Torstaina meille saapui yökylään runsaanpuoleinen koiraparivaljakko Joensuusta, ja perjantaina lähdimme sitten ajamaan kohti satamaa ja Viroon vievää laivaa. Yö sujui varsin rauhaisasti, Kida louskautteli leukojaan ensin vieraille kuten tavallista, mutta rauhoittui varsin pian, vaikka sisään kahden ihmisen lisäksi tulikin yhteensä 5 koiraa. Naurua ärsytti, kun uusien kivojen tyyppien kanssa ei leikkimään päässyt, mutta yö nukuttiin oikein rauhassa.

Laivamatka itsessään sujui kai hieman... stressaten. Ei muuten, mutta etupenkille jätetty sininen oli päättänyt eliminoida uhkaavan vaihdekepin nupin. Hauskaa, autossa tuhoava eläin minulta puuttuukin! Onneksi tuon pahempaa ei ollut kahden tunnin aikana keksinyt, mutta kyllä tuo vähän nyppi. Varsinkin kun myöhemmin kaupassakäynnin aikana päätti neiti upottaa hampaansa myös rattia ympäröineeseen nahkaosaan, kilahti ajatuksissani hitusen, ja loppuajat autossa tyyppi vietti visusti häkissä, kohtelieen herrasmies-sheltti Ludon ollessa etupenkkipaikalla somalla kippuralla.




Matkaamme sisältyi jos jonkinlaista seikkailua! Tallinnasta ulospääseminen oikealle tielle oli jo pienimuotoinen haaste, hullut virolaiskuskit outoine pysäköintimalleineen toivat iloa bensa-asemalla. Koerun pikkukylässä ravinnon löytäminen vei meitä ympäri tuppukyliä, ja päädyimme muunmuassa "hampurilaispaikkaan", jossa loppujen lopuksi myytiin vain makkaraa kylmästä lihatiskistä. Paikallinen pubi sulki ovensa jo kolmelta iltapäivällä, joten ensimmäisenä iltana oli tyytyminen kaupan leipä-ja jogurttivalikoimaan. Onneksi hinnat ovat silmiä hivelevän halpoja näin suomalaisen näkökulmasta, myös bensan kohdalla! Lauantaina onnistuimme ravitsemaan itsemme Rakveren puolella hienommassa puljussa, jossa meidät jopa vietiin syömään VIP-osastolle jylhään yksinäisyyteemme. Loistopalvelua kukkaroystävälliseen hintaan, ei haitannut tämän jälkeen edes kunnon eksyminen öisellä Rakvere-Koeru välillä, tien kiiltäessä samalla mustan jään kyllästämänä. Nukkuminenkin toi omat haasteensa, sillä minä ja Nauru nukuimme huoneessa, jossa ei lainkaan ollut lämmitystä.... Yöpaidan ja pitkien villasukkien lisäksi kaivattiin kaksi peittoa, välihousut sekä huppari, ettei jäätymiskuolema korjannut unien aikana. Nämä olivat kuitenkin ehdottomasti retken parasta antia!




Näyttelyiden puolesta sanoisin, etten tosiaankaan ollut laatuseuraa muille. Muistin taas, miten ulkopuolinen olen koko hommassa, ja miten minua ärsyttää koko pinnallinen pöhötys kaikkine "koulutusmetodeineen" ja mielipiteineen. Jos häntäänsä heiluttavaa koiraa lyödään harjalla takapuolelle vaan siksi, että nouseva häntä voi laskea arvosanaa, nään minä mielessäni punaista. Nauru ja minä emme muutenkaan ihan sopineet porukkaan, milloin Nauru oli liian vilkas, milloin liian iso ja milloin mitä tahansa muuta, niin koti-ikävä kaihersi useaankin otteeseen. Kokemus tämä oli, ei vaan ehkä mieluisin sellainen, kun ei lajia harrasta. Pitkien näyttelypäivien aikana otin kumpanakin päivänä Naurun kanssa tokotreenit hurjassa häiriössä, näyttelyiden pääovien läheisyydessä. Paikkamakuut, seuruut, käännökset ja jäävät sekä luoksetulo, kaikki onnistuivat superisti vaihtuvista ohikulkijoista ja louskuttavista koirista huolimatta. Onnistumiset kieltämättä kohensivat oloani (ja itsetuntoani) hurjasti.






Sanotaanko, että Olen kanssa olen eri mieltä ainakin kolmesta ensimmäisestä kohdasta, joista ensimmäisen todistin itse vääräksi ihan vaan mittaamalla laiheliini-otukseni. Ja mitä liikkumiseen tulee, juokseminen voisi olla huomattavasti helpompaa matolla, joka ei luista! :D

Hoikka tuo on kyllä tällä hetkellä, havahduin siihen itsekin vastikään tuon pudotettua karvareuhkansa. Syö kuin hevonen, mutta niin näköjään kuluttaakin! Safkamäärää nostin jo ennen reissua, mutta nyt tällä viikolla ajattelin etsiä pääkaupunkiseudultakin paikan, josta saan ostettua ehtaa rasvaa neidin kuppiin. Tujua tavaraa, jos sitä massaa alettaisiin saamaan, kun kokoa on kasvettu (EIKÖ NIIN NAURU) jo ihan tarpeeksi.




Viikonloppuna juoksuenergiaa oli kohissut päänuppiin ihan riittävästi, sillä vapaanalenkkeilyä oli minimaalisen vähän, tai urheilua ylipäänsä. Menimme tänään treenaamaan oitis, kun pääsin joskus alkuiltapäivästä ylös sängystä. Treeneistä saatiin supermakeaa kuvatodistetta, mutta sitten muistikortti päätti seota ja hävittää kaiken Nauru-materiaalin tykkänään. Nyyyyyh, onneksi Oona oli kuitenkin todistamassa onnistumisia.

Aloitin vauvapuomilla, joka kohensi mielialaa heti alkuun. Oonakin totesi sen hyväksi, sillä kun olin naksutellut kontaktin pari kertaa, päästin Naurun suorittamaan koko esteen, ja tyyppi tykitti leveää ramppia alas saakka vauhdilla oikealle on-off-paikalle, vaikka itse jäin tarkoituksella taakse jälkeen. Naksutin myös leveää vauvakeinua, eikä pamaus edelleenkään hetkauta elämää. Kentällä oli myös normaali kapea keinu, joka on kuitenkin erittäin matala, joten uskalsin sitäkin kokeilla. Varsin itsenäisesti juniori suoriutui kokeesta! Kontaktihaku on hyvin vahva tällä neidillä.

Maan tasalla olevan renkaan naksautin Naurulle pari kertaa, lopputuloksena koira, joka itsenäisesti kävi hypähtämässä renkaan läpi naksautuksen, eli palkkion, toivossa.

Tokossa naksuttelin neidille hieman seuraamisen käännöksiä, joita pitäisi naksutella niiiiiin paljon enemmänkin. Miten se tuntuukin niin tylsältä, ettei meinaisi malttaa. Energiaa kun kuitenkin oli hyvänlaisesti, niin pääsin pakenemaan tätä pakkopulla-hommaa luoksetulotreeneillä. Otin pari kertaa ihan vaan vauhtitulon palkalle (edessä pitämääni leluun) ja sitten muutaman kerran oikeaoppisesti perusasentoon. Kerran pudotti laukasta raville puolessa välissä, mutta muuten tuli laukalla loppuun asti, vaikkakin takamuksen laskeminen maahan meinasi unohtua pariin otteeseen, kun lelua odotettiin niin intensiivisesti.




Kida ei ollut niiiiiiin ylitsevuotavan räjähtävä yöllä kun saavuin kotiin, mutta varsin tiukasti se kylkeeni painautua meidän mennessä nukkumaan. Kentällä sillä oli hurjasti poweria, vaikka Oona olikin sitä hienosti aktivoinut viikonloppuna. Lauantaina neiti oli päässyt 6km mittaiselle pyörälenkille ja sunnuntaina se teki kuulemma "oikein pätevästi" n. 100m jäljen, jossa oli yksi varsin jyrkkä kulma. Kulmalla se eksyi, mutta kun apua ei Oonalta herunut, niin löysi kulman paikan ja pienen haparoinnin jälkeen jälki jatkui hyvin.

Jatkoin samanlaista keppitreeniä kuin viimeksi, kahdella hypyllä. Oli aika sika makeeta menoa, vaikka pari kertaa putki imi niin kovasti, että vika väli meinasi tohinoissa unohtua. Sen sijaan yhä edelleen ongelma on kepeillä toiseen suuntaan: poikkeuksetta tuo lopettaa kepittelyn viimeiselle tai toiseksi viimeisellä välillä, mitä toiseen suuntaan ei tee. Kida, tilanne vaatii verkkotreeniä tässä asiassa.

Tara majailee vielä äitini luona maalla, huomenna minä sen haen kotiin kun lähden samalla vaihdattamaan talvirenkaita kaarani alle. Kuka antoi talvelle luvan käydä Suomessa pakastamassa ilmastoa sillä aikaa, kun minä olen poissa? Ei sillä, lauantaiaamuna oli Virossakin maa valkea, ja voi sitä pienen australianpaimenkoiran hepulia, kun maassa on kylmää, valkeaa vettä!