... ja sattuu kaikenlaista muutakin pientä ja suurta epäonnea. Olen kenties pissannut huomaamattani Karman muroihin tai sitten meillä on historiassa jäänyt jälkeen pahojakin leivänmuruja, jotka nyt ikävästi hiertävät hammasvälejä. Kaiken pienen kompastelun lisäksi olen ollut hirvittävän hajamielinen kaikessa kiireellisyydessäni, husannut menemään joka paikkaan ja illalla silmät ammollani tajunnut, että tämä ja tämäkin asia unohtui.

Maanantaina agilityn hoidin komeasti sukkasillani. Olin ihan varma, että olin jättänyt kengät ja muut oleelliset esineet autoon valmiiksi, mutta hallin pihassa pääsin nurisemaan, sillä reppua ei näkynyt. Treenin avainsana olikin "jos minulla olisi kengät", mutta hyvin minä ehdin sinne minne halusin - villasukat tosin lensivät nurkkaan, ne valuivat vauhdissa ikävästi. Treeniliivin sain lainaan, naksutin ja nakit olivat onneksi omasta takaa.

Huomaamattani olin laittanut Naurun aivan liian koville viimepäivinä, joka kostautui jaksamattomuutena maanantaina. Tästä seurasi (tai, no, seuraa) kahden päivän totaalinen vapaa kaikenlaisista treenaamisista ennen torstain tokoa. Nauru oli kyllä reipas, mutta jaksamattomuus näkyi pääkupista, joka keinahti kunnolla nurin. Aivot eivät toimineet ihan yhtä maltillisen harkitsevasti ajatustyötä tehdessä ja kun saimme tarpeeksi vauhtia, teki tuo tättärä ilmalennon silmieni korkeudella ja haukkasi matkalla maistiaisen käsivarrestani, ihan vaan koska oli niin sairaan siistiä. Rataa teimmekin siis kolmessa pätkässä 7min ajan + muutaman kerran puomin yksittäisenä, joka meni ihan mainiosti.

Onneksi Ojanko on sulamassa kovaa vauhtia, niin Kidankin kanssa voi käydä ottamassa pieniä treenejä ihan vaikka lenkin varrella. Autoni on huollossa, joten ylimääräinen kurvailu hallille ei ihan onnistukaan. Personal trainer Punapaimen onneksi on oiva kaveri moneen menoon ja tänään purimme tekemisenhalua 3km ylämäkivoittoisella juoksulenkillä. Koirassa oli virtaa, ohjaaja taas on talven jälkeen rapakunnossa, mutta Sport tracker ilmoitti keskinopeudeksemme 12km/h, joka on ihan kelpo suoritus!


Moni voi miettiä, mitä Tapsalle kuuluu. Ilokseni voin kertoa, että hirmuisen hyvää. Se on niin simppeli ja vaivaton koirakaveri, joka nautiskelee eläkeläisen special-kohtelusta ja pömpöttelee omaan tahtiinsa lenkeillä (paitsi kun taluttaja kyllästyy ainaiseen odotteluun ja iskee koira-paran kiinni flexiin).

Kipulääkekuuri oli ja meni, eikä koirassa ollut minkäänlaista muutosta. Totesin siis syöttelyn turhaksi ja laitoin loput kuurit jemmaan odottamaan mahdollista tarvetta joskus tulevaisuudessa. Hallilla Tara loppuun hömpöttelee rallytokoa ja vähän putkiralleilee ja lyhytkin treeni on sen mielestä sairaan kiva juttu. Taran viimekeväisen möllirallyn kummittelemana oli päähäni jäänyt ajatus, että kaikenlainen ääntely aiheuttaa miinuspisteitä virallisella rallyradalla, jonka takia en niin kovin pätevää noutajaa ole virallisiin kokeisiin ajatellut. Nyt Oona kuitenkin valisti minua, ettei asia ole näin, ja minähän vallan innostuin! Kunhan paimenilla on RTK1-tunnuksen kasassa, on Taran vuoro alkaa haalia sellaista - virallisena! Ja kunhan kevät kunnolla etenee, aion kiltisti pakottaa pyytää kavereita hakuharrastuksen testimiehiksi ja jäljellekin tositoiminoutaja pääsee harrastelemaan. Eiväthän nämä agilitya korvaa, mutta Hänen Ylhäisyytensä varmasti nauttii näistäkin aktiviteeteista.

Eihän sillä, rapsuttelu on silti sen mielestä maailman parasta aktivointia. Ja tennispallo.