Sinne meni viikko! Ja miten touhukas viikko se olikin! Jokaisena iltana, kun unille laskeuduttiin, mätkähti maahan kaksi paimenkoiraa muistuttavaa raatoa ja kuorsaus alkoi, ennenkuin omia silmiä ehti ummistaa. Joka päivälle oli jotain suunnitelmaa, jonka lisäksi ajettuja kilometrejä kertyi "jokunen". Pääreitin lisäksi lukuiset edestakaiset ajot kisapaikan ja murkinoinnin välillä, lenkkimaastojen etsiminen tai yleinen nortalgisointi. Reippaasti ja urheasti rakas farmarini, sinisenhohtoinen fordi Valas, kynti maanteiden aaltoja tänäkin vuonna ja kuljetti matkustajat turvallisesti alusta loppuun asti.

Tara lähti hoitoon keskiviikkona äitini luokse, kamerani oli lähtenyt huoltoon jo edellisviikolla. Ja eipä se valmistunut retkeen mennessä, joten objektiivini kameraksi lähti tyttöystävän tonninen runko.





Perjantaina startattiin. Illaksi oli tiedossa hotellimajoitus hotelli Nukkumatissa ja olimmekin hyvään aikaan perillä. Pysähdyimme vain syömään ja käyttämään koiria kerran, matkaa kylläkin hidasti melkoinen ukkosmyräkkä Seinäjoen tienoilla, jolloin autotie lainehti vedestä ja vesiliirtoa sai varoa. Matka sujui kuitenkin mallikkaasti, aussiet olivat kyydissä hiljaa ja kauniisti. Hämmästelimme Power Parkin suuruutta ajellesamme sen vierestä, täytyimme Hesburgerin antimista ja kävimme taloksi mukavassa hotellihuoneessamme. Heti samana iltana ajelimme myös tutustumaan hieman Kokkolan lenkkimaastoihin. Löysimme niemen, jossa kaunista merenrantaa ja metsää inisevine hyttysineen oli niin paljon, kuin kävellä jaksoi. Samasta niemestä löytyi myös tuulinen kalasatama, joka oli oiva poseerauskallio kameran edessä. Kyllä vaan uni maittoi yöllä puhtaissa lakanoissa - ja hyvä niin, sillä seuraavat päivät olivat toimintaa täynnä.










Lauantaina oli ensimmäinen kisapäivä. Koko viikonlopuksi siunaantui varsin hyvä sää - lukuunottamatta hyistä merituulta. Pytytimme kuitenkin teltan ja siellä oli hyvä loisia odotuksien ajan, kisoissa kun meni koko päivä. Suoritukset menivät kutakuinkin niin, että aamupäivällä starttasi Kida, parin tunnin päästä Naurun vuoro, sitten useamman tunnin tauko, taas Kidan vuoro ja vielä Naurun. Pidemmällä tauolla kävin haukkaamassa cotzonea ja otimme nokoset hotellihuoneella. Majapaikasta kun oli vain kahdeksan minuutin ajomatka lerintäalueelle, jossa kisat pidettiin.

Kidan onni oli hyvin myrkyllinen. Paikalla olleen yhden kouluttajani kanssa katsoimme viikonlopun päätteeksi, ettei Kidan hypyt normaaleja olleet. Se puotteli rimoja, joka ei ole yhtään Kidan tapaista, sillä yleenä se on hyvin herkkä tassujen kosketuksista rimoihin. Ensimmäiseltä radalta HYL, rimapudotuksen jälkeen lopetin radan, koska ajattelin Kidan vain kaahailevan ja siksi hypäävän huonosti. Puhtaita ratoja ei siksi nähty, rimavirheiden takia. Kontaktivirheitä se ei tehnyt kertaakaan koko viikonlopun aikana.

Naurun onni kisoissa oli oitis parempi, vaikka tavoitetta ei saavutettu. Viimeistä LUVAa ei ansaittu, vaikka se olikin niin_lähellä. Nauru oli kisoissa niin reipas, rento ja, noh, oma itsensä. Sen kanssa on helppo kisata, ei tarvitse stressata koiraa, eikä koira ota minun mahdollisista paineista itseensä. Naurun virheiksi osui taas se, että täyteen laukkaan päästyään se mahdollisesti lentää esteen ohi... Katselin videota ja oikeasti tilanne näyttää siltä, että tyyppi vaan nauttii päästessään juoksemaan kunnolla koko kinttujen pituudelta ja se este sitten vaan unohtuu matkalta. Nauru hakikin ensimmäiseltä radalta sijoituksen 2 5vp:llä. Jos pientä mutkaa ei olisi tullut esteohituksen ja sen korjailun takia, olisi aika huidellut melkein -12! Toiselta radalta 10vp, koira pisti läskiksi. Se katseli tyttöystävän perään ja ohitti siksi toisen esteen, puomin, kun niin tähyili yleisöön. Jessus maar minä sille suutuin ja sitten se teki rataa todella hienosti, joskin tipautti yhden riman, kun taisin vähän niinkuin äksyillessäni koiran unohtaa jonnekin.





Sunnuntaina herätys oli kuudelta. Majapaikkamme tarjosi molempina aamuina runsaan aamiaisen ja koska pakkasimme tavarat jo illalla autoon ennen nukkumaan painumista, oli hyvä laahustaa täyttämään itsensä täyteen ennen kahdeksalta starttaavaa kisaa. Järjestys oli jälleen Kida-Nauru-Kida-Nauru, sää oli hieman leppoisampi kuin edellispäivänä ja telttaa ei jaksattu pystyttää, vaan otimme nokkaunia rennosti auton penkillä. Jälleen kerran ei hurrattavaa ollut suorituksissa, vaikka Nauru piti huolen, ettei vitutus ihan kuitenkaan valtaa mieltä. Kida pudotti parit rimat, mikä ärsytti suuresti, sillä sen työskentely oli ihan superia. Toisella radalla se kyllä kepit lopetti kesken, mikä on hyvin kimpaannuttavaa. En edes usko jumin sitä aiheuttaneen, sillä koira räyskytti kiihtyneesti koko kepittelyn ajan ja ennen viimeistä keppiväliä vaan räjähti eteenpäin varaslähdön voimin. Ja meinasinhan minä unohtaa toisen radan kesken kaiken (!), mutta sain pelastettua tilanteen ja Kidakin oli ohjaajalleen kerrankin armollinen. Virhepisteiden kanssa ei kuitenkaan sijoituksia, saatika SM-nollia, tullut kahmittua.

Nauru meni samalla fiiliksellä. Se koppasi samanlaisen, typerän "oho este jäi hupsista"-vitosen ja sijoittui hyvällä ajalla kolmanneksi. Ja tokalla radalla se taas vähän possuili. Rallatteli niin, että sai taas vähän suuttua ja samalla todeta, että röyhkeyskoulutus mennyt ainakin sen kilttiin australialaiseen päänuppiin... HYL läsähti väärän putken pään takia, mutta pienen turhautumanyyhkyn jälkeen olo muuttui jälleen taistelutahtoiseksi. Uudet kisat on merkattu kalenteriin jo parin viikon päähän.

Lähdimme kisoista illalla ja ajelimme suoraan Kalajoelle yöpymään. Teltta nousi kauniille hiekkasärkälle nopeasti ja ruoanlaittokin onnistui, vaikkei se ihan yksinkertaista ollutkaan. Grillausritilä oli jäänyt kotiin, mutta reippaaka arkielämän McGyverinä tekaisin sijaisratkaisun, eivätkä kanat jääneet raakoina laatikkoonsa potpottamaan. Maukkaan illallisen, valokuvaamisen ja hetken möllöttämisen jälkeen nukahdimme ahtaaseen telttaan yhtenä kerrosvoileipänä. Voin kertoa, että aussiet olivat väsyneempiä kuin koskaan.






Lisää kuvia ja tarinaa reissusta seuraavalla kerralla, jottei sepustus venähdä liian pitkäksi. :--)

Minulla on luonnoksena toinen teksti koskien viime viikon lopun fyssarilla käyntiä ja tokotreenejä, mutta epäloogisena ihmisenä julkaisen agilitypostauksen ensin. Minulla on niin sairaan hyvä fiilis tätä tekstiä kirjoittaessa, että haluan jakaa sen kaikelle kansalle ihanjusthetinyt.




Aikakoneella huristamme lauantaihin, Lahden Vipusenkadulle VAU:n agilityhalliin. Vanhoilla asuinsijoilla oleskelu oli aika nostalgista. Naurulle olin ottanut kolme starttia ja kisapaikalla oli aika huumorintajuinen, virtaa täynnä oleva rakkausauspai. Ihan kahjo tyyppi, fyssari varmaan hieroi jonkin aivolosun väärään paikkaan. Se kieriskeli tekonurmella, nähräsi, ilme oli kasideenä ja sillä oli niin sairaan siistiä. Onni on kisata noin reippaan ja huumorintajuisen tyypin kanssa!

Ensimmäinen startti kusi koiran liialliseen energiaan (!). Huutava agilitykoira teki niin laajan kierroksen tullessaan putkelta, että hyppy jäi välistä. Muuten rata tuntui tosi hyvältä. Kepeille sukelsi ja suoritti itsenäisesti, lisäksi kontaktit otti kauniisti ja vauhtia oli kamalasti. Ohjattavuudeltaan just sitä mitä olen toivonut! Rimapahanen otettiin vielä, kun ohjasin lopun väärältä puolelta, mutta eihän sillä enää merkitystä ollut. Tuloksena siis 10vp ja sairaan hyvä mieli. Sijoitus oli 6/11 (tuloksen tehneistä)

Toinen startti alkoi renkaalla ja puomilla, mikä vähän jänskätti. Neiti-Nauru kun treeneissä keksi, että renkaan voi myös hypätä renkaan vierestä. Pari rengas-treeniä lämppäalueella ennen suoritusta ja lähtöön tyytyväsen oloisen koiran kanssa. Sara sanoi, että häntä jännitti kun Nauru lähdössä rapsutteli korvaansa, vilkuili häntä, hyvä ettei haukotellut. Kun pääsin paikalleni sen korvat nousi höröön, lihakset jännittyi - ja kabumm, täydessä kisavireessä oleva koira syöksyi radalle haukun saattelemana. Ihme tyyppi! Rengas meni nappiin ja niin meni kaikki muukin. Kouluttajani Paula oli katsomassa ja hän kehui radan olleen todella siistin näköinen, jossa pakka pysyi kasassa alsta loppuun. Radalta kouraan tuli puhdas suoritus, ihanneaikaa -10,02, LUVA ja 5/13 (tuloksen tehneistä)

Viimeinen hyppäri olikin sitten jo oma lukunsa. Jari Suomalainen oli vaihteeksi tehnyt radan, jossa vain juostiin edestakaisin hallin päästä päähän. Sellaiset radat eivät vain sovi Naurulle. Kahdella suoralla elukka oli saanut jo sellaiset vauhdit itselleen, että putkesta jarruttaminen ja vekkaaminen "pienessä tilassa" kepeille epäonnistui ja koira möhläsi keppien sisäänmenon. Pasmat oli vauhtiotuksella tässä kohtaa kilahtaneet ympäri ja esteohituksen jälkeen en jaksanut jäädä koiralle kiukuttelemaan vaan vedettiin rata täysillä loppuun, jotta siitä jäi itsevarma ja onnistunut voittajafiilis. HYL ei harmittanut, yksi LUVA oli jo kourassa ja ensi viikolla metsästellään paria puuttuvaa Helsingissä! Superkoira on minun merleni!



Rata vaikutti kivalta ja sitä se olikin! Oli niin ihanaa olla taas Jennan katseen alla, saada hyvää palautetta ja tsemppiä. Kida oli aivan lyömätön ja yhteistyömme oli parasta pitkään aikaan. Ylistyksiä koira sai osakseen kutosen putkella. Tein putkijarrun ja Jennan sanojen mukaan koirani kääntyi yhtä terävästi kuin parsonrussel, joka suoritti hetki ennen Kidaa. Hän sanoi, että edellisenä päivänä maxikoirat olivat surutta paukuttaneet suoraan putkeen nro 14, tai tehneet niin suuren kaarroksen, että nenä miltein kävi putkessa. Kida sen sijaan kääntyi kirjaimellisesti lantin päällä. Olen huolellisesti putkijarrun sille opettanut, eikä työ selvästi ole ollut turhaa!

Myöskin leijeröinneissä koira on aivan yliveto, emmekä siksi niitä treenanneetkaan. Lisäksi Jenna oli haltioissaan siitä, miten paljon Kidan linjat ovat parantuneet: käännökset tiukentuneet ja itsensä kasaaminen vahvistunut. 10-11 ja 11-12 välit olivat maxikoiralle varsin ahtaat, mutta silti onnistuin kaksi valssia niihin ajoittamaan, vaikka esteen 11 jälkeen linja siitä kärsikin. Muutimme vähän ohjausta ja valssin sijaan tein vekin, joka sopi Kidalle paremmin.

Ja paukutettiinhan me niitä nolliakin! Kyllä oli sairaan magea fiilis, kun luotin koiraan, en jahkaillut ja tein täysiä. Ensimmäisen nollan jälkeen treenattiin väsymyksen kanssa pärjäämistä, eli ei muuta kuin uutta rataa putkeen, vaikka keuhkot hoosiannaa huusikin. Väsyneenä luonnollisesti virheitä tuli enemmän - jäin jälkeen 8 putken jälkeen ja törkkäys ysille jäi vajaaksi, sitten esteen 20 työntö jäi hutaisuksi eikä koira lukenut sitä. Koska leijeröinti-treenille ei ollut tarvetta ja Kida lukee esteitä älyttömän hyvin, tein rataharjoituksessa A:n oikealta puolelta juosten jolloin oma liikkeeni säilyi, joka nopeutti kontaktin suorittamista. Parin virheen jälkeen kasasin mieleni (tai kroppani) ja juoksimme pari näppärää nollaa väsymyksestä huolimatta. Piti vaan pistää pää ylitöihin, muistuttaa itselleen, että asiat täytyy tehdä loppuun asti, vaikka haluaisikin mennä matalimmasta aidanraosta. Kyllä kannatti!

Kidan kanssa kahdestaan on aina niin leppoisaa, se on niin hiljainenkin kun muu lauma ei ole nostattamassa kierroksia. Jäi niin hyvä maku suuhun ja niin pilvissä leijaileva onnistuja-fiilis, että sen voimin taidan liidellä koko seuraavan viikon. Tai ainakin tämän päivän. Mieluiten seuraavaan Jennan valmennukseen asti, joka on ensi kuussa luultavasti Naurun kanssa!

Lauantaina syöksyimme Kirkkonummelle ihanan "virallisen koiranlämppääjäni" kanssa. Takakontissa matkusti lisäkaverina uskollinen kilpakumppanini, punainen raketti, virkamies-lempinimenkin saanut Kida. Koiria luokassa oli muistaakseni n. 55 kipaletta, tuomarina Arto Laitinen. Olin kustantanut juostavaksi yhden agilityradan ja hyppärin.

Ennen agilityrataa Kida oli kovin kummallinen. Sara jäi katsomoon kun minä lähdin lämppäämään ja pieni, taivaan putoamista yhä odotteleva kullannuppuni oli taas huolissaan, kun lauma ei ollut koossa. Pää heilui ja katse karkaili ja ajatus oli muutenkin tiessään. Kovin kiihkeä koira kuitenkin oli, moottori jylläsi kuin uudella bemarilla ja lähtöä odotellessa Kida päästi sellaisia raivohaukkuja minulle, että ounastelin pahaa. Lähdössäkin se huusi kitarisat suusta kurkistellen, vaikka kauniisti paikallaan pönöttikin. Ihan väärin en arvannut, sillä rata kusahti alkumetreillä. Ansaputki hokutti keppien sisäänmenon luona ja Kidu kävi sitä kurkistamassa, jonka vuoksi HYL napsahti otsaan. Itse kepit suoritti mahtavasti, mutta epävarmuus oli noussut paimenen mieleen ja se muuttui kovin minussa kiinni olevaksi. Se ei irronnutkaan hypylle kuten normaalisti ja minulla alkoi pakka hajota. Puomin neiti suoritti hyvin kauniisti, mutta viimeinen niitti tuli keinulla. Konsultoin pariakin ihmistä, että mitä helkkaria siinä tapahtui ja kummankin vastaus oli luokkaa: "se näytti siltä kuin olisi ajatellut, että juokse itse keinusi." Kida tosiaan otti pari askelta keinulle ja sitten tulikin siitä alas ja ohi. Ei liukastumista, ei lipsumista. Tämän jälkeen neiti rysäytti vielä okserin kumoon ja nappasi A:n sijaan putken, joten voisi sanoa, että varsin onnistunut rata oli! Ja yhtään ei nolottanut. Ei.

Harmistutti pääasiassa siksi, että perjantaina oli ollut niin hyvät treenit. Meillä oli sijaiskoutsi tosi kivan radan kera ja kumpikin koiristani (ja minä itse!) oli niin tykkejä, että hymyilytti koko illan treenien jälkeen. Myös kouluttajan ylitys toi mahtavan mielen, joten totaalisesti maton alle lakaistava rata maalasi mielen mustaksi. Ei auttanut kuin päästää paineita, joutua tyttöystävän potkittavaksi (kirjaimellisesti) ja piikiteltäväksi (kirjaimellisesti) ja sitten nokka pystyssä hyppärin rataantutustumiseen.







Sunnuntai olikin sitten aivan katastrofi. Ihme kumma episodit naurattivat samana päivänäkin, eivät vai jälkeenpäin - olen selvästi saanut tiukan piponi höllättyä äärimmilleen, kun vastoinkäymiset jaksaa huvituttaa kesken kriittisten tositoimien! Meni nimittäin unohtamaan rekisteritodistuksen kotiin. No ei siitä auttanut kuin risteillä Kirkkonummen ja kotioven väliä. B-agilityrata ehdittiin juuri missata. Hyppäri oli ohjaukseltaan erittäin helppo, mutta kunnon päälle se otti: tuomari vitsaili heti alkuun, että loppusuora alkaa ensimmäisestä esteestä. Suoraa mennä kaahotettiin sitten tuli hännän alla, helvetin hienoa nollaa tehtiin - kunnes raivopäinen, haukkuva australianpaimenkoirani päätti ottaa ja juosta vikasta esteestä ohi. Ei siinä auttanut kuin nauraa, kruunasi tämä niin kaiken. Itsessään rata oli kuitenkin hyvä ja Naurun asenne aivan satasen lainan arvoinen, joten nokka kohti kisoja uudestaan parin viikon päästä ja niitä nollia hakemaan tyhmän vitosen sijasta!

Nauru-täti leikittämässä siskontyttöjä, Melliä ja Jippiä.


SIIS AIVAN HUIKEAA! Kumppaniksi koiranainen?-huumoriteksti on ansainnut tähän mennessä päivässä yli 31 000 katselukertaa. Sitä on jaettu facebookissa ja mitä ilmeisemmin se julkaistaan yhdessä koiraseuran lehtijulkaisussa. Palaute tekstiin on ollut erittäin positiivista ja kannustavaa. Haluankin kiittää teitä kaikkia huikeasta palautevyörystä, en tosiaankaan tällaiseen uskonut tekstiä kirjoittaessani! Tekstin raapustaminen oli erittäin hauskaa ja varmasti tulevaisuudessa teen vastaavia karrikoituja tekstejä, jotta niistä pitävät saavat vastinetta lukemiselleen. Tietenkään kaikkia tekstin laatu ei miellytä ja kaikki eivät löydä sarkasmin sävyä kirjainten joukosta, mutta se luonnollisesti sallitaan, koska jokaisen mielipide on tärkeä.

Minua nauratti, sillä vain pari päivää tekstin julkaisun jälkeen tungin ei-koiria harrastavalle  kameraa kouraan, koska "koirista pitää saada treenimatskua". Onneksi Sara ei ensin tajunnut syytä hörähdyksilleni. Tallustelimme Ojankoon, jossa minun piti näyttää miten pätevä agilitykoira Nauru on: edellisenä päivänä se oli ollut ihan tykki, haukkui kepeilläkin kun piti päästä kovaa ja ohjautui hirmu näppärästi. Valitettavasti väsymys kuitenkin painoi nuoren koiran tassuissa, eikä meno ollut lainkaan niin hyvää. Varsinkin kepeillä koiraa laamatti, teki se lopulta pienellä helpotuksella ja tsempillä kepit loppuun asti, mutta se asenne puuttui. Muuten radalla Nauru toimi hyvin ja varsinkin puomi oli tosi kiva, mutta vähän jäi kaivelemaan hampaankoloon. Miksei ikinä videokameraa ole mukana niinä superpäivinä? Oikeasti ihanalle kuvaajalle kiiiiiiitos kun tuli jäätymään ihan vaan siksi, että saisin matskua pitkästä aikaa.

Kidan tokoilu oli ihan mahtavaa ja toi hyvän mielen. Miinuksena tosin tunnari, joka on päättänyt hajota nano-osiin. Nenänkäyttö on onnetonta ja koiran malttamattomuus olematon. Täydellisenä se jäi lepäämään treenitauolle, kun on keskitytty muihin asioihin ja siinä laakereillaan levätessään on päättänyt ruostua käyttökelvottomaksi.








Käytiin tänään Kidan kanssa kisaamassa Purinalla agilityn merkeissä. Radat olivat omaan silmääni kamalan rumia, olen vaan niin hidas, aivan kuin afrikannorsu yrittäisi nostella koipiaan suossa paetessaan lähestyvää leijonalaumaa.. Kida taitaa olla se leijona, ja mikäli olisin oikeasti saalis, en pääsisi suojuoksussani edes kolmannelle esteelle ennen kohtaloani ateriana. Niin tai näin, tulokset olivat onneksi siedettäviä. Ensimmäiseltä agiradalta lohkaistiin vitonen - sähläsin valssin kanssa ja valuin totaalisesti Kidan linjalle. Rakas punainen piti kyllä hypyn riman ylhäällä, mutta sitten säädin putkelle ja ohjasin huonosti niin Kida meni putken suusta ohi. Hyppäri oli täysi katastrofi, mutta tällä kertaa ei minun vuokseni, vaan Kida taas uumoili omiaan ja meni toljottamaan tyhjää penkkiä... Mitä helvettiä, kysyn vaan ja pöyristyneenä kävelin ulos kentältä. Tästä kimpaantuneena tsempattiin viimeinen agirata kunnialla ja pyöräytettiin ilmoille hidas ja ruma, mutta nollatulos! Aika tosin ei sijoittumiseen yltänyt.

Tapsa kävi myös lauantaina voitokkaasti Nurmijärven match showssa. Pikku senioripuudeli kaappasi itselleen veteraanikehässä tuloksen VET PUN1, joten BIS-kehään kävi kulkumme. Siellä hihnan päässä oli hyvin innokas ja vinkuvainen noutajapalleroinen, Se tötteröi menemään häntä huiskaten ja naama järkyttävällä hyeenan virneellä eikä jostain syystä ylletty neljän parhaan koiran joukkoon. Jännä.

Mulla oli tänään huikein kisapäivä koskaan. Oikeasti.
Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut katsomaan elämää taas aivan uusista näkökulmista. Ikävät tilanteet on pitäneet kääntää siedettäviksi, jottei pääkupoli mene tykkänään nurin. Onnistuminen on vaatinut melkoista ajatuskelkan kääntämistä jyrkkään u-käännökseen. Olen ihminen, joka pyrkii oppimaan jokaisesta virheestään ja kehittämään opilla itseään - näköjään tämä ominaisuus on auttanut minua agilityradoillakin.

Tänään lähdin sitten aussieiden kanssa Tampereelle Best In-areenalle kilpailemaan ensimmäiset kolmosten radat. Kieltämättä ennakko-odotukset olivat olemattomat, kilpakumppanit olivat melko huikeita ja lähtönumerommekin oli huonoin mahdollinen: neljänneksi viimeinen suurinpiirtein viidestäkymmenestä koirasta. Ajellessani yksin moottoritietä, auringon paistaessa, hanhien lentäessä valtavana aurana tien yli ja musiikin pauhatessa alkoi fiilis kuitenkin parantua ja muuttua rennoksi, suorastaan nautistelevaksi. Kisamatkoissa on vaan se oma juttunsa, se kun syö tylsästi patonkia suoraan kääreestä ja laulaa suomiartistien mukana niin, että koirat pitelevät korviaan.

Ensimmäisellä radalla alkoi flow. Flow, joka kesti koko kisan ajan. Rataantutustumisessa en tuntenut jännitystä tai kilpailuviettiä, vaan puhdasta riemua. Radat tuntuivat hyviltä, sopivasti haastavilta (ja haasteet lisääntyivät ratojen edetessä) ja tunsin palavaa intoa päästä kokeilemaan niitä. Kida on hypännyt tapissa olevia rimoja ongelmitta ja suorittanut kanssani esteitä hyvällä otteella, eikä minua näin ollen koirankaan puolesta huolestuttanut ollenkaan. Nauru oli mainio turisti ja odotti hissukseen häkissään ja kilpailupuitteet olivat mitä mainioimmat.





Minua harmittaa syvästi, ettei mahdollisuutta taltiointiin ollut. Haluaisin jakaa radat kaikille ystävilleni ja tuntemattomillekin. Ensimmäisellä radalla kaikki sujui täydellisesti aina toiseksi viimeiselle esteelle saakka, jossa onnistuminen vei minut liiaksi mukaansa: unohdin vallan ohjata Kidan takaakierrolle ja kiltti punainen syöksähti esteestä ohi. Korjaus ja porhalsimme maaliin tuloksen kera, vitonen! Hehkutin puhelimeen radan jälkeen hysteerisesti onnistumistani, sillä tunne radalla oli ollut totaalisen kitkaton. Olimme edenneet, minä en juminut, sössinyt, ollut epävarma. Minä ohjasin. Ja se oli ihan niinkuin viittä vaille (heh) nolla. Oli ihan hyppysissä.






Toinen rata vaan parani. Olin entistä hiljaisempi, keskityin entistä enemmän ohjaamiseen. Rata eteni kauniisti ja ongelmitta, mutta keinun jälkeen havaitsin pienen epävarmuuden koirassani. Se teki turhan suuren kaarroksen kepeille, koska kävi vilkaisemassa aitaan nojailevaa henkilöä. Pelasin varman päälle enkä irronnut niin kauaksi kepeistä kuin oli tarkoitukseni, joka kostautui muurin jälkeen. Jäin jälkeen, en ehtinyt työntää Kidaa takaakierrolle ja pieni punainen loikkasi esteen väärään suuntaan. Mutta ei haitannut! Kida oli hallinnut epävarmuutensa, suoritti kepit loppuun saakka hyvällä otteella. Saksalaiset ja muut onnistuivat odotetunlaisesti kuitenkin, joten hylätystä huolimatta fiilis oli huikea. 12 ja 13 jännittivät minua eniten, sillä väli oli kovin tiukka (vaikka kuvassani ei olekaan, heh) ja pelkäsin jääväni liikaa eteen, jolloin Kida pudottaisi riman. Onneksi näin ei käynyt!







Viimeisenä oli hyppärin aika. Päästyäni kepeille alkoi minua naurattaa, eikä tilanne helpottanut pituuden ja hypyn jälkeen, jossa putki odotteli pahaa-aavistamatonta koirakulkijaa. Rata tuntui kuitenkin hirvittävän mukavalta ja innoissani jäin vuoroani odottamaan. Ehdin välissä treenata Naurun kanssa tokoa ulkona nurmella, eikä aussien asenteessa tosiaan ollut moitittavaa. Ja lämppälenkillä Kidan kanssa sain eräälle bortsuomistajalle vastata, onko Kidan sukutaulussa kenties jenkkiläistä bordercollieta. Ei ole.

Monen matka tyssäsi joko keppeihin tai tähän kuiskuttelevaan putken päähän. Pidin kuitenkin itseni hyvällä mielellä ja lähdimme radalle - ääneti. Oikeasti, keskityin pitämään suuni supussa ja kroppani liikkeessä. Minut valtasi niin hyvä olo kun etenimme keskittyneesti radalla rima ja putki toisensa perään. Ja kepit, ne onnistuivat täydellisesti. Käänsin Kidan putken jälkeen pois päin-käännöksellä kepeille ja tein takaaleikkauksen, kun Kida oli pari keppiä eteenpäin ottanut. Ja se ei välittänyt, kepitti kannustuksitani loppuun asti. Olin niin hämmentynyt onnistumisesta, että sekunnin ajaksi vain jäädyin tuijottamaan koiraani, joka kostautui luonnollisesti heti: ohjaaminen loppui, Kida joutui päättämään esteen hyppysuunnan itse ja valitsi väärin. Hylätty, mutta sanoin koirallekin "ei haittaa" ja jatkoimme menoa.

Väärä putken suu ei imaissut koiraani sisuksiinsa vaan punainen varjoni ohjautui täydellisesti sinne, minne kroppani sitä osoitti. Pelkäsin kyllä kompastuvani hyvin lähellä olevan renkaan tukijalkoihin, se olisi jotenkin sopinut tyylilleni. Kida teki täydellisen putkijarrun suoran putken jälkeen ja sylivekki kolmanneksi viimeiselle hypylle onnistui mallikkaasti. Maaissa kehuin koiraani vuolaasti ja metsässä kyyneleenkin tirautin onnellisuudesta. En ole koskaan tuntenut tuollaista tunnetta radalla, eikä hylätty tulos näinollen haitannut lainkaan. Koko kroppani oli aivan tärinöissä onnistumisen tunteesta.

Kyllä kiitos, haluan kisoihin pian uudestaan. Täytyykin availla kisakalenteria samantien.

Kolmosluokkaan pääseminen on harvoille sen suurempi juttu. Se on yhtä lailla luokka kuin ykkönen ja kakkonenkin, radat voi vaan vaikeutua teknisesti ja haastajataso on huomattavasti kovempaa. Kolmosista voivat taitavat haalia tuloksia arvokisoihin, ja mitä parasta, saada sen mahtavan valionarvon haalittua itselleen.

Minulle kolmosiin pääseminen on ajatuksissa aina ollut iso asia. En koskaan ole ollut siellä! Se on ollut tavoitteeni ja olen ajatellut, että sinne pääseminen on jo voitto sinällään. Kaikki muu on plussaa.
Helvetin kauan se vei, mutta päivänä, jolloin olin heittänyt jo hanskat tiskiin ja todennut "hällä väliä" tuloksien suhteen, pääsimme sinne. Päivä ei lopulta ollut yhtään sen erikoisempi kuin muutkaan päivät, mutta minua hymyilytti, koska tämä oli minun suuri henkilökohtainen tavoitteeni.






Ensimmäinen rata oli aika onneton. Se sisälsi onneksi paljon plussaakin: puomi on paras aikoihin (oikein näin, kuinka koira ajatteli kontaktille pysähtymistä, spurtaten uudelleen lähtöluvan saatuaan), keinusta puhumattakaan! Myös kepit olivat vauhdikkaat ja varmat, eikä Kidalla ollut minkäänlaista ajatusta lopettaa niitä kesken. Vitonen pärähti heti alkusoitossa riman pudottua, toinen rima tippui myöhemmin ja lakkasin ohjaamasta. A:n pilistelimme kuitenkin vaikka esteitä vähän ohitettiinkin ja sieltä Kida päätti karata luvatta, joten uusimme esteen.

Tutulla kaavalla tulos masensi. Piti taas vähän selvitellä ajatuksia, masentua ja tehdä uusia suunnitelmia seuraavan radan varalle. Sanoinkin treenikaverille, että "kunhan takaaleikkaus kepeille onnistuu, on tavoite täytetty". Tuntui hyvältä ratkaisulta olla uskalias, tehdä vastakäännös hypylle ja kepeille lähetyksen jälkeen takaaleikata toiselle puolelle, vaikka kaikki (tai ainakin suurinosa) teki helpomman ratkaisun ja valssasi hypyn jälkeen. Me olemme näitä harjoitelleet kuitenkin niin kovasti, että halusin antaa Kidalle luottoa! Onneksi annoin.

Ei muuta kuin matkaan. Heti ensimmäisen esteen jälkeen pakkovalssi kakkoselle, rimaa ei onneksi tullut alas. Mietin, että pitkä hierontaväli ja kuumuus verottivat ensimmäisellä radalla Kidan loikkia, tai sitten vain ohjasin päin sitä itseään. Kolmoshyppy suoraan ja siitä A:lle. Kida otti kontaktin tosi kivasti ja päristi putkeen. Siitä sitten 270 astetta oikeaan, 6 hypyltä keppejä edeltävälle hypylle, johon vastakäännös ja Kidan lähetys kepeille. Se sai rauhassa hakea oikean välin eikä häisiintynyt lainkaan puolenvaihdosta, tykitti täysillä loppuun asti! Suora linja muurin kautta putkeen, menin merkkaamaan seuraavan hypyn valmiiksi, koska siltä seurasi (kärjistettynä) 90 asteen kulma keinulle. Keinun otti hyvin, haparoiva valssi, lähetys kahden hypyn kautta puomille. Kida otti puomin hyvin, ei moittimista, hyppäsi hypyn aika pitkäksi ja melkein valui väärälle hypylle, mutta sain ohjattua (= rääkäistyä) sen putkeen. Loppurutistus, putken jälkeen pakkovalssin tapainen ohjaus hypylle, puoliympyrän kautta toinen hyppy takaa ja suora linja viimeiselle hypylle. Ja puhtaana meni kaikki! Ja se oli oikeasti ihan hiton hyvä rata meidän kisamittapuulla.




Fiilis radan jälkeen oli paitsi tosi mainio, myös hieman pöllämystynyt. Miten hitossa saisin tuon "voitokkaan lannistusfiiliksen" jo heti ensimmäiselle radalle? Nakuttelin jo Caloanderille sähköpostia, josko pääsisin hänelle jossain vaiheessa ongelmaani kitisemään rikastuttavien neuvojen toivossa...

Kidan vauhti ei ollut päätähuimaavin, osasyynä helle, pääsyynä oma hitauteni. Valittelin hölkkäämisen makua jo facebookissa, mutta onneksi pari ihmistä lohdutteli, ettei se nyt niiiin hidasta sentään ole. :D Ja tottahan se on, koska tällä lönköttelyllä -9,36s ja sijoitus kolmanneksi!




Kida sai palkinnoksi paitsi kilpailun tarjoamat antimet, myös perinteisen hampparin mäkkäristä noudettuna. Käväisin myös Firalla uittamassa aussiet skaban päätteeksi ja pääsin samalla harmittelemaan lätäkön tilannetta ja puistelemaan päätäni hölmöille koiranomistajille... Vaikka tulen koirien suosimalle rannalle, se ei tarkoita, että haluan vieraita koiria omien koirieni naamalle tunkemaan. Tara vietti koko päivän Oonan kanssa, hänen vanhempiensa luona. Kuulemma noutaja oli käyttäytynyt oikein röyhkeästi Tapsamaisesti kiltisti.

Seuraavat kisasuunnitelmat pohdintaan, vaikka nyt tavoitteet taitaa olla vaihteeksi tokossa. Kidan treenifiilis on parantunut viimekuukausina mahdottoman paljon ja menemme ensi viikonloppuna kokeilemaan epiksissä, millainen mieli on kilpailutilanteessa. Jos näyttää valoisalta, voisihan sitä leikitellä voittajakokeeseen palaamisesta...

Jos sitä ei ole blogissa, sitä ei tapahtunut. Toivottavasti tämä ei pidä paikkaansa, tai kokematta olisi jäänyt monta hienoa hetkeä! Meitä facebookissa seuraavat tietävätkin jo hieman enemmän, mutta valaistaan asioita täälläkin tarinoiden.

Täytyy katsoa ajassa taaksepäin aina keskiviikkoon saakka. Ajelin Naurun ja Kidan kanssa tällöin Hyvinkäälle, jossa oli epäviralliset agilitykilpailut eräällä koulun kentällä. Kerrankos minä huristelin väärään paikkaan, mutta ehdin silti hyvissä ajoin ilmoittautumaan. Naurulle kaksi möllirataa, Kidalle kaksi kilpailevaa. Mukana seurana oli kummipentu Nari omistajansa Essin kanssa ja Satu Colhun kera toisissa möllikisoissaan. Naurulla ei ainakaan tylsää ollut odotellessa, sillä se keskittyi rakastamaan ihmisiä ja leikkimään Narin kanssa niin kovin, että välillä kaksikko piti oikein tarkoituksella erottaa toisistaan.





Ensimmäisellä radalla Nauru oli hillittömän kiva. Sillä oli hyvin tarmoa, se hyppäsi esteet puhtaasti (pelkäsin tätä hieman, sillä 50-55cm korkeita esteitä olen sillä hypyttänyt vaan kerran-pari) ja ohjautui tosi näppärästi, vaikka syyllistyn sen kanssa edelleen yliohjaamiseen ja varmisteluun. Näppärä rata oli kuitenkin kaiken kaikkiaan paras ja sillä kopattiin voitto! Toista rataa piti odottaa tovi jos toinenkin, helle alkoi viedä voimia ja leikkiminen sen kun jatkui, mikä kostautui väsymyksenä toisella radalla. Se sisälsi koiralta ihan turhaa koohoilua, hassuja esteohituksia ja ohjauksen ignooraamista, mutta kun se keskittyi, se teki sairaan hyvin. Virhepisteistä huolimatta sijoituimme kolmanneksi! Olin hillittömän ylpeä nuoresta paimenestani, joka jaksoi noin hyvin tsemppautua ja tehdä hommia radalla, jolla ei ollut edes aitoja ympärillä. Ihmiset ja koirat eivät sitä häirinneet. Essin määräyksestä ajelimme kisojen jälkeen hakemaan sille mäkistä ansaitun voittopurilaisen.

Pst hei, muistakaa heitellä kysymyksillä!



Teksti on kirjoitettu perjantaina 28.3.
Oh dear god. Nyt on niitä päiviä, kun pitää muistella superonnistumisia ja onnellisuuksia, jottei lähetä koiria nopeimmalla raketilla mahdollisimman kauas pilviverkostoon. Kevättä rinnassa ja pörriäisiä korvakäytävässä, kun tuntuu koirat olevan pelkkää hyperenergiaa ja hallittua kaaosta. Ääneni on muutenkin kova ja pieni ärtyneisyys jo kohottaa volyymia vaaralliselle taajuudelle, niin entäs sitten vähän suurempi ärtyneisyys? Varmaan Vaaralassakin kuiskaillaan kohta jo hullusta koirahuutajasta.

Jos jotain positiivista pitää sanoa, niin mainittakoon, että tokotauko on tehnyt Kidalle ihan törkeän hyvää. Miinuksina sitten taas lisääntynyt kiihkeä äänenkäyttö, tasaloikkaa tekevät vieteriset jalat ja kaniinin tasolle laskenut keskittymiskyky. En kuitenkaan jaksa liikaa murehtia näistä haittatekijöistä, sillä tämä versio on paljon parempi kuin se sulkeutunut, kulmiensa alta mulkoileva hapanimelä paimenilmestys. Oona ei ole aikoihin nähnyt Kidaa täystehossa tokokentällä ja vaikutti suorastaan hämmentyneeltä neitikoiran tehokkuudesta, varsinkin noudoissa. Ohjatussa noudossa sillä oli kova imu kapuloille, se valitsi oikean kapulan ja palautti sen laukalla ja suoraan perusasentoon. Lisäksi se teki merkkiä innokkaasti, josta se painatti täydellä tohinalla ruutuun lelulle. Hyppynouto oli omaan silmäänikin törkeän kiva, kapula palautui laukassa kauniisti perusasentoon.




Jottei kokonaan pilvilinnoihin noustaisi, piti muistuttaa, ettei todellinen ongelma ole kadonnut - vielä. Vaikka Kidaa metsku edelleen inhottaa (joka näkyy vasemmanpuoleisessa kuvassa) on sen asenne paljon yritteliäämpi ja rohkeampi. Metsku edelleen on sen mielestä ihana sen ollessa minun kädessäni ja hakuun se lähtee innokkaalla draivilla. Palautusvaiheessa tulee ongelmia, mutta parin epäonnistuman jälkeen ote on vahvempi, ravi jopa suhteellisen rentoa ja palautus perusasentoon onnistuu (kuva oikealla). Olen usein ollut optimistinen ja aion olla sitä vastaisuudessakin. Ainakin nautin tästä töpöhäntäisen hermoja raastavasta riehakkaasta asennemuutoksesta.

Tara sai tehdä rallytokoharjoitteita heti alkuun. Yhä edelleen suurinpana ongelmana on vuodon tyrehdyttäminen, sillä alituinen vikinä ja piippaus ei ole hyvä juttu kehänauhojen sisällä. Hillitessään itsensä tekee hyvää työtä, innokkaasti häntä tötteröllä. Se tekaisi myös alokasluokan hypyn, josta antaisin numeroksi 10++. Voisikohan Tapsa käydä tekemässä tokoluokan, jossa olisi vain luoksetulo, jäävät ja hyppy? Olisi kauheen kiva!
 



Nauru aloitti kisanomaisella treenillä, josta olin erittäin tyytyväinen. Jenna oli kylläkin erittäin haastava tuomari, sillä Nauru olisi halunnut pusuttaa tutun ihmisen taivaisiin. Luoksepäästävyydessä sai vähän suutahtaa, että malttoi pitää takamuksensa tantereessa... Vaan itse liikkeet olivat kivat. Seuraamisissa käännökset vähän väljähtelivät välillä, muuten oli skarppi. Liikkeestä maahanmeno oli todella hyvä, samoin luoksetulo oli jälleen vauhdikas! Liikkeestä seisomisessa taas etujalat astahtivat käskyn jälkeen, kun taas hyppy oli varsin mallikelpoinen. Palkkasin vain luoksetulon jälkeen, sillä moisesta kirimisestä on hyväkin saada evästä.

Muissa tehtävissä Nauru oli hieman kuutamolla. Se sai valtavat hepulikohtaukset kisanomaisen jälkeen, kävi tauolla ja teki sitten vielä "isojen koirien liikkeitä", eli ruutua ja noutoa. Nuo kaksi liikettä ovatkin älyttömän kivoja Naukulaisen mielestä ja puolivillaisella asenteellakin se teki hyviä suorituksia. Eteenmeno on kovin vahvistunut ja perusasentoa hakee herkemmin, kiitos operanttien treenituokioiden. Kaiken kaikkiaan minun kai pitäisi olla tyytyväinen. (:D)




Tämä teksti on kirjoitettu tänään, sunnuntaina 30.3
Tänään oli PORSK:in kisat Porvoossa, maneesilla. Siitä onkin tovi aikaa, kun maneesissa olemme agilitya tallanneet - voi Asikkala, lämmöllä niitä aikoja muistellen. Snif. Itselläni oli "hilpeän" viluinen nelituntinen odotettavaa, kun Oona kisasi ensin Oran kanssa maxi1 luokassa. Kakkosten hyppyratakin oli ensimmäisenä kakkosluokassa, ja minä en tietenkään ollut ilmonnut sille, vain kahdelle agilityradalle.

Taapertaessani lämppälenkkiä yhdessä Kidan kanssa, mietin miten oivallinen kilpakoira siitä on tullut. Vaikka arjessa se ei tykkää vastaantulevista koirista ja kovat äänetkin saattavat inhottaa, kilpapaikalla kukaan tai mikään ei häiritse hänen keskittymistään. Lisäksi Kidan ohjattavuus on ihan toista kuin vuosi sitten! Se lukee minua paremmin - tai oikeastaan, minä luen sitä. Estevarmuus on parantunut ja olen alkanut päästä syvemmälle Kidan pään sisään. Pikku hiljaa on alkanut tunnistamaan vaaran paikat sen sijaan, että miettisi, mitä ihmiset yleensä radalla varoo... Minun koirani ei toimi välttämättä kuten muiden koirat, pitää lukittautua omaan agilitymaailmaansa ja miettiä rataa vain omasta näkökannastaan.




Ensimmäisen radan alku oli vaikea. Oikeasti, puolet rataantutustumisesta meni sitä kohtaa tuijotellessa. Suoralla hyppy-puomi-hyppy, jonka jälkeen 90 asteen käännös vasemmalle - paitsi että ähäkutti, hyppy suoritettiinkin takaa (eli koira 90 astetta vasemmalle, hyppysuunta oikalle) ja kepeille, jotka kulkivat puomin viertä. Ensin ajattelin yhdistää valssin ja niiston, mutta lopulta päätin turvautua sylkkärintapaiseen, sillä Kidalle kaukaa ohjaaminen toimii niin paljon paremmin kuin siivekkeiden vierelle huitomaan tuleminen. Päätös osoittautua hyväksi, kepeille päästiin, vaikka kokonaisuus levähtikin. Kepit olivat törkeän hienot, mutta sitten tein typeränä persjätön valssin sijaan: koira ei kääntynyt tarpeeksi ja nappasi väärän hypyn matkalta. Muuten radassa ei ollut valituksen sijaan, vaikkakin kontaktit olivat törkeän hitaat. Toki mieluummin hitaat kuin ylitseloikkivat, mutta silti. Tehotreeniä, lisää tehotreeniä...




Toinen rata oli paljon yksinkertaisempi, mutta nollat putoilivat haaveesta riman kolahtaessa kolkosti maahan.Kida ei kyllä yleensä rimoja pudottele, ellen minä jää eteen munimaan, joten syytä moiseen en tiedä. Kiire putkelle ja siksi huolimaton ponnistus? Muuten rata kyllä eteni mukavaa tahtia kepeille asti. Kida otti oikean välin, mutta minun mielestäni väli oli väärä ja keskeytin kepityksen. Kida toljotti minua tyhmänä, hikikarpalo nousi ohimolle kun tajusin mokan ja lähetin kepeille uudestaan. Onneksi Kida oli armelias, kepitti kauniisti ja suoritti loppuradan tyylikkäästi maaliin. Tuloksena siis kymppi.

Olin aloittanut tänne kirjoitusta, jonka blogger jostain syystä oli huitaissut sen menemään, vaikka mielestäni klikkailin "tallenna"-painiketta urakalla. No, eipä siinä mitään, kirjoituksessa murisin talven saapumattomuudesta ja siitä, ettei sitä lunta saada kuitenkaan. No joo, lunta tuli lopulta pari hauskaa millimetriä (jotka kylläkin valaisevat jo ihan huikeasti ja nostattivat minulle valtavan hymyn naamalle), mutta pakkasta sentään tuli vihdoin viimein. Hauskaa miten minusta on tullut näin talvi-ihminen. Lumisateen leijaillessa viimein maahan viihdyin lenkillä tuplasti sen, mikä oli alkuperäinen suunnitelmani. Parin tunnin vaeltelun ja pienen ulkona treenailemisen jälkeenkään ei olisi vielä malttanut painua sisätiloihin.

Rupattelin tänne aiemmin jo reissustamme eläinlääkärin röntgensäteen alle yhdessä Auhulaisen kanssa. Kuvat laitettiin kennelliittoon sähköisesti, joka sai aikaan uskomatonta ripeyttä koirakeskuksessa. Vain neljä päivää kuvauksien jälkeen sain tekstarin Lauralta, jossa hihkaistiin virallisten tuloksien saapumisesta nettiin. Vaikka tulokset olivat odotettavissa kuvien vilkaisun jälkeen, olin silti (ja olen vieläkin) hymy takapuolessa ja voisin vain juhlia ja iloita, ellei kanssaihmiset alkaisi kyllästyä hehkuttamiseeni.

Lohja, KirSun (olihan se noin?) kenttä ja agilityepikset. Päivän piti koostua virallisesta tokokokeesta, korkkaamisesta Naurun kanssa, mutta neiti on sen verran tuoksuinen herraskoirien kirsuun vielä, että näin parhaakseni perua lajin karkelon. Paikkamakuu olisi voinut olla epämiellyttävä uraansa aloittelevien (ja jo vähän taivamapien) karvakavereiden kesken. Colhu ei kuitenkaan häiriintynyt neidin jälkihajuista kovinkaan pahasti pellolla rällättäessä, pienesti vain ynisi, mutta eiköhän päätös ollut ihan kaikkien edun mukainen.

Lähdettiin sitten aussievoimin Lohjan agilityepiksiin eilen. Kida juoksi kaksi rataa kisaavissa, Nauru taas korkkasi hommat supermölliradalla. Kida oli... kovin kiihkeä, joka paikassa. Ääntä riitti ja vipinää riitti, ja radalla se yllättikin minut kepeillä jollottaen minulle kuin beagle tai vähintäänkin kojootti keppien sisäänmenolla. Neiti ei vaan jostain syystä ajatellut vauhdeissaan koko estettä, ja kun turhautuneena äyskähdin sen nimen, tuli paimen ulvomaan jalkani juureen. Pienen hetken olimme kumpikin vähän hölmistyneitä, ennenkuin jatkoimme matkaa. Ekalla radalla keinu myös aiheutti pienen draaman kiellon muodossa, eikä esteen lukitseminenkaan onnistunut toivotulla tavalla. Hommat korjattiin toisella yrityksellä, mutta siellä K päätti, ettei eteenmeno ehkä sittenkään ole hänen vahvin taitonsa. Yeah, right.




Naurua ei - yllättäen - stressannut kilpameininki ja hulina. Siitä oli ihan hauskaa repiä kanssani lelua ja mussuttaa nakinpalasia, kieriä välillä selällään pehmoisella tekonurmella. Ensimmäisellä radalla varmistelin aika paljon, joka kostautuikin: en ehtinyt tarpeeksi edelle putki-hyppy-hyppy-putki-suoralla, ja yhdestä hypystä vilistettiin ohitse, tuloksena vitonen. Vaan neljänsiksi sijoituimme sillä!

Toisella radalla uskalsin jo antaa sinisen enemmän suorittaa, ja hienosti tuo sen tekikin. Irtosi ja luki esteitä moitteettomasti! Rata sössääntyi heti alkuunsa, kun Nauru päätyi vahingossa liikaa taakseni putki-käskyn jälkeen, tuloksena väärä putken pää. "Näitä pimeitä putkia me on harjoiteltu kovasti, ehkä mun pitää tehdä nyt se!" Silti superi ja nopsakin rata, yhden riemukkaan haukahduksenkin Nauru päästi, kun oli niin siistiä. Satu vielä kiltisti palkkasi maalihypyn takana!




Sadusta puheenollen, team Satu&Colhu pärjäsivät hienosti toisissa möllikokeiluissaan, vaikka viime treeneistäkin hurahtanut hetki. Onnittelut kaksikolle tätäkin kautta, huikean vauhdikasta menoa! Marja ja Kiida hattua Himoselle ja Solhulle nostavat!

Illalla oli Tapsan yksityishuomion aika. Johan punainen noutaja makasi kanssamme sängyllä leffaa katsomassa, mutta ajattelin lyödä aussiet Oonan kouraan iltapissatuksille ja mennä itse ihan kaksin Tapsan kanssa. Onhan se niin mahtava tyyppi, perjantaina pääsee hän parrasvaloihinkin loistamaan....