Uudet seikkailut, uudet haasteet
13.48
"JEEEEE! HYVÄ TE! ONNEA!!! Tuli kylmät väreet kun luin tän. Oot niin paljon puhunu tästä. Superia." - Jenny
Kauan se tosiaan vei! Ja monta, monta kertaa meinasi iskeä epätoivo ja lannistus. Vihdin Hiiden Haukkujen kisoissa olin jo sitä mieltä, että jos nämäkin kisat menevät päin honkia, minun on pakko joko a) pitää luova tauko kisaamisesta, jotta saan oikeanlaisen asenteen tekemiseen ja b) hankkia itselleni lobotomia, jotta minkään valtakunnan kesto tai epäonnistuminen ei tulevaisuudessa haittaa.
Kisa-aamu alkoi seikkailullisesti. Olin onnistunut sammuttamaan kellon omia aikojani. Näin unta, jossa ajoin autolla Tikkurilassa, ja minun oli tarkoitus hakea siskoni asemalta. Tie vain jatkui, jatkui ja jatkui, ja unessa mietin, että "tämä vie nyt aivan liian kauan". Jotenkin siitä onnistuin heräämään ja toteamaan, että lähtö kisoihin on 10 minuutin päästä. Brilliant!
Perille päästiin seikkailun jälkeen ajoissa. Ei aikaakaan, kun oli aika mennä radalla ensimmäisen agilityradan merkeissä. Se oli hienoinen pettymys. Koko rata oli mahtava, kepit hyvät ja meno noin muutenkin, mutta sitten keinulla vienti... Vieressä oli A, ja koska edellisenä päivänä olin käynyt Ojangossa treenaamassa ennenkaikkea A:n alastulokontakteja, tykitti neiti punainen kyseiselle esteelle ilman huolta huomisesti. Kurja HYL, sillä loppuratakin meni aivan mainiosti purkkiin.
Toinen agilityrata oli kaaos. Jälkikäteen puimme videoilta tapahtumaketjua ja emme lopulta päässeet siitä ihan yksimielisyyteen. Joka tapauksessa kepeillä tapahtui jotain, niiden korhaus vei jo pasmat sekaisin, ja lopulta koko juttu levisi käsiin niin pahasti, että keskeytin radan. Puoleen väliin pääsimme sentään!
Viimeisenä hyppäri. Olin tähän jo onnistunut saamaan itselleni "ollaan paskoja, mutta ei se haittaa"-olotilan, ja siksi rataantutustuminen oli oikeastaan rentouttavaa. Radan ihanneaika oli 35 sekuntia, joten koirakot vaihtuivat nopeasti. Kida oli hirmuisen hyvässä vireessä radalle mennessä, ja sen kanssa oli hauska juosta. En ajatellut mitään sen kummemmin, ohjasin vaan, ja sitten tajusinkin meidän suorittaneen viimeisen esteen puhtaasti. Ääneni oli aivan maassa perjantaisen episodin jäljiltä (josta kerron teille seuraavassa päivityksessä), mutta kyllä minusta silti ääntä lähti, kun huusin nollan kunniaksi ja koppasin Kidan syliini. Voi pientä paimenta, hän ei arvostanut rutistavaa otetta ja pussailua (paitsi kun se itse sai naamaa nuoleskella). Ajallisesti emme olleet kuitenkaan parhaimmistoa, vaan lopullinen sijoituksemme oli kolmas.
VIHDOIN. Uudet seikkailut, uudet radat! Uudet haasteet, joiden kanssa repiä hiustuppoja päänahasta, jotka inspiroivat ja jotka masentavat!
Nauru ja Tara olivat äitini luona la-su, jotta pääsimme Oonan kanssa vähän helpommalla kisatohinoissa. Kaksikko oli ollut nätisti. Nauru vähän toimi puutarhurin apulaisena omin nokkineen kasvimaalla ja partioi kanoja hienosti, Tara toimitti lähinnä pallovahdin virkaa. Etenkin pieni sininen oli hyvin väsynyt päästyään kotiin. Ennen pitkiä yöunia kävimme vielä Oonan kanssa ongella, jonne Naukuvainen pääsi mukaan. Siihen tarttui kyllä kalastuksen "jännitys" totisesti, laiturilla se kipitteli väliämme, tiiraili kohojen suuntaan ja ihmetteli molskahduksia, joita kalat aiheuttivat loikkiessaan. Vedestä narrattu särki aiheutti pienelle paimenelle varmaan painajaisia, sen verran se päätään ravisti nuuskittuaan ja väisteli suomuotuksen sätkiessä laiturilla. Kaikki narraamamme kalat päätyivät kuitenkin takaisin järveen, niin kovin pieniä ja epäruokaisia ne olivat.
1 kommenttia
<3
VastaaPoistaKiitän kommentistasi jo etukäteen!