Koirista puhuttaessa tuttu juttu. Vahvistetaan haluttua, pidetään homma iloisena ja henki kannustavana. Näin saadaan toimiva, iloinen koirakansalainen, josta on hauskaa tehdä. Vaan entä jos ihminen, se koiran kouluttaja, olisi positiivisen vahvistamisen tarpeessa?

Mitä nuorempi koira, sen enemmän palautetta. Pääasiassa hyvää sellaista.
Nauru on hyvin erilainen koira kuin kaksi aiempaakin. Aina uusi koirakohtaaminen opettaa uusista asioista ohjaajalleen, ja niin tässäkin tapauksessa. Tara oli nuorena sähikäinen, jolla on-nappi oli jumiutunut pohjaan ja jonka aivoissa virtasi bensiiniä aivonesteen sijaan. Kidalla on ollut moottoria alusta asti, mutta sillä on ollut henkisiä muureja esteenä, jotka on ensin pitänyt nujertaa. Se on ollut sähikäinen, mutta hillitysti, koska sen piti keskittyä pohtimaan mahdollisuutta taivaan putoamisesta kohti niskaa. Kida onkin ihan parhaimmillaan nyt, kun on ensin möhlitty ja osattu uudestaan paremmalla asenteella ja esiin on kuoriutunut reipas, usein röyhkeäkin, koirakansalainen. Ja sitten on Nauru, joka on tasapainoisempi pääkopaltaan kuin kaksi koiraani yhteensä. Älykäs, reipas Nauru, joka oppii kaikenlaista hurjan nopeasti. Hellyyttävä, pieni Nauru, joka rakastaa rakkautta ja puuhastelua yhdessä. Se on vauhdikas, muttei samalla tavalla sählä tai suriseva kuin monet hyvällä moottorilla varustetut koirat.

Viimeaikoina treeneissä on tuntunut, että nämä hyvät ominaisuudet ovatkin kääntyneet huonoiksi. Se on liian kiltti. Se on liian ajattelevainen. Se ei possuile tai ole tarpeeksi röyhkeä.
Nauru on taas uudenlainen tuttavuus, koska siltä oikenlainen moottori ja vire täytyy kaivaa erilaisilla tehtävillä, eikä niitä anneta ilmaiseksi. Tähän asti olen voinut jäädä laiskuuksissani joskus liihottelemaan tasaiseen tekemistahtiin, kun nuori koira on opetellut uutta. Pentuna se sai tarjota tehtäviä omaan tahtiin ja itsenäisesti, ja koska sillä ei ollut yli-innokasta päänsisältöä hidastamassa toimimista, se oppikin asioita. Tehtävien vahvistaminen on ollut helppoa. Nyt, kun koira lähestyy 1,5 ikävuotta, olisi siltä aika alkaa vaatia. Siltä vaaditaan erilaista osaamista: kovaa vauhtia, fyysistä suorittamista ja hyvää kestävyyttä. Sen täytyy oppia ottamaan riskejä, yrittämään tosissaan - ja epäonnistumaan. Se lienee kiltin koiran suurin murhe, koska eihän se halua epäonnistua vaan miellyttää minua parhaalla mahdollisimmalla tavalla.




Nauru on vähän kuin ratsastuskoulun hevonen. Oikealla ratsastajalla se antaa kaikkensa ja enemmänkin, mutta jos sen antaa jäädä esittämään pitkäkaulaista, laiskaa lehmää, kyllähän se sen tekee. Kuka jaksaisi olla motivoitunut, jos sitä ei edes vaadita?
Viimeaikoina on mieliini kiivennyt huterilla tikapuilla ajatus, että olisin tavattoman myöhässä. Että minulla pitäisi olla jo se täpäkkä, sähäkkä suhari. Naurua arvosteltiin jo pentunakin ja epäilin sitä itsekin, kun se oli niin rauhallinen. Hyppytekniikkakurssilla sain rauhoittelua ja muistutuksen, ettei nuoren koiran kanssa ole kiire, mutta olenko minä ollut nyt liian hidas? Kaipaan palautetta, etenkin eteenpäinvievää rakentavaa kritiikkiä, mutta viimeaikoina se toinen ääripää - kannustus ja kehuminen - on tuntunut jäävän. Vain muistutuksia vireestä, joka ei ole vielä sillä tasolla, jolla uskon sen joskus olevan. Viimeisen viikon olen paahtanut lyhyitä viretreenejä ja ollut erittäin tyytyväinen tuloksiin ja tekemisiin, mutta silti tästä onnistumisesta puuttuu jokin hohto. Sunnuntain ja maanantain viretreenin tein mahtavalla otteella ja hyvällä fiiliksellä, mutta eilen ajatuksesta hävisi se pohjimmainen idea ja stressi otti vallan. Syy saattoi toki olla migreenissäkin, sillä oloni oli hyvin heikko vielä tänäänkin ja pystyin tuskin ottamaan itsestäni murto-osaakaan irti tänä aamuna treenatessa.

Kidan kanssa on tällä hetkellä hyvin päinvastainen. Se on niin säpäkkä ja taitava, että sitä kehutaan paljon. Sillä on parempi ote työskentelyyn ja elämään yleensäkin. Oli kuitenkin aika, jolloin nyyhkytin epätoivoisena suurien ongelmien äärellä rakkaan punapaimeneni kanssa. Muistan, että silloin minulla oli paljon tsemppia: oli tuttu treeniympäristö ja kouluttaja, jota melkein saattoi kutsua jo ystäväksi. Täällä kehä kolmosen sisällä kaikki on vielä hieman uutta, kaveriporukkaa treenikentille ei ole muotoutunut ja koulutuksissakin asenne on täysin erilaista kuin vuosi-kaksi sitten. Tämä on tavoitteellista. Oikeasti tavoitteellista.




Tässä tekstissä ei juuri ollut päätä eikä häntää. Se oli lähinnä sekavien ajatuksien ja paineen purkamista epämääräiseksi läjäksi koukeroisia kirjaimia. Ajatuksia ja vertaistukea saa luonnollisesti jakaa! Minun pitäisi muistaa taas, kuinka hieno koira Nauru on. Sen tiedostamiseen ei pitäisi liittyä muiden ihmisten mielipiteet, mutta niin hetkinä kun katson "valmiina pakettina" syntyneitä vauhtikalloja, hiipii mieleeni epäilyksiä. Ne epäilyksetpitävät typerinä pintansa silloinkin, kun Nauru viilettää pitkillä jaloillaan leikin tiimellyksessä karkuun, jättäen Kidankin kauas taakseen. Tiedostan, että siinä on poweria, vauhtia, voimaa ja uljautta, niitä samoja ominaisuuksia joita kaikissa hienoissa australianpaimenkoirissa on. Miksi silti olen näin epäileväinen?

Ehkä minun pitää kehua peilikuvaani joka aamu. Kuka kissan hännän nostaisi tai motivaation palauttaisi, kuin kissa itse! Tai tässä tapauksessa koira.