(Valitan, tämän postauksen kuvat ovat hieman liian leveitä.)

Kyllä sitä taas sai nähdä, kuinka hajalla oleva ihminen voi kasata itsensä hetkellisesti ihan vain siksi, että saa lenkkiin sisällytetyn treenin onnistumaan. Onneksi mun koirat ei ole kovin ohjaajaherkkiä (ei edes Kida, kun on agilitysta kyse!), jotein sain pihistä rauhassa ja olla hitusen passiivisempi. Äänenikin on herttaisen basson sävyinen, mikä tietenkin toi oman eksoottisen vivahteensa treenikentälle, ikäänkuin näky olisi jotenkin silmiähivelevä noin muuten ollut. Sattui kuitenkin Rebecca olemaan kentällä samaan aikaan, niin pari kuvaakin tuli muistoksi, kiitos siitä!






Nauru pääsi töihin ensimmäisenä, kun olimme raahautuneet hitaan matkan kentälle. Viimeaikaiset treenit ovat menneet makuuni jotenkin penkin alle, eivätkä odotukseni olleet luonnollisestikaan suuret. Oli lämmintä ja aurinkoista, koiruuksien kielet pukkasivat ulos leukojen välistä lyhyen tekemisen jälkeen. Auhulainen osoitti olevansa kamalan pätevä agilitykoira tekemällä onnistuneesti 6 keppiä niin oikealta kuin vasemmaltakin lähetettynä. Tehtävä onnistui myös putken kautta, josta plussapisteitä. Myös maxikokoinen rengas toimi hyvin hetken harkinnan jälkeen ja hölkkäsin (...) myös muutamat välistävedot. Nauru myös muisteli keinun suorittamista ja tehtävä sujui ihan mallikkaasti. Seuraavaksi täytyy alkaa työstää kontakteja hieman lisää (varsinkin keinua) ja alkaa lisätä kepiteltävien tikkusten määrää rauhalliseen tahtiin.

Ihan pienet tokotkin neiti tassutteli, vaikka kieli alkoikin roikkua hiekan seassa. Pienet pätkät seuruuta, käännöksien naksuttelu, jäävät ja loppuun luoksari lentävällä palkalla. Perussettiä, mutta varsinkin seuruu oli erittäin hyvää ja tarmokasta. Odotin kurjempaa, kun huomioidaan agittelu ennen tehtävää ja lämpöinen ilma.








Nauruhan kävi fyssarilla vajaa viikko sitten. Sen tuomio oli juuri sitä kuin olin odottanutkin: takapää
juntturassa. Olin huomannut tämän jo venytellessäni sitä itse ja fyssari allekirjoitti luuloni oikeaksi. Muutoin Nauru oli erittäin hyvässä kunnossa: sen selän lihaksia kehuttiin paljon, lavat, niska ja etupää muutenkin oli hyvässä kunnossa, lihavuuskunto on juuri sopiva (yhtään ei saa laihtua, tai on turhan hoikka lihaksien kehittämiselle). Takapäätä työstettiin kunnolla ja vaikka neiti käyttäytyi muuten erittäin hyvin, se protestoi toimenpiteitä mölisemällä juttujaan mitä erilaisimmilla äännähdyksillä. Pari päivää fyssarin jälkeen vältimme pyrähdyksiä ja kävimme ottamassa hyviä ravilenkkejä pyörällä ja eilen iltalenkin jälkeen venyttelin neitokaisen. Takaset venyivät huomattavasti paremmin taakse, vaikka jumia vielä jäljellä onkin! Toukokuun lopussa seuraava käynti.

Kida teki pieniä agijuttuja, niitä samoja asioita joita aina vaan haluan varmistaa. Kepit olivat erittäin hyvät ja reippaat, punainen paimen oli suorastaan tulessa. Sen kanssa välistävedot olivatkin vähän haastavampi tehtävä: viiden (vai kuuden?) esteen rivistössä ehdin hyvin kolmannelle saakka, sitten oltiinkin myöhässä ja viimeiset pari hyppyä mentiin kohtalon hellässä huomassa. Kontaktin alastulolla onoff on vahvistunut ja Kida tarjoaa sitä operantisti huomattavasti reippaammin, mutta itse kontaktin suoritusnopeuteen tämä ei vielä ole vaikuttanut. Keinulla päähän saakka meneminen on jännää, mutten ota asiasta turhaa stressiä. Koko elämä aikaa.













Juoksut tekevät tötterökorvalle tuloaan ja pelkään pahoin, että sille varattu lihashuollon tsekkaus siirtyy.
Tarpeen tulisi, melko haukan lailla olen seurannut sen liikkumista ja olen ihan varma, että johonkin kohtaan kehoaan se on jumiutumaa kehittänyt. En osaa vain oikein paikantaa, minne.

Tara viimeisenä pääsi hössöttämään. Sillä tosin oli myös tosi kiva ote tekemiseen ja aloin miettiä, että millä mielentilalla minun oikeasti pitää kentlle tulla... lobotomian jälkeen nuo olisivat varmaan huippukoiriin verrattavissa. Punainen noutaja sai aloittaa ilonpidon muistelemalla agilitymaailmaa keppien muodossa, mutta sitten siirryttiin jo yhdistelmään toko+rallytoko. Vastoin normeja päätin olla välittämättä noutajan alkukitinästä, tein thtävää tehtävän perään itse zombiena eleettömänä rauhallisena, olin mahdollisimman selkeä ohjauksissani ja äänensävyni oli olematonta pihinää tyyni. Alkuun Tapsa meinasi vuotaa yli, sillä oli hirmu hauskaa ja se suoritti tehtäviä, mutta äänen kanssa. Jäävien jälkeen (jotka tulivat suoraan rallytokon käännöksistä ja seuruusta) se alkoi keskittymään paremmin, lisäsin mukaan luoksetuloja, eteentuloja ja muita pieniä vivahteita. Palkkaa alkoi herua rauhallisesta suorittamisesta, ei lainkaan henkisestä keulimisesta.