen on vaatinut melkoista ajatuskelkan kääntämistä jyrkkään u-käännökseen. Olen ihminen, joka pyrkii oppimaan jokaisesta virheestään ja kehittämään opilla itseään - näköjään tämä ominaisuus on auttanut minua agilityradoillakin.

Tänään lähdin sitten aussieiden kanssa Tampereelle Best In-areenalle kilpailemaan ensimmäiset kolmosten radat. Kieltämättä ennakko-odotukset olivat olemattomat, kilpakumppanit olivat melko huikeita ja lähtönumerommekin oli huonoin mahdollinen: neljänneksi viimeinen suurinpiirtein viidestäkymmenestä koirasta. Ajellessani yksin moottoritietä, auringon paistaessa, hanhien lentäessä valtavana aurana tien yli ja musiikin pauhatessa alkoi fiilis kuitenkin parantua ja muuttua rennoksi, suorastaan nautistelevaksi. Kisamatkoissa on vaan se oma juttunsa, se kun syö tylsästi patonkia suoraan kääreestä ja laulaa suomiartistien mukana niin, että koirat pitelevät korviaan.

Ensimmäisellä radalla alkoi flow. Flow, joka kesti koko kisan ajan. Rataantutustumisessa en tuntenut jännitystä tai kilpailuviettiä, vaan puhdasta riemua. Radat tuntuivat hyviltä, sopivasti haastavilta (ja haasteet lisääntyivät ratojen edetessä) ja tunsin palavaa intoa päästä kokeilemaan niitä. Kida on hypännyt tapissa olevia rimoja ongelmitta ja suorittanut kanssani esteitä hyvällä otteella, eikä minua näin ollen koirankaan puolesta huolestuttanut ollenkaan. Nauru oli mainio turisti ja odotti hissukseen häkissään ja kilpailupuitteet olivat mitä mainioimmat.





Minua harmittaa syvästi, ettei mahdollisuutta taltiointiin ollut. Haluaisin jakaa radat kaikille ystävilleni ja tuntemattomillekin. Ensimmäisellä radalla kaikki sujui täydellisesti aina toiseksi viimeiselle esteelle saakka, jossa onnistuminen vei minut liiaksi mukaansa: unohdin vallan ohjata Kidan takaakierrolle ja kiltti punainen syöksähti esteestä ohi. Korjaus ja porhalsimme maaliin tuloksen kera, vitonen! Hehkutin puhelimeen radan jälkeen hysteerisesti onnistumistani, sillä tunne radalla oli ollut totaalisen kitkaton. Olimme edenneet, minä en juminut, sössinyt, ollut epävarma. Minä ohjasin. Ja se oli ihan niinkuin viittä vaille (heh) nolla. Oli ihan hyppysissä.






Toinen rata vaan parani. Olin entistä hiljaisempi, keskityin entistä enemmän ohjaamiseen. Rata eteni kauniisti ja ongelmitta, mutta keinun jälkeen havaitsin pienen epävarmuuden koirassani. Se teki turhan suuren kaarroksen kepeille, koska kävi vilkaisemassa aitaan nojailevaa henkilöä. Pelasin varman päälle enkä irronnut niin kauaksi kepeistä kuin oli tarkoitukseni, joka kostautui muurin jälkeen. Jäin jälkeen, en ehtinyt työntää Kidaa takaakierrolle ja pieni punainen loikkasi esteen väärään suuntaan. Mutta ei haitannut! Kida oli hallinnut epävarmuutensa, suoritti kepit loppuun saakka hyvällä otteella. Saksalaiset ja muut onnistuivat odotetunlaisesti kuitenkin, joten hylätystä huolimatta fiilis oli huikea. 12 ja 13 jännittivät minua eniten, sillä väli oli kovin tiukka (vaikka kuvassani ei olekaan, heh) ja pelkäsin jääväni liikaa eteen, jolloin Kida pudottaisi riman. Onneksi näin ei käynyt!







Viimeisenä oli hyppärin aika. Päästyäni kepeille alkoi minua naurattaa, eikä tilanne helpottanut pituuden ja hypyn jälkeen, jossa putki odotteli pahaa-aavistamatonta koirakulkijaa. Rata tuntui kuitenkin hirvittävän mukavalta ja innoissani jäin vuoroani odottamaan. Ehdin välissä treenata Naurun kanssa tokoa ulkona nurmella, eikä aussien asenteessa tosiaan ollut moitittavaa. Ja lämppälenkillä Kidan kanssa sain eräälle bortsuomistajalle vastata, onko Kidan sukutaulussa kenties jenkkiläistä bordercollieta. Ei ole.

Monen matka tyssäsi joko keppeihin tai tähän kuiskuttelevaan putken päähän. Pidin kuitenkin itseni hyvällä mielellä ja lähdimme radalle - ääneti. Oikeasti, keskityin pitämään suuni supussa ja kroppani liikkeessä. Minut valtasi niin hyvä olo kun etenimme keskittyneesti radalla rima ja putki toisensa perään. Ja kepit, ne onnistuivat täydellisesti. Käänsin Kidan putken jälkeen pois päin-käännöksellä kepeille ja tein takaaleikkauksen, kun Kida oli pari keppiä eteenpäin ottanut. Ja se ei välittänyt, kepitti kannustuksitani loppuun asti. Olin niin hämmentynyt onnistumisesta, että sekunnin ajaksi vain jäädyin tuijottamaan koiraani, joka kostautui luonnollisesti heti: ohjaaminen loppui, Kida joutui päättämään esteen hyppysuunnan itse ja valitsi väärin. Hylätty, mutta sanoin koirallekin "ei haittaa" ja jatkoimme menoa.

Väärä putken suu ei imaissut koiraani sisuksiinsa vaan punainen varjoni ohjautui täydellisesti sinne, minne kroppani sitä osoitti. Pelkäsin kyllä kompastuvani hyvin lähellä olevan renkaan tukijalkoihin, se olisi jotenkin sopinut tyylilleni. Kida teki täydellisen putkijarrun suoran putken jälkeen ja sylivekki kolmanneksi viimeiselle hypylle onnistui mallikkaasti. Maaissa kehuin koiraani vuolaasti ja metsässä kyyneleenkin tirautin onnellisuudesta. En ole koskaan tuntenut tuollaista tunnetta radalla, eikä hylätty tulos näinollen haitannut lainkaan. Koko kroppani oli aivan tärinöissä onnistumisen tunteesta.

Kyllä kiitos, haluan kisoihin pian uudestaan. Täytyykin availla kisakalenteria samantien.