En kuulu sellaisiin bloggaajiin, jotka mielellään voivottelisivat tekstien vähyyttä, pidentyneitä postausvälejä tai ylipäänsä selittelisivät kamalasti elämänsä aikatauluja. Minulle blogin kirjoittaminen on aina ollut hyvin huoleton harrastus, johon sisältyy näppärästi valokuvien kanssa puljaaminen. Viimeaikoina on kuitenkin ilmassa ollut huolestuttavia väsymyspilviä, kun olen pokkuroinut terveyden ajattelun, töiden, sosiaalisten suhteiden ja harrastusten välillä. Mukaan on isketty elämään toisinaan kuuluvat, ihan arkiset stressitekijät, mutta jotenkin näiden kaikkien yhteinen summa on aiheuttanut minussa suurta uupumusta ja ahdistusta.

Viikonlopun unilla sen huomasi. Tunsin oloni kiveksi, joka heitettiin lammen pohjaan. Liu´uin uneen kiireellä ja jysähdin pohjaan. Siellä pohjassa makasin, kunnes minut joku nosti raskaasti ylös takaisin rannalle. Unien jälkeen en ollut varma, olinko levänneempi vai vaan väsyneempi kuin illalla ja seuraavana yönä sama toistui. Yksinkertaiset tekemiset tuntuvat haastavilta ja mieluiten koirien liikuttamisen/treenaamisen ja töiden lisäksi vain makoilisin sängyllä sarjoja katsellen tai pelikonetta näpytellen. Tämä on yksi syy, miksi bloggausvälit ovat olleet viimeaikoina tuskallisenkin väljähtäneitä.






Toinen syy on muuttunut asenteeni blogiharrastukseen. Haluaisin kehittää blogiani entistä enemmän lukijoiden suosimaksi. Otan kovasti paineita ulkoasusta, sponsoreiden kosiskelusta (jotka etenevät tuskallisen hitaasti) ja blogitekstien sisällöstä. Aina, jos lukijoita lähtee listalta, tunnen itseni jollakin tapaa epäonnistuneeksi. Harmistun, kun kommentteja tulee niin harvoin ja yritän keksiä aina vaan mehukkaampia tekstiaiheita, jotta saisin lukijat kiinnostumaan olemassaolostamme. Tämä yhdistettynä edellä mainittuun väsymykseen on tuottanut sen, että pelkästään bogin vilkaisu nostattaa stressikertoimet uudelle volyymille.

Bloggaaminen ei tietenkään ole päättymässä, kuten ei blogin kehittäminenkään. Nyt on vain vaihe, että pitää ottaa vähän iisimmin, jos siltä tuntuu. Lisääntyvä auringon tuoma lämpö kiihdyttää treenimotivaatiota ja valokuvien syntymistä, joten materiaalia blogiin on niin paljon, kuin jaksaa naputtaa. Kaikenlainen palaute ja kommentit ovat tietenkin erittäin kaivattuja, koska mikään ei piristä niin paljon kuin asiallinen, ehkä jopa kannustava ja positiivinen, lukijan kirjoittama viesti hyväksyntää odottamassa.






Jottei teksti menisi vain uupumustarinoiden kertomiseksi, kerron kokemastani onnistumisesta. Tänään tokoa treenatessa tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että tämän minä todellakin osaan. Olen löytänyt oikeat kikat ja nappulat koirieni tuloksien saavuttamiseksi. Naurun kohdalla varsinkin kohosi sellainen valtava onnistumisen hyökyaalto. Olen pitkään kehitellyt Naurulle sopivaa motivointikeinoa nimenomaan kokeita varten ja tänään, kun tuloksena oli sekä näppärät kaukot kaikilla vaihdoilla, reipas ruutuun juoksu, erittäin reipas hyppynoudon palautus ja jopa hyvänä pysynyt seuruu, totesin tekniikan toimivan. Parasta on, kun sen on keksinyt ihan itse, ilman fiksumpien apua. Myös Kidan kohdalla oikeat nappulat sen hataran pään kasaamiseksi on löytynyt treeniaitojen sisällä ja neiti antaa itsestään enemmän epämiellyttävissä tehtävissä, kuten metallin hyppynoudossa.

Positiivista on myös viime lauantainen agilitykisa - Nauru kävi yhden radan juoksemassa ja koppasi sieltä toisen LUVA:n! Yksi vielä, ja ollaan kakkoslaisia! Rata oli omasta osaltani hyvin epävarma ja turhaan varmisteleva, joka kostautui lukuisina sekunteina. Pääasia oli kuitenkin se nollatulos.