Ylivalotuksesta huolimatta, pakko julkaista!


Vapaapäivä. Vettä sataa kaatamalla, on kylmä ja tekisi mieli vain mönkiä peiton alle nukkumaan. Yhden koiran treeni olisi illalla, sinne periaatteessa voisi ajella, vaikka mieli kaipaa vain lepoa, unta, omien puuhien tekemistä ihan vaan kotona. Tuntien pohdinnan jälkeen päätin kuunnella tätä "sisäistä toivettani" ja tunsin itseni välittömästi huonoksi koiranomistajaksi. Lueskelen facebookista, miten muut menevät treeneihin ja sätin vähän itseäni, kun itse ei jaksa. Kuulostaako tutulta?

Tämä teksti koskettaa ehkä enemmän niitä, jotka treenaa hurjan useasti ja ehkä jopa hurjan määrätietoisesti. Jos ei tee duunii, ei voi saada tuloksia. Mitä enemmän verta ja hikeä ja kyynelnestettä vuodattaa, sen varmemmin pääsee tavoitteisiinsa, ellei aivan kahta vasenta jalkaa mukanaan kanna. Olen treenannut itse aktiivista koiraharrastajan elämää kuutisen vuotta, vaikkakin koiria on ollut koko elämäni ajan perheessämme. Vuosien karttuessa tavoitteellisuus ja määrä senkun kasvavat. Ennen treenejä oli yksi viikossa, sitten kaksi, kohta oli kaksi lajia ja nykyisin lajimäärä olisi juuri niin korkea, kuin omat raharesurssit antaa myöten. Tai tunnit vuorokaudessa.



Tapsa nauttii kepintäyteisistä huilipäivistä.


Mitä pidemmälle pääsee, sen suuremmaksi kasvaa itsekriittisyys - ja usein kilpailuhenkisyys. Olen itse melkoisen kilpailuviettinen yksilö ja vertaan itseäni aivan liikaa muihin. Tunnen suurta häpeää vapaapäivistä, kun toiset sinä päivänä menevät omiin treeneihinsä. Luen usein muiden kommentteja siitä, miten Pirjo ei koskaan kyllästy lenkittämään koiriaan ja Marjatta ei todellakaan uskaltaisi antaa koiriaan muiden hoidettavaksi vaan kokee itsensä ainoaksi päteväksi koiriensa ulkoiluttajaksi. Mietin usein, ovatko nämä Pirjot ja Marjatat väittämiään superihmisiä vai eivätkö he vain uskalla myöntää kaipaavansa joskus omaakin aikaa, juurikin "huono koiranomistaja"-leiman pelossa.

Olkoon tämä teksti muistutus paitsi itselleni, myös muille kaltaisilleni narkomaanisille itsensä piiskaajille. Joskus saa, joskus pitää, ottaa aikaa myös itselleen. Älkää hävetkö sitä! Siinä ei ole mitään naurettavaa, että joskus haluaa nauttia vaikkapa blogin päivittelystä rauhassa, perheensä seurasta tai ihanasta romaanista auringon paisteessa. Aina ei tarvitse suorittaa. Koira ei pahastu laiskoista päivistä - ja tarkemmin ajateltuna, koiran fysiikkakin kaipaa lepoa, samoin henkinen puoli. Oli silmiä avaavaa koirien fysioterapiassa kuulla, kuinka urheilukoirani tarvitsee päiviä, jolloin se pääsee vain pissalla käymään. Lihakset tarvitsevat yhtä lailla aikaa palautumiseen ja kuten mekin voimme väsähtää aktiivisesta elämäntavasta, niin voi koiratkin. Kida on hieno esimerkki: sen moottori ei lopu koskaan ja se on joka päivä valmis toimintaan. Tänään kuitenkin, kun olemme lähinnä vain olleet kotona, se nukkuu reporankana ja tyytyväisenä pienet viirusilmät tiukasti suljettuina.

Mitä tulee kuvitelmaanne siitä, että olette laiskempia ja huonompia treenaajia kuin Marjatta: se on oman päänne tuotetta. Olen aivan varma, että ihminen, joka kokee niin suurta häpeää treenien jättämisestä väliin, on erittäin hyvä ohjaaja koiralleen. Itsensä ja oman hyvinvointinsa kunnioittaminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin koiransa hyvinvoinnista huolehtiminen. Jos ei ole jaksavaa ohjaajaa, joka kulkeutuu treeneihin ja suoriutuu kilpailuissa, ei ole itse harrastustakaan.

Ostin itselleni irtokarkkeja illaksi. Ajattelin popsia niitä samalla, kun muokkaan valokuvia.