Tämä teksti on varmaan ihan kamala. Silmät on ristissä. N u k u t t a a.

Menneen viikonlopun vietimme Hartolassa Kunkkulan koirakeskuksessa Wirneen kesäleirillä. Olin toinen järjestäjistä, ja vaikka puolessa välissä matkaa vapaaehtoishommien kasaannuttua meinasi epäusko iskeä, saimme aikaan oikein mahtavan leirin. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta ainakin meillä oli hurjan kivaa! Nauru mammalomalta palaajana ei tehnyt fyysisesti järin rankkaa duunia, mutta kolmenkymmenen koiran lauma pitää kyllä huolen, että uupumus iskee jokaiseen reissuretkeläiseen.




Kida vietti miniloman Essin ja Narin luona ja heillä oli kuulemma mennyt oikein hyvin. Minua hieman ahdisti jättää Kida - ei siksi, etten luottaisi Essin pärjäävän, vaan siksi, että sattui haaveri. Torstaina kesän ensimmäisessä agitreenissä Kida törmäsi ikävästi esteeseen, joka aiheutti osumaa etujalan kannuskynteen. Repeämä ei onneksi ollut paha ja hoitui nippaamalla vioittunut osa kynnen päätä saksilla pois eikä Kida edes aro kinttuaan. Syytin kuitenkin tapaturmasta luonnollisesti itseäni (mitäs ohjasin huonosti, äh!) ja siksi harmitti, kun sattui tällaiseen saumaan.

Tara oli viikonlopun kotosalla yhdessä avopuolisoni kanssa. Rattoisaa on elo mummelin kanssa ja kaksikko oli busseillut kunnon cityläisten tavoin katsomaan lätkää appeni ja hänen vaimonsa luokse. Tapsasta pärähti puhelimeeni kuva, jossa se makasi kaikki kintut taivasta kohden sohvalla jääkiekkofanin vatsan päällä, nauttien yltäkylläisestä huomion satelemisesta. Kissan päivät, tai siis tässä tapauksessa Tapsan.








Emme olleet leirillä kuitenkaan kahdestaan Naurun kanssa. Perjantai yönä nuotion ääreen minulle kuljetettiin yöexperssillä pieni, karvainen lähetys. Olin menneellä viikolla jo julkistanut Facebookissa tiedon, että Naurun pieni Meno-poika muuttaa kuin muuttaakin meille. Leirin aikana pennun kanssa oltuani helpotuin, kun tajusin päätökseni olleen ainoa oikea. Se on kultakimpale. Koko vauva-aikansa se on osoittanut olevansa hyvin lupaava, hyvähermoinen ja järkevä, vauhdikas koirakakara, mutta leirikäytös vakuutti minulle, että kyseessä on Täydellinen Pentu. Vaikka se onkin väärää sukupuolta. Pieni ukko ei pöhissyt kertaakaan eikä myöskään arkaillut. Se tervehti jokaisen erittäin avoimesti, niin koiran kuin ihmisen. Koko leirin ajan se oli hyväntuulinen ja reipas, syöksyi rohkeasti uusiin asioihin tutustumaan, osallistui muiden puuhiin ja selvästi nautti olostaan. Se sai kehuja jokaiselta, oikeutetusti. Se protestoi yksin jäätyään puolisen minuuttia kurjaa kohteloaan, ennenkuin asettui pötköttämään ihanaista pennun unta. Äskenkin, kun laitoin sen yöpuulle, valitti se hetken tylsää kohteloaan ennen mökin hiljentymistä täydelliseen lepoon. Viime yönä sain nukkua rauhassa pitkät yöunet, jotka katkaisi vasta herätyskello ja muiden käyskentely ylös vuoteista ennen pissalle haluavaa merlepoikaa.







Leirin ajan nautimme huippuseurasta, upeista koirista, maittavasta ruoasta ja (minun mielestäni!) hyvistä tiloista. Sääkin suosi lauantain iltasateilua lukuunottamatta. Pääsin kouluttamaan agilitya ja sen lisäksi ohjaamaan yhteensä kuutta eri ikäistä ja tasoista koiraa - kiitos kaikille karvaturriaan lainanneelle! Minusta oli mielettömän upeaa kokeilla ohjaamista eri tyyppisten koirien kanssa, vaikka rotu tuttuna pysyikin. Treenattiin jälkeä, tokoa, rallytokoa, vähän agsaakin mukamas. Sillein "äiti palaa lomalta"-moodilla.







Lauantai piti sisällään vuoden ensimmäisen jäljen. Pidin sen tarpeeksi simppelinä ja Naurun keskittyminen alkoikin herpaantua vasta loppumetreillä, jonka vuoksi yksi keppi jäi huomaamatta. 3/4 keppiä ilmaistiin täydellisellä tekniikalla ja varmuudella ja olin pakahtua onnesta. Jäljestä jäi muutenkin niin hyvä olo, että hiljaa lupasin parhaalle treenikaverilleni, että aktivoidumme jälkirintamalla taas tänä kesänä. Myös Meno teki elämänsä ensimmäisen nurmijäljen, mutta ihan vielä pienen putkiaivon päässä ei ymmärretty, mikä hiivatti tämän homman nimi on. Nami kyllä tuhistiin kovalla haistelulla esiin, mutta sitten alettiin kaivaa multaa piilotettujen lisäherkkujen toivossa...

Lauantaina kokeilimme myös rallytokon mestariluokan rataa. Naurulle puuha on hauskaa ja ainoa kilpailun este on se, etten itse ole lajiin syttynyt. Merleotus suoritti rataa kuitenkin hyvin siististi ja selvisi tehtävistä kunnialla, toisella kokeilulla minäkin säädin huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisellä. Pienellä tutustumisella tuo varmasti toimisi kilpailuissakin ensiluokkaisesti, mutta katsotaan rauhassa. Aluevaltaaminen on kivaa, mutta uusi laji syö aina ison loven kellosta ja rahapussista ja minulla kun oli haaveena palautella haku takaisin treenikuvioihin.






Kaikkine saunafilosofioineen, pentutestin lisäosineen, treenikentällä istuskelemisineen ja metsässä lenkkeilyineen oli viikonlopun ajan huippumeininki upealla porukalla. Olen onnekas, kun kuulun tällaiseen porukkaan. Ja nyt minulla on vieläpä Ihan Oikea Wirnistelijä.

Viikko sitten keskiviikkona oli ryhmämme treenivuoro ja nappasin punaisen Kidan mukaani. Myöhemmin totesin, että olisi pitänyt ottaa kumpainenkin, sillä olin ainoa, joka kentälle saapui. Oli kuitenkin ihan piristävää tehdä VIP-treeni Kiiturin kanssa, harjoitella kaikkia sille hankalia asioita ihan ajan kanssa. Kidan asenteesta työntekoon tuskin tarvitsee erikseen mainita, ainahan se on yhtä liekeissä.

Teimme ensin lähtöharjoituksia, palkkausta rauhallisesta odotuksesta ja lähtölupa vain rehellisestä odottamisesta. Samaan sotkuun hieman keinun kontaktin harjoitusta, joka on Kidalla mieleeni liian hidas, muuten ihan näppärä. Teimme myös keppien itsenäistä hakua - ja olen niin ylpeä! Kepit ovat nykyään Kidan varmin liike, eri asia oli kaksi vuotta sitten. Kida ei halunnut kepitellä yhtään, paineistui kamalasti ja nykyisin voin lähettää sen kepeille ihan mistä vain. Saan myös olla missä tahansa, se tekee kyllä. On ilo katsoa Kidan pujottelua ja sen ilmettä, sillä on juuri oikeanlainen asenne.

Teimme myös putken ja puomin erottelua, joka Kidalla on toella hyvin hallussa. Puomin otti joka kerta oikein, putkelle mentäessä kerran valitsi puomin, muttei sen useammin. Loppuun vielä yllä olevaa ientä radanpätkää, jossa hieman saksalaistreeniä lähinnä itseäni ajatellen. Lähdin liikkeelle heti merkattuani takaakierron, muistin pitää katseeni laskeutumispaikassa ja olimme Kidan kanssa yhtä aikaa esteen takana, Kidan hypätessä, minun liikkuessa eteenpäin. Mahtava fiilis! Pienen kolauksen treenien tuoma ilo sai, kun ulko-oville itsensä parkkeerannut perhe päästi villakoiran pitkällä flexillä luvatta Kidan luokse ja villaeläimestä oli tulla rukkaset nanosekunnissa. Koskahan ihmiset oppisivat luvan kysymisen tai rauhallisen ohituksen suomisen?







Perjantaina lähdettiin koko perheen voimin tekemään metsätreeni Firan metsikköön. Ilta sisälsi kaksi jälkeä australianpaimenkoirille ja pienen hakutreenin Taralle. Kidan jälki oli helppo, pari loivaa käännöstä se sisälsi ja Naurulla oli alkuun tiheästi namitettu, joka vaikeutui jäljen edetessä. Se sisälsi kolme 90 asteen käännöstä ja neljä keppiä, kolme purkilla, yksi ilman.

Taran hakutreeni pidettiin hauskana ja leppoisana. Tara kiiruhtaa metsään hirmuisella vauhdilla, vaikkei sen etsiminen ihan oppikirjasta olekaan. Hyvin se silti käyttää nenäänsä: hämmentyessään seisahtuu naama vastatuuleen, nuuhkii, toteaa mistä haju tulee (tai on tulematta) ja sitten pinkaisee eteenpäin nakkivarkaan löytäen. Tarasta homma on hauskaa ja täytyy sanoa, että melkoise hakukoiran siitä olisi harrastamiseen saanut!





Kida ei ole kummoinen jäljestäjä vieläkään. Se pyytelee paljon lupaa aika-ajoin ja muutenkin on kummastunut itsenäisestä työskentelystä. Vaan Kida yllätti, ilmaisun puolesta nimittäin! Loppuun oli laitettu keppi ja ennenkuin ehdin kissaa sanoa, nappasi Kida sen oikean kepin suuhunsa. Pieni esinekoira niin nohevana näytti, että tässä tämä oikean hajuinen kepukka on. Kyllä meitä nauratti! Kidahan esitti etsijäkoiran taitojaan myös pari viikkoa takaperin maalla äidin luona kyläillessä. Äitini hävitti puheimensa puutarhan kitkemisen yhteydessä ja pyysin häntä antamaan hajun kämmenestään Kidalle. Lähetin Kidan etsimään ja pari kertaa se kävi tökkäämässä rikkaruohoista täpötäyttä ämpäriä. Luulin Kidan ilmaisevan ämpäriä äitini hajun takia ja lähettelin sitä puskiin, kunnes Kida kolmannen kerran kävi ämpärin äärellä tökkimässä. Silloin aloin penkomaan rikkaruohosisältöä - ja sieltähän se kadonnut puhelin löytyi!

Naurun jälki alkoi hyvin. Namiapu antoi sille kaivattua malttia ja työskentely oli kaeunista. Välillä jalat meinasivat viedä kovempaa kuin pää, jolloin pidin vähän vastaan. Tätä merle ensin otti vähän nokkiinsa ja tuli epävarmaksi, mutta lopulta se tuntui ihan huokaisevan ja alkoi työskennellä hyvin ilman mitään hössötyksiä. Kulmat teki erittäin kauniisti, samoin ilmaisut! Kaksi ensimmäistä purkkikeppiä meinasi mennä ohi hösötyksen takia, mutta kolmannen ilmaisi samantien - ja samoi viimeisen ilman purkkia olevan! Olin niin riemuissani, kun pelkkä keppi ilmaistiin ihan oikeaoppisesti kuten isot jälkikoirat konsanaan. Treenin jälkeen mentiin vielä viilentymään Firan uimapaikalle, jolta postaukessa olevat kuvatkin on otettu.

Tällä viikolla olemme keskittyneet hyvänmieliseen tokoageiluun. Treenit ovat olleet sopivan yksinkertaisia ja moivoivia, mutta silti on harjoiteltu vaikeita asioita. Suuri etappi oli, että Kida on suorittanut monta kertaa onnistuneesti metallisen hyppynoudon oikealle korkeudella! Tästä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa, jonka yritän kirjoittaa jo ensi viikon parina vapaapäivänä.

Huh huh! Nyt ovat ihmisneidit Ruotsissa käväisseet ja voi pojat, miten hauskaa meillä olikaan! Kipaisimme katsomassa "Game of Thrones: Exhibition"-ilmaisnäyttelyä ja se oli vallan silmiä hivelevä. Jonottamisen arvoista oli ehdottomasti 3D-esitys muurille noususta, jossa iskettiin lasit ja kuulokkeet päähän, jonka ansiosta koki aidosti olevansa muurille nousemassa. Minne sitten katsoikaan, näki maisemia ja lisäksi ääni-sekä tuuliefektit olivat kunnossa. Kyllä korkeanpaikankammoista huimasi, varsinkin kun esityksen lopussa "tipahti" ammuttuna muurilta alas!

Kida ja Nauru seikkailivat Lohjalla reissun ajan, Tara taas tyttöystäväni vanhempien luona. Kaikki koirat olivat käyttäytyneet superhienosti ja niin heitä luvattiin mielihyvin ottaa kylään uudestaankin! Kidan ja Naurun kyläilystä voi lukea tarinaa Narin omassa blogissa, siellä on myös ihania kuvia, joissa tyttöset edustaa.





Minulla on viimeaikoina ollut kamalasti yövuoroja, joka on mahdollistanut sen, että päivällä voi mukavasti käydä treenaamassa päiväsaikaan. "Hieman" unirytmini sekosi risteilyn ja hyvin aikaisen lääkäriajan takia, jonka takia pari vuorokautta menee kirjaimellisesti silmät ristissä. 25h valvomisen jälkeen olo oli ennenkaikkea ryytynyt ja hyvin tukala, mutta onneksi ehdin nukkua kunnollisen mittaiset "yö"unet ennenkuin uusi 25h rykäisy alkaa. En toki ole tätä koko aikaa töissä, mutta olen onnistunut järjestämään kaikenlaista koiramaista puuhaa juuri näille päiville, kun valvomista on tiedossa joka tapauksessa. Tänään minun piti olla Naurun kanssa doboilemassa Wirneen kasvattitapahtumassa, mutta päätin kuunnella kroppaani ja nukkua pahaa oloani pois, jotta olen skarppina huomisissa haasteissa!

Viimeviikko meni pääasiassa tokoillessa ja treenimme ovat olleet hämmätyttävän kivoja! Vielä kun alkuvuodeta treeneistä lähti suu murtussa, nyt on suupielet tavoitelleet taivaita. Kumpikin koira on tehnyt hyvää työtä ja olen osannut järjestää niille hyviä, juuri tilanteeseen sopivia treenejä. Agility jäi vähemmälle, mutta eilen kävimme ryhmätreeneissä juoksemassa. Rata oli erittäin kiva ja sopivan haasteellinen, mutta varsinkin Kida tuttuun tapaansa loisti ja sai äärettömästi kehuja. Naurukin oli tosi hyvä ja taitava, joskin vähän sippi, koska olin ehtinyt korkata jälkikauden sen kanssa aiemmin samana päivänä. Ai kamala, kyllä huomasi jäljestä, ettemme ole treenanneet sitten syksyn. Ilmaisi ja löysi kaikki kepit kyllä todella pätevästi, mutta itse jäljestys oli enemmän päiväkävelyä muistuttavaa jolkotusta. Alkumatkasta nokka vielä työsti maassa ja esimerkiksi kulmat otti hyvin, mutta sitten ilmavainun etsiminen kävikin paremmaksi vaihtoehdoksi merlekoiran mielestä. Pari kertaa otus sitten helpolta jäljeltään meinasi eksyäkin... joten ei muuta kuin back to basics.







Myös juoksuhaasteesta olen pitänyt kiinni! Eilen Naurun jäljen vanhetessa kävin juoksemassa tutun pikkulenkin, mutta pidemmillä pätkillä. Vajaa 3km lenkki sujui vain kahdella lyhyellä kävelyhengähdyksellä, juoksua pilisteltiin parin kilometrin verran melkein 12km/h keskimääräisellä tuntinopeudella. Kida on armoton personal trainer, joka vain potkii mutaa päähäni ja käskee huonokuntoisen lyllerön juosta kovempaa. Ei siinä auta kuin kieli vyön alla antaa parastaan, jos vaikka kesän päättyessä jaksaisi juosta jo oikeasti ruhtinaallisen mittaisia reissuja!

Keskiviikkona oli "kevyt" palailu aktiiviseen arkeen, jonka syksyn saapuminen tuo mukanaan. Aivan käsittämätöntä, miten syksyistä luonnosta tuli ihan yhtäkkiä, huomaamatta. Keltaisia lehtiä näkyy siellä täällä ja ilmassa on se viileä raikkaus, jota loppukesässä niin kovasti rakastan. Kesän loppuminen ei kuitenkaan masenna, arki tuo osanaan rutiinia, johon voimakkaasti sisältyy aktiivinen, tavoitteellinen treenaaminen!

Alkuviikko meni lähinnä pennuntuoksua nuuhkutellessa, kun Nari oli meidän ilonamme hoidossa. Oli ihanaa puuhailla taas pennun kanssa ja menin lupaamaan itseni pentupäivän vetäjäksi tuossa suurinpiirtein kuukauden päästä. Ihan supermahtavaa, odotan innolla. Treenit olen pitänyt pitää hauskoina, mutta silti tavoitteellisina: mitään turhaa kukkoilua ei hyväksytä, mutta onnistumisista palkataan sitäkin innokkaammin. Kidan kanssa on varsinkin saanut olla tarkkana, koska sillä ylitsepursuava innokkuus kostautuu helposti aivan aivottomana toilailuna, kuten juuri tuona keskiviikkoisena iltana. Aika rumaan sävyyn Ojangossa keskustelimme siitä, saako hän tulla luvatta ulos autosta tai saako hän äksytä muille, joita autosta otetaan ulos.




Tiistain agitreeni oli siirretty ja vietimme päivän maalaistolloja leikkien - pääsi pieni pehkopentunenkin tapaamaan paitsi kanoja, myös kummallisia pomeranianpörröjä! Keskiviikkona tsempattiin sitten senkin edestä, kuten jo aiemmin vihjailin. Ajelin aamulla yhdeksältä kyytiini Lauran, sekä hänen aussiet Hopun ja Nessan sekä hoidossa olevan kasvatin, iki-ihanan Ihmeen. Auto meni hitusen täyteen, kun köörin lisäksi (joihin sisältyi omasta porukasta Nauru ja Nari) haettiin kyytiin vielä Tuuli ja Raiku. Matka metsään ei onneksi ollut pitkä, sillä jälkihommiin lähdimme! Naurun viimeisestä jäljestä on hävyttömän kauan, mietin jo osaako se edes duunia tässä lajissa enää paiskia.

No, olihan se jälki vähän kuin juosten kustu. Pysyi jäljellä ihan hyvin, mutta nokka oli aivan liian korkealla ja ilmavainut meinasi viedä mukanaan. Koska Nauru ei keskittynyt tarpeeksi, meni se parista kepistäkin ohi ja sain palauttaa sitä maan pinnalle. Löydettyään kepit (muutama purkilla, muutama ilman), ilmaisi ne kyllä erittäin hienosti! Puolessa välissä tapahtui pieni eksyminen, mutta kyllä me loppuun asti kiltisti rämmimme. Kirjasin pieneen muistilappuun pääni sisällä kuitenkin yhden opetuksen: jälkeä kannattaisi treenata vähän useammin, jos mielii joskus kisaamaan päästä....

Myös Nari sai tehdä pienen namijäljen ja voi pientä puikkonokkaa, kun hän yritti olla niin pätevä! Treenin kruunasi tietenkin aussielauman villi ja äänekäs juokseminen pitkin metsää, Nauru löysi oitis yhteyden Ihmeen kanssa. Ja kun ihmiset oli pudoteltu takaisin lähtöpisteisiin, raahauduin minä lataamaan koirieni kanssa akkuja ja valmistautumaan illan treeneihin.




Illalla porhalsin kaikki neljä koiraa mukanani rauniotreeneihin. Päätin, että Nauru saa treenata ilmaisua, koska sen etsimisessä ei ole mitään vikaa. Tosin tuli todettua, että pitäisi treenata enemmän ilmassa/maan alla olevia ukkoja, sillä maan alle kaivoon kätkeytynyt henkilö aiheutti suurta päänvaivaa pienelle merle-eläimelle. Muihin piiloihin piiloutuneet löytyi helposti ja rullankin se toi kannustettuna tottelevaisesti. Asia, jota pitää harjoitella, on rullan pito, sillä tällä hetkellä ote on löysä ja se putoaa ennen käskyn saamista. Näytön idean on kuitenkin hoksannut ja rymistää reippaasti palkkaa maalimieheltä noutamaan.

Raunioradan laidalla pidimme hetken pentupäiväkotia, kun Nari sai tutustua muihin ja syödä vähän lihapullaa. Sitten kaahasimmekin Ojankoon, josta Essi rakkaan pienen eläimensä tuli noutamaan. Ehdimme kuitenkin pitää mainiot yhteistreenit! Kidan kanssa perus voittajan säätämistä: metalli palautui tasaisella ravilla, hyppynouto oli taas ihan mukavaa katsottavaa. Ensimmäisellä treenillä neiti oli kuin ruutua ei olisi kuullutkaan, mutta pienen autossa mököttämisen jälkeen tuli kentälle aivan uusi koira, joka tykitti ruutuun suoraan hetkeäkään epäröimättä. Kidan asenne tokoiluun on ihan fantastisen tuntuinen silloin, kun se oikeasti antaa itsensä työlle. Aivan ihana koira silloin ohjata ja kouluttaa, ai että.

Naurun kanssa kokeilin ruudun tilannetta ja superhan se oli. Oonakin näki liikkeen toiselta kentältä ja kehaisi, miten hyvältä näyttää jo nyt. Myös kapulan pitoa treenasin seuruuttamalla, eikä siinä ollut moitteen sanaa. Naurun tekeminen jäi kuitenkin lyhyeksi, olihan kahdet treenit jo takana ja en halunnut pilata hyvää virettä väsyttämällä koiraa liikaa.

Tara on kuitenkin päivän yllättäjä. Jos ei lasketa lukuun sen onnettoman hataraa ja vuotavaa päänuppia ja erittäin rumaa sekä väljää seuruuta, se on täydellisen valmis tokokoira alokasluokkaan. Jäävät, luoksetulo ja hyppy ovat supertopakoita! Taralla on kentällä hauskaa ja se selvästi nauttii työskentelystä. Myös nouto on hyvässä vaiheessa, kun Tara vaan oivaltaisi, että hän ihan oikeasti voi istua samaan aikaan, kun kapula on suussa... Ehkä sitten kymmenvuotiaana.

Narin kanssa teimme pienet treenit kimpassa, esitin Essille vähän mitä likka touhuili niinä parina päivänä, kun juoksi mukanani kentillä. Pientä collieta oli ilo katsella, se oli niin tohkeissaan päästessään kentälle. Miten ihana ominaisuus pehkocolliessa!

Sanoin "heihei" Tapsalle (joka painui maalle) ja Kidalle (joka jäi Oonan riesaksi) ja lähdin Naurun kanssa Turun läheisyyteen Yläneelle, Kuralan kartanokeskukseen. Minulla ei ollut käsitystäkään matkani määränpään prameudesta, joten pieni shokki oli kuulla, että käytössämme on mökkien ja saunojen lisäksi kokonainen kenttä agilitykalustoineen ja kirsikkana hallikin, ihan vaan jos tarvitsee. Tekonurmella seisoessani vannoin pystyttäväni teltan kentän läheisyyteen, mutta nukuin kuitenkin kiltisti "menkkakurjessa" (kuten Kurki-nimistä mökkiämme leikkisästi nimitimme) kahden juoksuisen aussiepimatsun ja yhden epäjuoksuisen neitokaisen kanssa. Toisinsanoen Priya&Milli, Ilo&Jenny sekä Tintti&Sari olivat kämppiksiämme leirin ajan.





Perjantai-ilta sujui pääasiassa paikkoihin tutustuessa. Käväisimme Jennyn ja Millin kanssa eristäytyneenä porukkana tutkimassa jälkimaastoja samalla kun "äijäporukka" suuntasi etsimään hakuun soveltuvia metsiä. Kolme auspaineitiä sai kivat leikit aikaiseksi, milloin kepin kanssa ja milloin ihan vaan rallatellen. Istuimme iltaa ulkona nautiskellen herkullisia tortilloja, eikä uni meinannut tulla silmään. Nauru nukkui muiden koirien kanssa alakerrassa, omassa häkissä ja minä Jennyn ja Millin kanssa parvella. Eroahdistusta meinasi meikäläiselle pukata, mutta Nauru oli oikein tyytyväinen ja loikoili yksiössään tyytyväisenä.
Showta saatiin aikaiseksi lauantaisena aamuna. Kahdeksalta painuimme valmiiksikatetulle herkkuaamiaiselle päärakennukseen koirien jäädessä häkkeihin, joskin Tintti odotti autossa. Palasimme tunnn päästä ja saimme nähdä yllätyksen! Priya oli onnistuneesti murtautunut kevythäkistään, vapauttanut rikostoverikseen Naurun (jonka häkin olin sulkenut huolettomasti) ja yhdessä kaksikko oli pitänyt pidot. Nauru oli kuin heliumpallo syötyään puolet nappuloistaan ja Priya oli maiskutellut Tintti-siskonsa pöydällä odottavilla palkkaevästyksillä. Ilo oli kovasti yrittänyt päästä vapauteen siskojensa tavoin, mutta kaikin voimin revitty metallihäkin ovi oli vain vääntynyt, eikä mahdollisuutta pakenemiseen tullutkaan. Pienet kirosanakärpäset surisivat ohimolla, mutta ei muuta kuin ilmapallo häkkiin lepäämään ja vettä tarjolle, sulattelemaan kuin matelija ylimääräistä safkamääräänsä.



Koko lauantai kului treenatessa. Teimme sotasuunnitelman kympin nurkilla ja asettauduimme sitten kentän laidalle aloittelemaan. Vettä litkivä mahapallo joutui sekin työskentelemään ansaittuja ylimääräisiä läskejään pois, meno oli kuin sodassa vahingoittuneella laamalla, mutta voin lohdutella itseäni, että tilanteeseen nähden se antoi kaikkensa. Aurinko nosti lämpötilan kahdenkymmenen lämpöasteen korville, pilviä ei taivaalla näkynyt lainkaan. Koirilla oli viileä paikka hallin seinään kiinnittyneinä varjossa, mutta ainakin minä ja Milli käristimme huolellisesti ihoa.
Nauru teki tokossa vain repimisleikkejä, vauhdikkaita luosetuloja (lue: mahan kanssa lyllertäviä luoksetuloja), leikistä lennokasta seuraamista ja pari tokohyppyä leluviskaisun kera. Agilityssa oli irtoamiseen soveltuva rallattelurata ja testasimme myös valssauksia, mutta mahaeläimeni ei ollut oikein innoissaan ajatuksesta, vaikka kyllä se duuniakin teki. Väsyi luonnollisesti nopeammin ja jostain syystä olisi mielellään jättänyt hyppyjä väsähtäessään väliin...
Kun ensimmäinen porukka oli saatu taputeltua, sai kouluttajamme Laura puhelua, että pieniä, uusia wirneilijöitä alkaa putkahdella maailmaan. Koutsin painatettua nasta laudassa kohti kotia ja pentuja, annettiin kouluttajan kultaisena hohtava valtikka minun haltuuni. Jännitystä meinasi pukata, mutta pidimme koirille uimatauon ja itsellemme annoimme luvan lounastamiseen ja kävimme vähän läpi, millaiset treenit tekisimme tauon päätteeksi. Päätimme jatkaa agilityn ja tokon ihmeellisessä maailmassa.
Opetuslistalla oli agilitysta valssi ja persjättö, sekä vähän puhetta vekeistä ja koiran linjan suunnittelusta agilityradalla. Koirat ja ohjaajat tekivät hienosti hommia, oli hieno nähdä onnistumisia! Nauru esitti myös kontaktien opettamisesta yhden tavan. Tokossa teimme pääasiassa ruutua. Naurukin yritti tehdä, mutta sen laamaus jatkui ja päädyin nostattamaan sillä vähän kapuloita ja hieman sitä hetsattiin luoksariin, suhteellisen heikolla menestyksellä. Lopulta hyväksi heitsaukseksi osoittautui se, kun koutsatessa hitsasin muita koiria ja Nauru kiihtyi seinässä kiinni ollessaan. Jenny kävi vapauttamassa Naurun ja palkkasin luokseni rynnivän koiran lelupalkalla. Jotain hyvää tässäkin treenissä, toisinsanoen. Koirat taas pulikoimaan, mutta ilta tuntui kovin nuorelta. Lähdimme pienellä porukalla tekaisemaan vielä jäljet metsään. Nauru teki oikein pätevästi Jennyn tallaaman jäljen: suht suora, jossa purkit lähietäisyydellä toisistaan. Kaksi purkkia, korkki ja kaksi purkkia, kaikki ilmaisi vaikka viimeisessä vähän olisi mieluummin tökkinyt purnukkaa vain nokallaan. 




Koirat vaikuttivat harvinaisen tyytyväisiltä päästessään nukkumaan! Priya pinkaisi innokkaasti Naurun hehtaarikokoiseen kämppään, joten kaksikko jäi lepäämään kimpassa häkkiinsä. Me ohjaajat kaivoimme grillitamineet esiin, söimme itsemme jalkapalloiksi ja lämmitimme saunan. Pieni ryhmäpaine kannusti minutkin molahtamaan kylmässä joessa! En ole varmaan sitten lapsuuden heittänyt talviturkkiani näin varhaisessa vaiheessa kesää. Kun painuimme itse pehkuihin pissatettuamme koiraeläimet, ei unta tarvinnut kauaa odotella. Hups vain, eikä unesta herätty kuin vasta seitsemältä aamulla, kun oli aika alkaa valmistautua uuteen, vauhdikkaaseen päivään.
Tällä kertaa olivat koirat kauniisti herkullisen aamiaisen ajan. Pakkasimme tavarat autoon, siivosimme paikat, iskimme koirat kyytään ja huristelimme hakumetsään. Juniorit tekivät ensin hajuhakuja lähimetsässä, sitten taapersimme kauemmas tekemään hakua vanhemmille. Nauru teki ensimmäisellä kierroksella viisi pistoa. Ilma oli painostava ja kuuma, eikä tuulta ollut nimeksikään. Kävimme hakemassa hajun piiloutuneesta ukosta, mutta silti Naurulainen yritti lähteä jäljestämään, kun palasin vapauttamaan sen keskilinjalta. 2-5 otimmekin ääniavulla, joka toimi paremmin. Korvat höristyivät kun äänet kantautuivat metsältä keskilinjalle ja etsimään lähdettiin hyvin innokkaasti. Nyt treenin alle suorat linjat.
Toisella kierroksella laitettiin hämypiiloja. Ensimmäinen ukko oli viimeisen piilon takana, kakkonen toisella puolella linjaa viimeisen piilon sisässä ja kolmas taas viimeisen piilon takana. Nauru teki oikein hyvää työtä jälleen pienen ääniavun kera. Olin erittäin tyytyväinen, vaikkakin treeniä edelsi aivan uskomattomiin mittasuhteisiin paisunut liividraama. Valjaista ja liiveistä Nauru ei ole koskaan pitänyt, se seisoo tönkkönä niitä pukiessa ja näyttää inhoavalta. Ennen se on toipuut asiasta heti, mutta tänään e kulki kuin kolmijalkainen, piehtaroi, ryömi karkuun ja laittoi liinoja kiinni. En käsitä, miksi, koska moisia varustuksia puetaan vain kivojen asioiden äärellä: jäljellä, pyöräilyyn tai hakuun. Minun täytyy ottaa operaatio "naksuttele valjaat kivoiksi", tai tästä hommasta ei tule mitään.

c: Jenny Söderlund

c: Jenny Söderlund

Haun jälkeen olikin aika lähteä ajelemaan kotiin! Mukavassa auringonpaisteessa ja sujuvassa liikenteessä sain yri parituntisen kotimatkani ajella, yhden pysähdyksen taktiikalla! Kiitän (täälläkin) leirin järjestäjää Lauraa ja Saria, koutsannutta Saria ja ihmisiä mainiosta seurasta ja hengestä!

Kiitos kaikille, jotka olette laittaneet aiheita toivekuva-postaukseen liittyen. Vielä saa laittaa tulemaan tuolta oikealta! Pitää ensi viikolla kaivella vähän kuvia, ja jos viimeinkin alkaisi vastaamaan esitettyihin haasteisiinkin... Naurukin halaa teitä!



Pitääpä oikein miettiä, mitä tässä on tehty. Lenkkeilty ja kastuttu, sotkettu tassut mudalla ja treenattu. Viikonloppu tunnetusti on toimintaa täynnä, Kidan kanssa oli ryhmätreeni Tuusulassaperjantaina , jossa sain kuulla aina niin klassisen palautteen. "Teknisesti hyvä, mutta rohkeus puuttuu". Mä niin tiedän. Henkinen valmentautuminen, sitä tässä tosiaan kaivataan. Koulutustilanteessa niin itsevarma, ja tänäänkin vuokrahevosella ratsastin monen silmäparin tuijottaessa tiiviisti (ja yksi heistä oli jopa hevosen omistaja) eikä suorituspaineita ollut yhtään. Ja hevonen meni tyylikkäästi. Agiradalla kuitenkin tulee esteeksi se jokin pienessä päässäni. Se on jäätyminen, se on arkailua ja turhaa varomista, vaikka rataantutustumisessa kuinka hokisi itselleen, että tässä anna vaan mennä.

Tunnen olevani agilityssa se luokan hikipinko. Tiedättehän, pyöreälasinen pisamanaama, jonka sormet ovat pienillä kupruilla kirjojen selaamisesta. Joka viittoo villisti saadakseen vastausvuoron ja joka muistaa kirjojen sivut sanasta sanaan. Opettaja kiittelee, muita oppilaita ärsyttää. Se oppilas, joka ei ole suosituin tyyppi välitunneilla, mutta jonka apu on korvaamatonta tukiopetuksen tarpeessa. Se samainen kirjaviisas on kuitenkin ihan pulassa silloin, kun pitäisi vaan antaa mennä. Elämän jännitys ja veitsen terällä eläminen on liian vaikeaa, ja mieluummin palaisi vaan kirjan pariin hokemaan, mitä mikäkin termi tarkoittaa. Mistä hiivatista minä saan sen kalvavan (ja hidastavan, t. Kida) varomisen pois ja antaisin ihan oikeasti vaan mennä!




Perjantaina ennen illan agilitya mentiin jäljestämään ja esinehakuilemaan firan metikköön yhdessä Essin ja Foxin kanssa. Sade yritti riepotella, muttei onnistunut pilaamaan makeaa aamupäiväämme. Tein Naurulle jäljen, jossa oli n. 30-50 askeleen välein 4 purkkia täynnä lihaa. Naurun meno oli vähän hakevaa, viimeistä purkia se ei meinannut tajuta, mutta kolmea ekaa nuuskutti ja meni maahan näin pyytäessäni. Jäljestäminen oli vähän siksakkia, mutta nokka pysyi maassa ja oikealla jäljelläkin ihan jees - tein testin, kun näin pienen polun tallaantuneen maahan, ja kiersin tarkoituksella kauempaa. Testasin, menisikö Nauru polkua pitkin seuraten silmiään vai minun jälkeäni pitkin, ja ihan täysin empimättä meni sieltä, mistä minä olin kävellyt. Suberb. <3

Kidalle piilotin viisi tavaraa metsään, joista kaksi palautui nopeasti ja rohkeasti. Sitten usko petti ja toivo jätti, ja piti mennä vähän helpottamaan tehtävää, että loputkin löytyivät. Metsästä tultiin kuitenkin viiden tavaran kanssa, joten peukunnosto sille! Haimme myös metsästä Kidan avustamana purkin, joka oli pudonnut taskustani, ja pieni punainen seurasi uskollisesti ja hyvin työskennellen jälkeä, jonka Nauru oli jättänyt kulkiessaan minun jälkeäni. Kida löysi matkalle pudonneen putkin ja heilutti hurjasti töpöään minun tullessa paikalle. Suuhun ei sitä sentään ottanut, olihan se ällön muotoinen ja vieläpä lasia.

Lauantai oli sosiaalisuutta, kun vietimme päivän ensin äitini luona maalla synttärihumussa, ja illan kotona viiden naisen kanssa mahtavaa leivontaelokuvaa-iltaa vietellen. Koirat saivat rakkautta ja rapsutuksia, ja tämä sunnuntainen vapaapäivä ilman treenin treeniä tosiaankin tuli tarpeeseen meille kaikille. Eipä sillä, oli pitkästä aikaa taas niin hurjan mahtavaa ja huisia aikaa, ettei tosikaan! Onneksi meiningit jatkuvat ensi viikonloppuna...




Sunnuntain koirat lepäsivät ja emäntä mukamas-lepäsi, maanantaina pidettiin rehdimpi vapaa. Tosin Nauru sai naksuttelua aivoilleen ruudun muodossa ja tehdä päräyttipä tuo tosi hienosti kaksi tunnariakin. Palautus on kehno (=olematon), mutta nenä käy ja palautti kummallakin kerralla oikean, vieraita sorkkimatta. Kidakin pääsi puuhaamaan ruudun parissa, Tapsa keskittyi arvostelemaan työskentelyä. Sen sijaan fiini noutaja joutui kokovartalotrimmiinn, koska niin korvat, varpaat kuin kauluskin ovat päässeet räjähdysmäiseen kuntoon! Nähnähnäh, hiiteen lähtee haituvakarvat, kun Maija tempaisee sakset käteen.

Tänään, tiistaina, käytiin agittamassa anivarhain Lauran ja Kidan veljen Eskon kanssa. Aamu oli katastrofaalinen, mutta onneksi treenit hyvät, vaikka olikin mukana hassuja tempauksia (esimerkkinä punakettu Kidanen, joka päätti, että on ihan ok karata häkistä kesken Naurun treenin ja hiipiä Eskon ohi kentälle jalkoihin....). Lauran pienokaispojat olivat myös mukana, ja olipahan hyvää häiriötä kaksi vaahtosammuttimen kokoista muksua! Niin Nauru kuin Kidakin suoriutuivat hienosti, Kida taisi käydä yhden pauhauksen päästämässä erittäin uhkaavalle lastenvaunu+lapsi yhdistelmälle, mutta Nauru ei jaksanut miettiä sitäkään vähää.



Naukuli teki ensin. Häiriössä kontaktia, pussin ja kontakteja, mutta sitten sekin teki isojen tyttöjen juttuja. Treenimme teemana oli jarrutukset ja Nauru juoksi samoja kuvioita, ilman rimoja (ja puomia) vain. On oikeasti ilo, miten Naurua voi jo nyt ohjata kuin isompaa ja taitavampaakin koiraa. Se suoriutui hyvin kaarroista ja kierroista, ja ennenkaikkea mukavaa on, miten kivasti tuo irtoaa. Vihreillä numeroilla olin monta kertaa myöhässä nelosella, kun en antanut Naurun irrota tarpeeksi kaukaa kolmosen putkelle... vaikka hyvinhän se sinne meni. Onnistuneesti Nauru teki myös mustien numeroiden 3-6.

Kidalla rumat ja hitaat kontaktit olivat hetken puheenaiheena, mutta rata ei niinkään. Mustien nelosella tuli ensin ruma kaarre, mutta pienellä itseni korjaamisella se hoitui. Huono aamu näkyi kyllä, sillä keskittymiskykyni oli alkuun aivan kateissa ja ohjasin todella rumasti (eli en lainkaan). Mustan kutosen jarru oli törkeän hyvä, mutta peilikuvassa taas (sininen) olmattomampi. Huomaa, että se on huonompi puoleni ja samalla Kidan huonompi myös... Ei muuta kuin palkkailuja jarruttamisesta. :)

Punaisella radalla A veti pari kertaa kohti, yksinkertaisesti luotin liikaa putkeen menoon enkä ohjannut, niin siinähän sitten kostautui. Tsemppasin, potkaisin itseäni henkisesti päähän ja tadaa, ei ongelmaa. Kida on niin kultainen, voi kun minäkin olisin sen arvoinen. Kieltämättä eilen ja tänään oli sellaista hullunmyllyä, että pääkopan pitäminen joten kuten asiallisena on ollut vaikeaa.

Treenin päätteeksi loppukävely Eskon, Kidan ja Leon kanssa. Kida ja Esko ovat normaalisti näyttäneet toisilleen kiukkunaamaa, kun ne ovat kohdanneet vain kisoissa kiihkopäällä. Kaksikon välillä näin treeneissä ei ongelmia ollut, vaan sopusoinnussa kuljettiin sateisessa metsässä nutut niskassa, havujen neulasia varpaiden välissä.