Voisi kerrankin syventyä vähän paremmin yksittäiseen treenipäivään. Maanantaisin käännän postiosoitteeni hallille, raahaan itseni ensin treenaamaan Kidan kanssa, sitten rykäisen ryhmätreenin Naurun kanssa ja reippaana jään vielä kouluttamaan seuraavaa ryhmää siihen päälle. Melko kuitti olo oli viisituntisen jälkeen ja saattaa olla, että ensi viikolla miinustan Kidan treenin ja siirrän sen toiselle päivälle. Tai sitten muistoni ehtii kultaantua viikossa ja tajuan kohta taas olevani häkkieni kanssa valmiina tositoimiin radion samalla kaakattaessa tunnelmallisesti.

Tara kävi ensin aamupäivällä röntgensäteen alla. Tulokset olivat odotettuja parempia. Olin varma, että tyypin nivelissä on sanottavaa, mutta vielä mitä. Eläinlääkäri totesi, että nuoruudessaan taatusti olisi A/A 0/0-tuloksella tulleet kennelliitosta, koska ne olivat edelleen sen arvoiset. Ei mitään vikaa missään, ihan priimakalustoa! Ihan huippua, noilta osin minulle on sattunut kolme tervettä koiraa. Taran kohdalla kun tulokset eivät itsestäänselvyyksiä ole... Selkä ei odotetunlaisesti samanlaista peukunnostoa ansainnut, sillä luupiikkejä löytyi paristakin nikamasta. Nikamavälit olivat onneksi ihan ok, mutta kokeeksi aloitimme kipulääkekuurin jotta nähdään, muuttuuko koiran olemus mihinkään suuntaan. Reipas ja innokashan Tara on, aamuisin tosin "aamujäykäksi" totesi äitikin sen, kun kyselin onko hän havainnut mitään. Itse olen liiankin tarkka analysoimaan koirieni muuttuneita käytöstapoja, joten pitää välillä kysellä ulkopuolisiakin, ettei huomaamani juttu ole jokin pikkuriikkinen tekijä.


Tänä aamuna noutaja kyllä olikin hyvin skarppi menijä, mutta tiedä sitten johtuuko se lääkkeestä vai onnesta, että on päässyt viikonlopun jälkeen takaisin kotiin, tai patoutuneesta energiasta, kun vuorokauden nukkumisen jälkeen sai kunnolla sapuskaakin kupoliin.

Palataan takaisin agilityyn. Hauskinta koko päivässä taisi olla se, että sain pitkästä aikaa kuulla tutun kysymyksen. "Onko se bordercollie?" Kidan kohdalla kysymys on tuttu, sillä kevyenä ja taskukokoisena kaverina naamakerroin usein pettää. Töpöhäntä paljastaa lopulta ja kyllä tosituntija aussien näkee, kun sellaiseen törmään. Tarinan pointti oli kuitenkin se, että tälläkään kertaa Kida ei ollut se, kenen rotua arvailtiin, vaan Nauru! Tämä oli nyt kolmas kerta, kun tätä arvuutellaan. Minusta Nauru on niin australianpaimenkoira kuin merleotus voi olla, mutta ehkä tuo jalkavuus erheellistää. Kai kysyjät ovat tottuneet niin karvaisiin karhunpyllyihin, eivätkä tiedä tällaisten vähän kevyempien olemassaolosta.




Naurun asenne tosin oli myös aika.. bortsumainen. Minun koirani kasvaa isoksi. Se oli taatusti myös onnessaan, kun vihdoinkin on taas agilitya, hurrrjaa vauhtia ja meininkiä. Silmät loisti ja monta intohaukkua pääsi kesken radan. Paitsi että Naurun työskentely oli hyvää, se osoitti myös hieman maanisia ominaisuuksia. Toisen treenatessa se toljotti työskentelyä, yritti nykiä otteestani radalle ja räyskähtikin haastavasti kerran. Kerran se yritti karatakin, kieropää, joka onneksi palasi käskystä takaisin. Treenin jälkeen se kävi kyllä nuuhkaisemassa luvatta itsekseen treenaavaa kelpietoveria.
Keppejä tein vähän vaihdellen kahdella ja yhdellä verkolla. Uusimisia sai tehdä, hauskempaa olisi ollut kiitää suoraan palkkiolle, mutta lopulta tuli onnistumat. Kahdella verkolla teki aina hienot suoritukset.

Ehkä vieläkin ihana treenattava oli Kida. Sillä on ollut parin viikon vapaa agiliidoista ja se oli täynnä innokkuutta. Tein ensimmäisenä ohjausharjoitteita, että kuinka pienin avuin Kidaa voi ohjata - ja jummi, kun olisin saanut sen videolle. Seisoin paikallani, liikautin hartiaani, käänsin katsettani ja Kida meni juuri siihen putken päähän tai juuri sille hypylle, kuin mihin ajattelin sen menevän.



Fiilis ilmoittaa Kida kisoihin leimahti myös keppi-ja kontaktitreenin myötä. Ihan mahtava koira. Super-Kida. Sen kepit ovat itsenäistyneet ennestään, vauhti kasvanut. Otin leijeröintiharjoituksia ja otin sivusuuntaa suuresti, eikä koira vilkaissut minuun päinkään. Välimatka minun ja keppien välillä oli lopulta n. kuusi metriä, minien pituus oli välissä. Kontakteja tein lähinnä yksittäisinä vahvistuksina, mutta yhdistin kerran A:n keppien jatkeeksi ja suoritti kontaktin moitteetta. Kida tosin oli sitä mieltä, että treeni oli aivan liian lyhyt ja oli omistavinaan koko hallin siinä vaiheessa, kun Naurun ryhmän kanssatreenaajia alkoi putkahdella paikalle. Takkien alle joutui Kidu autoon mököttämään, vaikka kaavailin pitäväni sen lämpimässä hallissa häkissä.