Agilitymasennusta in the air. Minulla on ollut melkoisia motivaatio-ongelmia asiassa jos toisessakin, mutta reippaasti olen yrittänyt selättää ne mitä kekseliäimmillä treenauksilla. Ongelmat ovat näkyneet ennenkaikkea kilparadoilla ja epäonni tuntui mahdottoman murskaavalta, kun siipi oli muutenkin maassa. Kida - joka on ollut varsinainen possu ja tarpeen mukaan testaillut melkoisesti rajojaan minulle kieltä somasti näytellen - ei ole antanut minulle sääliä vaan vaatinut samanlaista tarkkuutta kuin aina ennenkin. Mokomakin armoton kilpuri.

Lauantaina oli kaksi rataa Tuusulassa, paahtavassa helteessä. Ne eivät olleet mitään läpihuutojuttuja vaan sisälsivät paljon erilaisia ohjauksia. Aurinko nosti lämpötilan kolmeenkymmeneen ja varjosta esiin tuleminen salpasi melkein hengityksen. Aivot olivat sulaa vahaa, joka työntyi korvista ulos maata kohden. Näkyi kyllä menossakin. Itsevarmuuteni tyssäsi kepeille, kun Kida innostui tilanteesta liikaa. Se suoritti kepit voimakkaasti räksyttäen, vaika normaalisti työskentelee hyvin hiljaa, keskittyneesti. Moinen mekkala tiesi harmia: kolme kepittely-yritystä ja kolme kertaa koira tuli toiseksi viimeisestä välistä ulos. Rävelsimme radalta itsemme pois HYL kourassamme. Patsi keppien kiihtyminen, huomasin toisenkin murheen, jonka itseasiassa paikallistin jo treeneissä: Kida ei meinaa tulla oikeaan ohjaukseeni, vaan pyrki vasemmalle silloinkin, kun katseeni, tissini ja käteni kaikki osoittivat oikealla puolella olevaa estettä. Tämän allekirjoitti katsojatkin ja tämä ärsyttää heti, kun ajattelenkin asiaa (toisinsanoen: treenaa tätä)

Toinen rata oli surkeampi näytös, vaikkakin tuloksellisesti parempi. Kepit toimivat samalla tavalla kuin aiemmin: räysk, räysk, räysk, ulos toiseksi viimeisestä välistä. Nyt en pysynyt positiivisena vaan sähähdin kuuluvasti neidille kysymyksen siitä, mitä hiivattia hän oikein tekee. Kida, joa päättikin olla taas erittäin pehmeä ja surkea pieni koiraeläin, kävi anelemassa apua tuomarin suunnalta. Se suoritti kepit - hiljaa ja hyvin - mutta sen ote tekemiseen huonontui. Bongattuaan radan laidalla kuvaavan Oonan sen kaarros levisi puolikkaan pääty-ympyrän kokoiseksi ja se katsoi Oonaa kärsivän kauriin katseellaan. Hoputin Kidan radalle, suoritimme sitä, mutta puomin alastulolla se taas pysähtyi ja loi säälittävän, kostean toljotuksen katsojiin. "Äiti yritti tappaa minut radalla, näittehän te kaikki?" Hammasta purren ohjasin radan loppuun ja selvisimme tosiaan 5vp tuloksella.




Lahjakorttien turvin ilmoitin meidät myös helatorstain kisoihin Ojankoon. Ensimmäinen rata oli katastrofi. Kida oli röystää lähdöstä: se röyhkästi nousi jaloilleen ja käveli perässäni ja oli avautua aivan esteen viereen. Minun oli pakko ottaa se mukaani turhan varhain, jottei se vaan olisi mennyt niin huonoon linjaan, ettei olisi pystynyt ylittämään ensimmäistä estettä. Vaikkakin samahan se olisi ollut, sillä keinun kontaktin koira sikaili täysin, korjasin sen ja painelimme HYLätyn kanssa pois radalta. Ja mieli oli maassa ja sisin oli musta. Radan ulkopuolella se teki täydellisiä kontakteja ja vielä täydellisempiä keppejä, mutta keinua ei hollilla ollut, joten se jäi kokeilematta. Ja tottakai sen täytyi vesittää suorituksemme. Minä vein koiran autoon, mitä otin puhelimen korvalle. Minä purin kaiken turhautuman, väsymyksen, pettymyksen ja ärtymyksen. Minä vouhotin äidilleni ja äitini tsemppasi, minä valitin niin kauan, kunnes oli pakko lähteä tutustumaan uuteen rataan. Minua ei kiinnostanut enää hittojakaan. Adrenaliini velloi vartalossani.

Hyppäri alkoi. Tein selväksi radan ulkopuolella, etten siedä sikailua lähdössä. Se pysyi paremmin, mutta nousi jaloilleen. Minua ei jännittänyt, tuskin muistin rataa. Minä vain ohjasin. Kiukkuisena kuin ampiainen käskytin koiraani esteeltä toiselle, muutin jopa ohjaussuunnitelmaani lennossa, kun en ehtinyt alkuperäiseen suunnitelmaan. Kepit olivat toiseksi viimeinen este, eikä Kida päästänyt ääntäkään. Se kepitti hiljaa, keskittyneesti ja esteen suoritettuaan tykitti maaliesteen yli. En tiennyt tulosta, nappasin koiran syliin ja lähdimme kävelylle. Hyvin rata oli mennyt, sen tiesin, mutta en uskaltanut arvata sen sujuneen LUVA:n arvoisesti. Sen kuitenkin saimme, sijoittuen vielä kolmanneksi.




Minulla on vakaa ajatus siitä, että taidan olla pienen kisatauon tarpeessa. Tai sitten minun nimenomaan pitää takoa rautaa, pitää saattaa mieleni adrenaliinin valtaan ja lopettaa se hemmetin varominen, miettiminen ja jäätäminen. Ohjata niin veitsen terällä, että kenkien pohjat halkeutuvat terän raapaisuista. Uskaltaa ottaa riskejä, vaikka sen varjolla, että jokainen este ohittuu tai rimat lennähtävät menojaan. Vielä kun saisin kannustajan, joka pitäisi huolen, etten koskaan enää jäisi varmistamaan koiraani, joka oikeasti osaa - kunhan vain malttaa.