Ai taivas minä rakastan syksyä. Hehkutan sitä aina ja joka kerta syksyn saapuessa, kuten hehkutan jokaista muutakin vuodenvaihdetta. Syksy on kuitenkin suosikkini. Auringon ja viileän tuulen yhdistelmä saa minut hymyilemään ja tekee koko kropastani ja mielestäni kovin reippaat. Vaikka kaikenlaista ajatustyötä on pienen ihmisen täytynyt tehdä viimepäivinä, ulkoilu syysilmassa tekee aina yhtä hyvää.

Entäs sitten, vaikkei treenaaminen tällä hetkellä hyvältä maistuisikaan. Kesällä minä en muuta tehnytkään. On ehkä ihan hyvä nollata aivoja välillä, jotta jaksaa taas pakertaa talvikauden.








Nari-pehko tuli tosiaan meidän luoksemme kyläilemään ja mikäs sen hauskempaa, kuin fiksu ja viisas söpö pieni puikkonokkainen! Pienimuotoisia treenejä olen tehnyt yhdessä parhauspennun kanssa ja se on osoittautunut kamalan potentiaaliseksi ja vauhdikkaaksi harrastuskoiran aluksi. Torstaina pikkupehko ilahdutti tekemällä suoraan putkeen irtoamista ja vähän siivekkeen kiertoa ja perjantaina se teki taitavasti este - putki - este - suoran, ilman rimoja luonnollisesti. Odota-käsky toimii 5kk ikäisellä pikkutrikillä mainiosti ja myös perusasentoja sen kanssa on hauska käännellä, kun paikka on hyvin puikkolaiselle hahmottunut.

Torstaina kentällä myös totesin, että Nauru on viittä vaille kisavalmis. Se vaatisi enää treeniä kisakorkeuksilla ja keppien viimeistelyn (haluan ne vielä varmemmiksi ja nopeammiksi), niin alkaisi näyttää aika hyvältä. Aika pelottavaa! Nauruhan voitti 3kpl lahjakortteja ensi vuoden seuramme kisoihin, joten muutaman startin on merle-eläin ehtinyt itselleen tienata.

Perjantaina taas totesin, että Kidalla on edelleen kauhean rumat kaarrokset, enkä vain osaa pienentää niitä. Vekillä tilanne paranee, mutta makuuni ei todellakaan tarpeeksi. Tein Kidan kanssa rataa jonka teetätin sekä torstain että perjantain ryhmilleni ja itse työskentely Kidan kanssa sujui niin hyvin, että päätös kisoihin lähdöstä vahvistui taas. Japanialaista tehdessä kuitenkin linjojen levähtäminen pisti suorastaan ärsyttämään ja taas aloin laskea, koska minulla olisi varaa kipittää osaavamman valmentajan silmän alle.



Lauantaipäivä kului mukavasti nuorison kanssa mätsäreissä Vantaalla. Alunperin lupasin viedä Narin sinne, mutta hetken pähkäilyn päätteeksi tempaisin mukaan myös Naurun. Paimenkoirille retki ei ollut järin suotuisa, kaikista kehistä BIS-luokkaan pääsi vain kaksi shetlanninlammaskoiraa, muiden koirien edustaessa muita roturyhmiä. Tärkeintä olisi kuitenkin hauska tapahtuma Narilaiselle! Pieni collie esiintyikin kamalan hurmaavasti ja suorastaan yllätti minut järkevyydellään. Takkujen (= Naurun kuolan) harjaaminen karvapeitteestä aiheutti lievää paheksuntaa, mutta itse kehässä pentu seisoi kamalan maltillisesti, entoi tuomarin tutkia kiltisti ja ravasikin ilman hyppykoikkaloikkia. Se nappasi ansaitusti punaisen nauhan ja pääsi pian kehään uudestaan kiertämään. Jälleen esiintyminen oli 5kk ikäiselle tikkaa muistuttavalle pitkäkuonolle erittäin kaunista, vasta loppua kohden väsymys alkoi painaa ja mielikuvitus siirtyi jalkojen juureen näkymättömien nakinpalojen muodossa. Muut pennut olivat huomattavasti vanhempia ja kehittyneempiä, eikä palkintopallit kutsuneet tälläkään kertaa. Ehkäpä seuraavissa sitten!

Nauru nyt oli oma itsensä - sehän pönöttää ja sehän ravaa, bla blaa miten tylsää ja helppoa. Sinistä nauhaa kummempaa emme karkeloissa saaneet, vaikka tuomari kehuikin koirani käytöstä. Tekaisin vähän tokontapaista kehien laidalla esiintymisien päätyttyä ja vaikka seuruussa mielenkiinto meinasikin lopahdella, suoritti se ihan näppäriä pätkiä. Paikkamakuunkin pönötti yksinään hylättynä asvaltille, kun minä menin tekemään muutamat pyllyn pyöritykset Narin kanssa ennen Naurun vapauttamista ja palkkaamista. Kuulemma muutama tuntematon oli Naurun menoa kovasti kehunut, joten ihan hauskaa, että edes joku sai silmäruokaa, vaikken itse täysin tyytyväinen olekaan.







Nuoriso väsähti mukavasti reissun aikana, loput patterinsa ne purkivat toisiinsa makuuhuoneen lattialla painiskellen. Kida ja Tara pääsivät nauttimaan laatuajasta yhdessä kahden kumipallon ja itseäni huomattavasti paremman pallonheittäjän kanssa. Oli hauska räpsiä kaksikosta kuvia ihan rauhassa, kun joku toinen suoritti niiden saamisen liikkeeseen. Täytyy ehkä lirkutella toinen viskomaan pyöreitä esineitä myös sänkipellolle ja ottaa Naurukin mukaan...

Huomenna olen reipas, lenkkeilen kentille ja treenaan kunnolla ennenkuin palautan pikkutrikin takaisin emäntänsä Essin rakastavaan huomaan. Onneksi minun ei koskaan tarvitse kamalan kauaa erossa tästä mahtavasta pikkueläimestä olla!