(Saatoin luvata, että arvontaa on luvassa, kun 100 lukijaa iskeytyy meitä seuraamaan. Minä ja suuri suuni.)

Ha-ha, iskeköön vaan Eino taikka Rauli, myöhän treenataan silti! Luultavasti siksi, että kauhistuin tajutessani miten lähellä koe on. Kammottavaa, tuntuu ettei tällä hetkellä mikään suju, en osaa motivoida, en palkata, enkä oikein kouluttaakaan. Ehkä syy ei ole siinä, mutta klassisestihan se menee niin, että kun The Hetki on tuloillaan, leviää soppa ja aina kulho kaatuu väärin päin. Tai sitten minä vaan stressaan.

Perjantaina Kida taas raapusteli kömpelösti kynä tassujensa välillä adoptiopyyntöä, vaikka minä niin yritin olla hurjan pätevä ja oikeudenmukainen agilityohjaaja. 36 estettä, saksalaisia ja viskejä rata täynnä (toivoin mieluummin viskiä konkreettisenä esineenä enkä vain ohjauskuviona, kun tunnin ajan rataa rakensimme ja siihen tutustuimme), mutta ähäskutti. On minulla sentään yksi hyve radalla, nimittäin radan muistaminen. Saatan olla kömpelö kuin sarvikuono ja hidas kuin kolmijalkainen puhveli, mutta sentään nuoruusiän dementiani ei ole kulkeutunut vielä radalle asti ja saatan noinkin pitkän kieputuksen muistaa mallikkaasti kuivaharjoitellessani.

Okei, mitään suurta ongelmaa radalla ei sinänsä ollut. Minulla on jäänyt niiston treenaus päälle, joka aiheutti viskileikkauksessa sen, että koira kääntyi alituisesti väärään suuntaan rintamani kääntyessä liiaksi. Tuli myös taas todettua, etteivät päällejuoksut vaan ole Kidalle se helpoin asia. Minua kohti tuleminen ei ole sille miellyttävää, ja jos jään yhtään mötköttämään paikalleni, rima putoaa väistämättä. Minun pitää muistaa hypyn merkkaamisen jälkeen kiiruhtaa rohkeasti alta pois, niin tehtävä onnistuu hyvin.

Lauantaina sekoiteltiin pakkaa niin, että päätä huimasi. Kida teki vähän tokojuttuja (merkkiä, otti vauhtia myös putkelta) ja muisteli, kuinka itsenäiset kepit suoritetaan. Keppihaaste-matskua odotellessa. Tara, kaikkien Tapsojen kuningas---- kuningatar, pääsi myös fiilistelemään kentälle. Persjättö kepeillä onnistui lopulta näppärästi, virtaa oli mahdottomasti, ja kontaktin otti puomilla siististi. Luonnollisesti tennispallo oli parasta, mitä voi pieni punainen noutaja kuvitella loppupalkaksi. Juoksin myös rataa Ora-mudi puikoissani ja nuori, palavalla tarmolla tekevä koltiainen tuntui oikein hyvältä. Videomatskuakin on, mutta vain huonoimmista pätkistä, kun omistaja jäi ihastelemaan koiransa menoa.

Nauru teki ihan oikean puomin ensimmäistä kertaa, voihan kääk. Videolta voi tiirailla, miten hienosti neiti sen menikin. Pieniä ohjauskuvioita pinkkipöksyinen touhutoosa myös hurruutteli, samoin keppivälin hakemista ilman verkkoa. Naurulla taisi olla hurjan hauskaa, sillä lopuksi se makasi selällään tennispalloaan onnellisesti molskuttaen, eikä voisi onnellisemmalta näyttää.

Onpahan ollut taas viikko - tänään koirat olivat kovinkin raukean oloisia, "tänään ei tehdä mitään"- päivä on tullut tarpeeseen.