Noutaja-postaus!

Perjantaina oli seikkailu. Olen vahvasti sitä mieltä, että nimiini laitettua koiratanssi-kurssia seuraa huonon onnen pilviverho, sillä ensin avainselkkaus onnistui peruuttamaan tunnin, ja seuraavalla kerralla syyllisen viittaa kantoi oranssi, reipas novascotiannoutaja.

Ennen Renkomäkeen suuntaamista lähdin hyvissä ajoin pesäkallion metsiin lenkkeilyttämään koiramaiset eläimeni. Pellolla kulkiessani ja kaivellessani puhelinta esiin mietiskelin, miksi ojan takana sijaitsevasta tehtaasta kuului voimakkaita, ryskääviä ääniä. Ehdin juuri saada puhelimen korvalle, kun havaitsin äänien aiheuttajan: hirvi. Ja nuori sellainen.

Tara meinasi pilistää pellon yli otuksen perään, mutta terävä huuto palautti oranssin luokseni. Puhelimeen hehkutin hirven näkemistä (minä RAKASTAN hirviä), ja vitsailin, että menemme etsimään eläimen toisenkin kerran.

Pelto vaihtui metsätieksi. Suuntasimme metsärantaan, Tara jolkotti edellä, sillä reitti oli sille tuttu. Se oli veden äärellä, minä taaempana paimenien kanssa, kun Nauru seisahtui. Korvat tötteröllä, vartalo jännittyneenä. Se pinkaisi haukkuen jalkoihini, ja Kida myös suuntasi nopeasti luokseni. Syy tähän selvisi pian: samainen nuori hirvi loikkasi metsästä vain parin hassun metrin päähän meistä. Se ei kauaa jäänyt pälyilemään suuntaamme, vaan jatkoi matkaansa kovan mekkalan saattelemana metsikköön, vaikka itse jo mietin kuinka kuuluu toimia, jos sattuu pönöttämään hirven pakenemisreitillä. Siinä missä paimenet fiksuina pysyivät kaukana, Tara sai myötätuulta häntänsä alle. Vesi hävisi juoksevalle metsän kuninkaalle 10-0, ja sinne Tara hävisi metsään.

Ja minä huusin. Odotin, vislasin, kutsuin. Ei mitään. Äänet kaikkosivat, pelkkä lintujen vaimea laulu kuului ilmassa. Harhailin lähimaastossa, palasin takaisin, kutsuin. Kuljin, vaelsin, vein lopulta paimenet autoon ja jatkoin etsintöjä. Löysin hirven jäljet pururadalta, se oli suussannut syvemmälle metsään.

Ei jälkeäkään noutajasta.

Tunnin sitä kesti. Peruuntui kurssi, ja lopulta soitin etsijäkoiraliitosta lisäohjeita. Tarinan kerrottuani, turruttuneena itseni mahdollisuuteen, että nuori hirvi on voinut sorkallaan sohaista koiran hengiltä, näin yhtäkkiä jotain yllättävää. Minun rakas Tapsani mönki metsästä kieli maata hipoen, yltä päältä mudassa ja ravassa. Nappasin sen kiinni ja onnellisena huusin puhelimeen koiran löytymisestä. Kiitos mukavalle naiselle puhelimen päässä, oli rauhoittavaa puhua loppumetrien paniikin laannuttamiseksi.

Eilen, tiistaina, ajelimme sitten autot takapaksissa ihan uusiin kuvoihin. Ilmoitin Taran kuukausi-kaksi takaperin hetken mielijohteesta möllirallytokokisoihin, jonka järjesti Päijät-Hämeen kennelkerho. Minun tietämykseni lajista on aika lailla 0,5%, eikä Tarakaan ole treenannut kertaa kummemmin. Mieli oli kuitenkin iloinen ja emme ottaneet turhia paineita. Kokeilemaan ja hauskaa pitämään olimme menossa.

Rata sisälsi mm. maahanmenot, kaksi eri spiraalia (toinen juosten), pujottelun, muutamat eteenmenot (mm. peruuttaen), parit perusasennot. Minulla tuotti vaikeuksia pitää hihnan kokoajan löysällä ilman, että mentiin siihen solmuun kumpikin. Radasta selvisimme kuitenkin hengissä. Tara oli älyttömän äänekäs - se kiljui innokkuuttaan ihan hullun lailla, loppua kohti parani. Muunmuassa kolmas tehtävä, maahanmeno, meni ihan myttyyn sen takia, kun noutajainen keskitty ääneensä niin kovasti. Perusasentojakaan ei meinannut malttaa, mutta minä keskityin lähinnä hymyilyyn ja siihen, etten vahingossakaan ala tiukkikseksi.

Lopullinen tuloksemme oli 80/100p ja sijoituksemme neljäs! Jaoimme saman pistemäärän kolmanneksi tulleen kanssa, mutta koska olimme hitusen hitaampia, kävi näin. Kaikki miinukset oli oikeastaan haukkumisesta. Ei taida olla Tapsasta rallyyn eikä viralliseen tokoon, kun rakastaa äänihuuliaan tuollaisessa niin kovin... Nenä käyttöön metsässä mejän parissa ja agilitya niin hyvin, kuin vain sen kroppa tulee antamaan myöten. Tosin, ehkä me koitamme työstää ääntelyä ja uskaltaudumme virallisiin rallatteluihin tulevaisuudessa!