Kauhea vimma päivitellä blogia. Tahti on melkoinen!
Tänään oli hyvä päivä, koska a) nukuin pitkät, hyvät unet, vaikka heräsin kerran aamulla ja olin ihan varma, ettei uni valoisassa, kuumassa huoneessa enää nappaisi b) Essi tuli kummipentuni Narin kanssa kylään ja parin kilsan lenkillä sain kivoja räpsyjä napsittua c) illan agitreenit meni nappiin.

Ajeltiin Sipoonkorpeen viettämään laatuaikaa, metsässä oli huomattavasti viileämpää kuin Hakunilan aavoilla pelloilla. Kiertelimme Bisajärveä, joka tarjosi paitsi mutaisen pohjan, myös helpon mahdollisuuden vilvoitteluun. Koirat polskivat itsensä mutaisiksi, ihmiset tyytyvät kastelemaan varpaansa soisessa, vetisessä maaperässä. Se tuntui yllättävän vilpoisalta, mieli käski mennä itsekin polskimaan, mutta iljettävä pohja piti vaatteet päälläni ja jalkapohjani maan kamaralla. Yllättävää kyllä, tänään Kida oli kaikista leikkisin ja uteliain Naria kohtaan, vaikka aika hyvin se riehakkaan pennun piti aisoissa mörisemällä, kun pieni collie pomppi päin kylkeä. Pari kertaa se pärräsi ihan turhaankin, josta sai minulta palautetta ja mina taas nyreän mulkaisun.

Polku oli paikoittain varsinainen seikkailurata. Jalkoja sai katsella tarkasti, sillä ne olivat täyttyneet pomppivista pienistä sammakonpoikasista, joita tietenkään emme halunneet liiskata tantereeseen. Miten söpöjä, pieniä otuksia! Matelijapäiväni oli taattu, kun illalla reittimme varrella pötkötti vielä pieni vaskitsa, joka poseerasi minulle kauniisti ja antoi vähän silittääkin.









Hyvän levon jälkeen lähdimme vielä käymään Ojangossa. Tarkoitus oli suorittaa kenraaliharjoitus huomisia agiepiksiä varten: Naurua en ole treenannut radalla iäisyyksiin, enkä ollut ihan varma, osaanko edes ohjata sitä! Huoli moisesta oli täysin turha, sillä Nauru oli mahtava. Sillä oli hitsin hyvä vauhti, hyvä estehakuisuus ja sen ohjaaminen tuntui luontevalta. Vauhtia suuressa sinisessä oli sen verran, että kerran se onnistui kaatamaan minut kumoon, kun lähdin liian myöhään pois päällejuoksusta. Jysähti pohkeeseen, onnistuin pitämään tasapainoni vielä putkeen ohjaamisen ajan, mutta sitten piti naureskellen heittäytyä polvilleen koiraa kehuen. Mikä raketti!
Kidalle taas tehtiin jekku, sillä Satu ohjasi sitä - tai ainakin yritti. Kyllä se pari pätkää ohjautui ihan hyvin, mutta pääasiassa haikaili perääni ja lopulta paineistui niin, ettei askeltakaan ottanut. Juoksin kerran radan puhtaana ennen tätä kokeiluamme, ja täytyy sanoa, että Kida saattaisi tarvita moista treeniä tulevaisuudessakin. :D Koiranvaihto, iskin Sadulle ohjattavaksi Taran ja kaksikko teki tosi hyvän, puhtaan ratasuorituksen, jota oli ilo katsella! Huomenna lähtee auspait epistelemään ja minä hakemaan sitä täysillä kulkevaa, itsevarmaa kisafiilistä. Peukut pystyyn siis!