Kiitos kaikille, jotka olette laittaneet aiheita toivekuva-postaukseen liittyen. Vielä saa laittaa tulemaan tuolta oikealta! Pitää ensi viikolla kaivella vähän kuvia, ja jos viimeinkin alkaisi vastaamaan esitettyihin haasteisiinkin... Naurukin halaa teitä!

Pitääpä oikein miettiä, mitä tässä on tehty. Lenkkeilty ja kastuttu, sotkettu tassut mudalla ja treenattu. Viikonloppu tunnetusti on toimintaa täynnä, Kidan kanssa oli ryhmätreeni Tuusulassaperjantaina , jossa sain kuulla aina niin klassisen palautteen. "Teknisesti hyvä, mutta rohkeus puuttuu". Mä niin tiedän. Henkinen valmentautuminen, sitä tässä tosiaan kaivataan. Koulutustilanteessa niin itsevarma, ja tänäänkin vuokrahevosella ratsastin monen silmäparin tuijottaessa tiiviisti (ja yksi heistä oli jopa hevosen omistaja) eikä suorituspaineita ollut yhtään. Ja hevonen meni tyylikkäästi. Agiradalla kuitenkin tulee esteeksi se jokin pienessä päässäni. Se on jäätyminen, se on arkailua ja turhaa varomista, vaikka rataantutustumisessa kuinka hokisi itselleen, että tässä anna vaan mennä.

Tunnen olevani agilityssa se luokan hikipinko. Tiedättehän, pyöreälasinen pisamanaama, jonka sormet ovat pienillä kupruilla kirjojen selaamisesta. Joka viittoo villisti saadakseen vastausvuoron ja joka muistaa kirjojen sivut sanasta sanaan. Opettaja kiittelee, muita oppilaita ärsyttää. Se oppilas, joka ei ole suosituin tyyppi välitunneilla, mutta jonka apu on korvaamatonta tukiopetuksen tarpeessa. Se samainen kirjaviisas on kuitenkin ihan pulassa silloin, kun pitäisi vaan antaa mennä. Elämän jännitys ja veitsen terällä eläminen on liian vaikeaa, ja mieluummin palaisi vaan kirjan pariin hokemaan, mitä mikäkin termi tarkoittaa. Mistä hiivatista minä saan sen kalvavan (ja hidastavan, t. Kida) varomisen pois ja antaisin ihan oikeasti vaan mennä!




Perjantaina ennen illan agilitya mentiin jäljestämään ja esinehakuilemaan firan metikköön yhdessä Essin ja Foxin kanssa. Sade yritti riepotella, muttei onnistunut pilaamaan makeaa aamupäiväämme. Tein Naurulle jäljen, jossa oli n. 30-50 askeleen välein 4 purkkia täynnä lihaa. Naurun meno oli vähän hakevaa, viimeistä purkia se ei meinannut tajuta, mutta kolmea ekaa nuuskutti ja meni maahan näin pyytäessäni. Jäljestäminen oli vähän siksakkia, mutta nokka pysyi maassa ja oikealla jäljelläkin ihan jees - tein testin, kun näin pienen polun tallaantuneen maahan, ja kiersin tarkoituksella kauempaa. Testasin, menisikö Nauru polkua pitkin seuraten silmiään vai minun jälkeäni pitkin, ja ihan täysin empimättä meni sieltä, mistä minä olin kävellyt. Suberb. <3

Kidalle piilotin viisi tavaraa metsään, joista kaksi palautui nopeasti ja rohkeasti. Sitten usko petti ja toivo jätti, ja piti mennä vähän helpottamaan tehtävää, että loputkin löytyivät. Metsästä tultiin kuitenkin viiden tavaran kanssa, joten peukunnosto sille! Haimme myös metsästä Kidan avustamana purkin, joka oli pudonnut taskustani, ja pieni punainen seurasi uskollisesti ja hyvin työskennellen jälkeä, jonka Nauru oli jättänyt kulkiessaan minun jälkeäni. Kida löysi matkalle pudonneen putkin ja heilutti hurjasti töpöään minun tullessa paikalle. Suuhun ei sitä sentään ottanut, olihan se ällön muotoinen ja vieläpä lasia.

Lauantai oli sosiaalisuutta, kun vietimme päivän ensin äitini luona maalla synttärihumussa, ja illan kotona viiden naisen kanssa mahtavaa leivontaelokuvaa-iltaa vietellen. Koirat saivat rakkautta ja rapsutuksia, ja tämä sunnuntainen vapaapäivä ilman treenin treeniä tosiaankin tuli tarpeeseen meille kaikille. Eipä sillä, oli pitkästä aikaa taas niin hurjan mahtavaa ja huisia aikaa, ettei tosikaan! Onneksi meiningit jatkuvat ensi viikonloppuna...




Sunnuntain koirat lepäsivät ja emäntä mukamas-lepäsi, maanantaina pidettiin rehdimpi vapaa. Tosin Nauru sai naksuttelua aivoilleen ruudun muodossa ja tehdä päräyttipä tuo tosi hienosti kaksi tunnariakin. Palautus on kehno (=olematon), mutta nenä käy ja palautti kummallakin kerralla oikean, vieraita sorkkimatta. Kidakin pääsi puuhaamaan ruudun parissa, Tapsa keskittyi arvostelemaan työskentelyä. Sen sijaan fiini noutaja joutui kokovartalotrimmiinn, koska niin korvat, varpaat kuin kauluskin ovat päässeet räjähdysmäiseen kuntoon! Nähnähnäh, hiiteen lähtee haituvakarvat, kun Maija tempaisee sakset käteen.

Tänään, tiistaina, käytiin agittamassa anivarhain Lauran ja Kidan veljen Eskon kanssa. Aamu oli katastrofaalinen, mutta onneksi treenit hyvät, vaikka olikin mukana hassuja tempauksia (esimerkkinä punakettu Kidanen, joka päätti, että on ihan ok karata häkistä kesken Naurun treenin ja hiipiä Eskon ohi kentälle jalkoihin....). Lauran pienokaispojat olivat myös mukana, ja olipahan hyvää häiriötä kaksi vaahtosammuttimen kokoista muksua! Niin Nauru kuin Kidakin suoriutuivat hienosti, Kida taisi käydä yhden pauhauksen päästämässä erittäin uhkaavalle lastenvaunu+lapsi yhdistelmälle, mutta Nauru ei jaksanut miettiä sitäkään vähää.



Naukuli teki ensin. Häiriössä kontaktia, pussin ja kontakteja, mutta sitten sekin teki isojen tyttöjen juttuja. Treenimme teemana oli jarrutukset ja Nauru juoksi samoja kuvioita, ilman rimoja (ja puomia) vain. On oikeasti ilo, miten Naurua voi jo nyt ohjata kuin isompaa ja taitavampaakin koiraa. Se suoriutui hyvin kaarroista ja kierroista, ja ennenkaikkea mukavaa on, miten kivasti tuo irtoaa. Vihreillä numeroilla olin monta kertaa myöhässä nelosella, kun en antanut Naurun irrota tarpeeksi kaukaa kolmosen putkelle... vaikka hyvinhän se sinne meni. Onnistuneesti Nauru teki myös mustien numeroiden 3-6.

Kidalla rumat ja hitaat kontaktit olivat hetken puheenaiheena, mutta rata ei niinkään. Mustien nelosella tuli ensin ruma kaarre, mutta pienellä itseni korjaamisella se hoitui. Huono aamu näkyi kyllä, sillä keskittymiskykyni oli alkuun aivan kateissa ja ohjasin todella rumasti (eli en lainkaan). Mustan kutosen jarru oli törkeän hyvä, mutta peilikuvassa taas (sininen) olmattomampi. Huomaa, että se on huonompi puoleni ja samalla Kidan huonompi myös... Ei muuta kuin palkkailuja jarruttamisesta. :)

Punaisella radalla A veti pari kertaa kohti, yksinkertaisesti luotin liikaa putkeen menoon enkä ohjannut, niin siinähän sitten kostautui. Tsemppasin, potkaisin itseäni henkisesti päähän ja tadaa, ei ongelmaa. Kida on niin kultainen, voi kun minäkin olisin sen arvoinen. Kieltämättä eilen ja tänään oli sellaista hullunmyllyä, että pääkopan pitäminen joten kuten asiallisena on ollut vaikeaa.

Treenin päätteeksi loppukävely Eskon, Kidan ja Leon kanssa. Kida ja Esko ovat normaalisti näyttäneet toisilleen kiukkunaamaa, kun ne ovat kohdanneet vain kisoissa kiihkopäällä. Kaksikon välillä näin treeneissä ei ongelmia ollut, vaan sopusoinnussa kuljettiin sateisessa metsässä nutut niskassa, havujen neulasia varpaiden välissä.