Teinikoiran kanssa treenaaminen on ihanaa, mutta samalla ihan kamalaa. Onneksi yleensä ensimmäistä, jonka lisänä on myös se, miten kovasti homma tekijäänsä palkitsee. Naurun treenit ovat olleet hyvin erilaisia viimeaikoina: milloin se vaan katsoo minua naama leveässä hymyssä, aivoherneiden vain kolahdellessa epätasaisesti päänsä seinämiin vailla mitään logiikkaa, milloin sen ilme taas on erittäin uskottava ja se tekee töitä tehokkaammin kuin vanhemmat konkarit. Kidan, joka kuitenkin on jo ylittänyt neljännen ikävuoden, kanssa tekeminen on huomattavasti arvattavampaa. Osaan lukea sitä ja sen mielenlaatua paremmin, eikä sen tekemät virheet tai onnistumiset enää yllätä samalla tavalla. Joskin Kida on nyt tokotauon jälkeen ottanut aivan uudenlaisen asenteen treenaamiseen, josta taisinkin mainita viimetekstissäni. Turisen Kidan treeneistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Tokossa Nauru sykähdyttää minua enemmän kuin agilityssa. Ei sillä, se on hyvin potentiaalinen agilitykoira ja odotan siltä suuria, mutta tokossa sillä on niin erilainen asenne kuin Kidalla tai Taralla. Vaikka Kida ja Tapsakin ovat innoissaan lajista ja tekevät mielellään ja yrittävät parhaansa, Naurun kohdalla se on sekoitus tosikkomaisuutta, sellaista halua pärjätä. Koen, että Naurun asenne tokoon on eniten samanlainen kuin minulla. Sillä on pilkettä silmäkulmassa ja esimerkiksi eilen torstaina kaukoja tehdessä koutsi tokaisi, että "sillä on älyttömän kiva asenne, tykkään sen ilmeestä" vaikka itse kaukokäskyt teknisesti menivät aivan päin prinkkalaa. Naurun mielestä kentällä pitää olla hauskaa (muuten hommasta ei tule kuin väkinäistä, rumaa pakkopullaa), mutta se ei koskaan ole ottanut treeniä huuhaa-asenteella. Jos autan sitä mitenkään liioitellusti, se toljottaa minua hämmentyneenä. "Pysy pestissäsi ja anna minun hoitaa omani" se tuntuu minulle sanovan. Nautimme onnistumisista yhtä paljon ja epäonnistuminen on meille samanlainen kivi kengässä. Nauru tosin ei taida tietää, miltä kivi kengässä oikein tuntuu...




Nauru oli muutaman kerran agilityssa jotenkin vaisu. Se oli innoissaan hallille päästessään, mutta sillä ei ollut samanlaista innokkuutta. Arvelin vian olevan väsymyksessä, takana oli kuitenkin suhteellisen rankkoja treenejä, vaikka pidänkin aina totaalisia vapaapäiviä koirillani. Viime maanantaina kuitenkin pieni väsymys oli hailakka muisto vain, sillä neitikoira oli törkeän kiva. Meillä oli kouluttaja, josta pidän kovasti, ja kouluttaja pitää Naurusta. Rengas ei tuottanut yksittäisenä ongelmaa, eikä se aiheuttanut hallaa radallakaan. Sama koski pituutta ja pussia. Tekaisin yksittäiskokeiluna kuinka takaaleikkaukset sujuvat estehakuisuus-treenien jälkeen ja ne olivat varmistuneet kovasti, lisää vauhtia kaipaavat vain. Persjätöillä sain käskyksi lopettaa pentuvarmistelun - Nauru ei sitä kuulemma enää tarvitse, joten edistystä täytyy lähteä takomaan heti, kun rauta kerran kuumaa jo valmiiksi on. Lopulta Nauru tekaisi kymmenen esteen pätkän eräästä ykkösluokkalaisten radasta, viimeiset kepit, muuri ja puomi jätettiin pois. Rata sujui sujuvasti ja varmasti, terävä komento "RÄYH" kaikui sukeltaessa mustan putken sisään. Parin tunnin levon jälkeen Nauru teki vielä kuuden kepin kepittelyt suoralta kädeltä onnistuneesti, ilman yhtäkään verkkoa. Tämä treeni jotenkin hymyilyttää.

Sitten taas torstain tokossa kaukokäskyt olivat kaaosta, kun taas ohjatun noudon alkeet neiti sininen suoritti hyvin varmalla otteella. Ota nyt teineistä selvää. On ne oikeasti aika ihania. Vaan eipä hätää, tänään löytyi Naurulle hyvä tekniikka kaukojen paikallaanolon opetteluun, hahaa!





Kidalle kävi kalpaten heti alkuviikosta. Aamulenkillä hämmästelin punertavia tassunjälkiä, jotka painautuivat hiekkatien pintaan. Vilkaisin paimeniin ja tajusin Kidan etutassun helottavan punaisena. Nopea vilkaisu veriseen käpälään ja tein diagnoosin, että jokin on viiltänyt anturan auki. Mielessä ihmisten roskat kummitellen kipitimme kotiin, ja todentotta, etutassun suurin antura on viiltynyt mitä luultavammin lasin toimesta. Kirjoitin facebookkiinkin lyhyen turhautuman siitä, miten koirankakka aiheuttaa suurimman hälyn luonnosta löytyvästä moskasta puhuttaessa, mutta kakka sentään ei satuta. Se vaan haisee.


Tassutilanteen vuoksi peruin hyppytekniikan tarkastelun (mitä järkeä hymyttää vajaavaisella kropalla työskentelevää koiraa) ja alkoi operaatio Sukka. Minä tein jos jonkinlaisia viritelmiä, jotta haavaan ei koskettaisi ja jotta se ei turhaan sotkeutuisi. Oli sukkaa maalarinteipillä, oli sukkaa jeesusteipillä. Oli sukkaa ja liimasidettä, vanhaa tamppoonia ja liimasidettä (älkää helvetti naurako) ja aina ilkikurinen punapaimen hetkisen kuluttua jolkotti luokseni tassu tyylikkään sukattomana. Ja koska minä en yksinkertaisesti voi hävitä tällaisessa ottelussa, kaivoin esiin ompelukoneen ja päätin lopettaa taiston vähintäänkin tyylikkäästi.

Lopputulosta kutsuisin nimellä "half piece". Pieniä mitoitusongelmia saattoi hihan pituudessa ilmentyä, mutta hei, asia oli tuunattavissa. Ja ainakaan sukkaa ei nyt saa pois kinttusesta. Ähäkutti.




Ihana-Tara, Spesiaali-Tapsa, Maailman Paras Noutaja on viettänyt maalaisviikkoa äidin luona. Se nauttii suuresti rauhallisesti oloneuvos-elosta, seuranaan laulavat kevätlinnut, pomeranianit ja tennispallo. Alunperin Tapsukan piti olla reissussa vain pari päivää, kun se meni hoitoon meidän lähdettyä kilpailemaan paimenten kanssa. Loma kuitenkin piteni, sillä sää on ollut lämmin ja aurinkoinen. Meillä on sunnuntaina jälleen kisat, jolloin Tapsukka pitäisi joka tapauksessa viedä päivähoitoon, niin turhaanko sitä edestakaisin kuskaa. Ikävä on ihan kamala, kainalosta puuttuu jotain oranssia, lämmintä ja tuhisevaa. Vaikka blogiin tulee nykyisin huomattavan paljon enemmän tarinaa paimenkoirista niiden aktiivisen treenielämän takia, ei Tara ole yhtään vähäpätöisempi. Päinvastoin. Se on perheen suosikki, jolla on omat juttunsa ja omia etuoikeuksia. Se on koirista se, jonka mieluiten nappaa kainaloon ja jonka ruskea katse vetoaa syvemmälle kuin yhdenkään ahneen lammaspaimenen. Odotan sunnuntaina kuin kuuta nousevaa, jotta oikea unikaveri palaisi kotiin. Sillä saattaakin olla sitten kovasti virtaa, kun akkuja on saanut ladata oikein urakalla. Jospa tulisi hyvät säät jäljestykseen, niin Tara-kulta pääsisi nenänkäyttöpuuhiin!