Tämä teksti on varmaan ihan kamala. Silmät on ristissä. N u k u t t a a.

Menneen viikonlopun vietimme Hartolassa Kunkkulan koirakeskuksessa Wirneen kesäleirillä. Olin toinen järjestäjistä, ja vaikka puolessa välissä matkaa vapaaehtoishommien kasaannuttua meinasi epäusko iskeä, saimme aikaan oikein mahtavan leirin. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta ainakin meillä oli hurjan kivaa! Nauru mammalomalta palaajana ei tehnyt fyysisesti järin rankkaa duunia, mutta kolmenkymmenen koiran lauma pitää kyllä huolen, että uupumus iskee jokaiseen reissuretkeläiseen.




Kida vietti miniloman Essin ja Narin luona ja heillä oli kuulemma mennyt oikein hyvin. Minua hieman ahdisti jättää Kida - ei siksi, etten luottaisi Essin pärjäävän, vaan siksi, että sattui haaveri. Torstaina kesän ensimmäisessä agitreenissä Kida törmäsi ikävästi esteeseen, joka aiheutti osumaa etujalan kannuskynteen. Repeämä ei onneksi ollut paha ja hoitui nippaamalla vioittunut osa kynnen päätä saksilla pois eikä Kida edes aro kinttuaan. Syytin kuitenkin tapaturmasta luonnollisesti itseäni (mitäs ohjasin huonosti, äh!) ja siksi harmitti, kun sattui tällaiseen saumaan.

Tara oli viikonlopun kotosalla yhdessä avopuolisoni kanssa. Rattoisaa on elo mummelin kanssa ja kaksikko oli busseillut kunnon cityläisten tavoin katsomaan lätkää appeni ja hänen vaimonsa luokse. Tapsasta pärähti puhelimeeni kuva, jossa se makasi kaikki kintut taivasta kohden sohvalla jääkiekkofanin vatsan päällä, nauttien yltäkylläisestä huomion satelemisesta. Kissan päivät, tai siis tässä tapauksessa Tapsan.








Emme olleet leirillä kuitenkaan kahdestaan Naurun kanssa. Perjantai yönä nuotion ääreen minulle kuljetettiin yöexperssillä pieni, karvainen lähetys. Olin menneellä viikolla jo julkistanut Facebookissa tiedon, että Naurun pieni Meno-poika muuttaa kuin muuttaakin meille. Leirin aikana pennun kanssa oltuani helpotuin, kun tajusin päätökseni olleen ainoa oikea. Se on kultakimpale. Koko vauva-aikansa se on osoittanut olevansa hyvin lupaava, hyvähermoinen ja järkevä, vauhdikas koirakakara, mutta leirikäytös vakuutti minulle, että kyseessä on Täydellinen Pentu. Vaikka se onkin väärää sukupuolta. Pieni ukko ei pöhissyt kertaakaan eikä myöskään arkaillut. Se tervehti jokaisen erittäin avoimesti, niin koiran kuin ihmisen. Koko leirin ajan se oli hyväntuulinen ja reipas, syöksyi rohkeasti uusiin asioihin tutustumaan, osallistui muiden puuhiin ja selvästi nautti olostaan. Se sai kehuja jokaiselta, oikeutetusti. Se protestoi yksin jäätyään puolisen minuuttia kurjaa kohteloaan, ennenkuin asettui pötköttämään ihanaista pennun unta. Äskenkin, kun laitoin sen yöpuulle, valitti se hetken tylsää kohteloaan ennen mökin hiljentymistä täydelliseen lepoon. Viime yönä sain nukkua rauhassa pitkät yöunet, jotka katkaisi vasta herätyskello ja muiden käyskentely ylös vuoteista ennen pissalle haluavaa merlepoikaa.







Leirin ajan nautimme huippuseurasta, upeista koirista, maittavasta ruoasta ja (minun mielestäni!) hyvistä tiloista. Sääkin suosi lauantain iltasateilua lukuunottamatta. Pääsin kouluttamaan agilitya ja sen lisäksi ohjaamaan yhteensä kuutta eri ikäistä ja tasoista koiraa - kiitos kaikille karvaturriaan lainanneelle! Minusta oli mielettömän upeaa kokeilla ohjaamista eri tyyppisten koirien kanssa, vaikka rotu tuttuna pysyikin. Treenattiin jälkeä, tokoa, rallytokoa, vähän agsaakin mukamas. Sillein "äiti palaa lomalta"-moodilla.







Lauantai piti sisällään vuoden ensimmäisen jäljen. Pidin sen tarpeeksi simppelinä ja Naurun keskittyminen alkoikin herpaantua vasta loppumetreillä, jonka vuoksi yksi keppi jäi huomaamatta. 3/4 keppiä ilmaistiin täydellisellä tekniikalla ja varmuudella ja olin pakahtua onnesta. Jäljestä jäi muutenkin niin hyvä olo, että hiljaa lupasin parhaalle treenikaverilleni, että aktivoidumme jälkirintamalla taas tänä kesänä. Myös Meno teki elämänsä ensimmäisen nurmijäljen, mutta ihan vielä pienen putkiaivon päässä ei ymmärretty, mikä hiivatti tämän homman nimi on. Nami kyllä tuhistiin kovalla haistelulla esiin, mutta sitten alettiin kaivaa multaa piilotettujen lisäherkkujen toivossa...

Lauantaina kokeilimme myös rallytokon mestariluokan rataa. Naurulle puuha on hauskaa ja ainoa kilpailun este on se, etten itse ole lajiin syttynyt. Merleotus suoritti rataa kuitenkin hyvin siististi ja selvisi tehtävistä kunnialla, toisella kokeilulla minäkin säädin huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisellä. Pienellä tutustumisella tuo varmasti toimisi kilpailuissakin ensiluokkaisesti, mutta katsotaan rauhassa. Aluevaltaaminen on kivaa, mutta uusi laji syö aina ison loven kellosta ja rahapussista ja minulla kun oli haaveena palautella haku takaisin treenikuvioihin.






Kaikkine saunafilosofioineen, pentutestin lisäosineen, treenikentällä istuskelemisineen ja metsässä lenkkeilyineen oli viikonlopun ajan huippumeininki upealla porukalla. Olen onnekas, kun kuulun tällaiseen porukkaan. Ja nyt minulla on vieläpä Ihan Oikea Wirnistelijä.