Huh! En kyllä ymmärrä, miksi jännitin luonnetestiä niin paljon. Varmaan siksi, kun Kidan testi vuosia takaperin oli niin fiasko. Testi sujui kuitenkin oikein hyvin ja naurumaisesti - pinkit lasit pysyi päässä, eikä maailma hetkahtanut, vaikka "kisarata" oli merle-eläimen mielestä mitä kummallisin. Ei yhtään estettä missään ja tosi vinksahtaneita naisia joka puolella.

Pääsimme perille Hyvinkäälle hyvissä ajoin ja ehdin katsella parin koiran suoriutumisen ennen omaa vuoroamme. Nauru oli oikein rento ja heilutteli häntäänsä heti, kun autolle saapui. Maireasti se venytteli ja maiskautti suutaan, selvästi tuumiskellen, että mitäs me sitten tehdään. Se älämölösi vuorolupaa odotellessa ja raahasi minut paikalle kuin perunasäkin, niin kovin innoissaan se koetilanteesta oli. Hieman hätäisesti alkuun morotti ihmiset, kun yritti silmillään ahmia kaikkea kiinnostavaa niin paljon, kuin ikinä vain onnistui.

Leikkiminen tuomarin kanssa oli vähän laiskaa alkuun, outo karahka varmasti syynä siihen. Kuitenkin kun tuomari oli vaihtamassa halkoa parempaan leluun, otti hölmistynyt paimen kepin suuhunsa ja kantoi sen tuomarille. Ei voinut neiti ymmärtää, miksi hänelle tungettiin vihreää vetolelua suuhun, kun oli kiva keppi, jota sai purra. Ja kerrankin luvan kanssa! Tulihan sieltä lopulta tuttua ärinääkin, vaikka leikki ei normaalitasolle yltänytkään. Ihan tarpeeksi kuitenkin.

Koko kokeen pelottavin juttu oli kelkka. Se oli Naurusta aivan h-i-r-v-e-ä! Naurun haukku oli niin vakuuttavaa, etten edes meinannut tunnistaa sitä. Pientä pöhinää ja murinaa sai hiekkapohjalla rämisevä variksenpelätin osakseen, mutta lopulta neiti suostui haistamaan vaaleanpunaista tuulitakkia. Oli homma edelleen jokseenkin epäilyttävää, mutta viimeisenä merle oli haukkaamassa hihan suuhunsa. Jostain kumman syystä lopetimme siihen, sai seuraava koira olisi kelkan sijaan saanut reagoida revittyyn vaatekasaan.

Noin yleisestiottaen Nauru palautui tehtävistä älyttömän hyvin. Testin jälkeen se oli täysin oma itsensä ja leikki omalla hihnallaan, kun odotimme tuloksia. Se ei myöskään kotona osoittanut minkäänlaista merkkiä, että olii tavallista päiväkävelyä kummempaa aktiviteettia suorittanut. Se tekee hommat niin rennolla asenteella, äitini sanoikin, että sen sisässä ei stressihormonia taida erittyä ollenkaan!

Ongelmia kelkan lisäksi tuotti pimeä huone. Naurulla taisi olla nenä pahemman kerran tukossa sillä se marssi huoneeseen hyvin itsevarmasti, oli jo tulossa luokseni.. ja sitten se päätti, ettei siellä huoneen päässä ketään ole ja meni hengaamaan tuomareiden kanssa. Muutaman yskäisyn ja nimen lausunnan jälkeen se marssi uudestaan yli lattialla olevan lapion, samalle paikalle kuin aiemmin - ja kappas, haju! Se heilautti häntäänsä, kipitti lähemmäs ja tunnisti minut välittömästi. Nauroinkin siinä, että jos minut olisi pimeään huoneeseen unohdettu, niin sinne jäisin. Ellei taskussani olisi homeisia nakkeja...

Ja pamauksiin tuo ei reagoi mitenkään. Ja olen siitä niin hävyttömän tyytyväinen.



Tuomareina Lea Yli-Suvanto ja Tuija Juselius

Kuten lukijat ovat varmasti huomanneet, on blogissa ollut havaittavissa selvää hiljaisuutta. Ihan tietoisesti olen päästänyt itseni lomalle, ottamatta sen kummempaa stressiä teksteistä. Kuvia olen tykittänyt tasaiseen tahtiin, joten kuvitusmateriaalista ei pitäisi olla puutetta niin kauan, kuin kesäisiä kuvia kehtaa julkaista. Tässä kesän hitaasti loppuessa palaa aktiivisuus bloggailuunkin - levänneenä niin mieli kuin keho on valmis uuteen actioniin. Minullaonkin tekeillä melkoisia projekteja, kun koskaan hieman haastavampia yhteistyökumppanuuksia ei saatu tehtyä loppuun asti. Näistä projekteista tulee lisätietoa, kunhan asioissa vähän edistyn. Pitää ensin saada ravisteltua hiekat varpaankynsistä.






Olemme viettäneet kesää rennosti lomaillen - tai no, minä töitä tehden. Kisailmoittautuminen eräisiin suunnittelemiini agilitykisoihin unohtui ja toiset sopivat skabat peruuntuvat vallan mielenkiintoisen häppeningin vuoksi. Viikon päästä sunnuntaina mennään ottamaan auspaista mittaan ja kurkkaamaan, millaiset herneet tositilanteessa merle-eläimen päässä jyllää. Luonnetesti on luvassa Hyvinkäällä - ja myönnetään, minua jännittää ihan pikkuisen.

Olemme harrastaneet pariin otteeseen kivaa kimppatreenailua, olemme naksutelleet ihan hölmöjä temppuja (kuten miekkailua..) ja yksinkertaisesti fiilistelleet ihanaa luontoa. Olen itse antanut pääni tuulettua ja olen yrittänyt olla ottamatta minkäänlaista stressiä. Sitä on aina ihan tarpeeksi muutenkin, että tieten tahtoen kahmii vielä lisää.





Mielenkiintoisempaa postausta odotellessa! Voin kertoa, että ainakin ruudun opetuksesta kertova teksti on viilausta vaille valmis ja tarkoituksena olisi kuvata myös eräänlainen opetusvideo erään treeniystävän pyynnöstä. Ja muuten - KIITOS sinä ihana tyttö, joka kommentoit blogiani mahtavaksi mätsäri-ilmoittautumisen yhteydessä. Sait minut hymyilemään loppupäiväksi ja kummasti energiaa päivittelyynkin tuli! Ensimmäinen, joka näin kasvokkain on sanonut jotain hyvää blogistani ihan naamatusten. :)

Tosiaan, kävimme me näyttämässä nokkaamme mätsäreissä menneellä viikolla. Tapsa jolkotteli hienosti VET PUN4 sijalle, Sitä luultiin tosissaan jopa pentuikäiseksi luokan ulkopuolella, vaikka kyllä alla oleva rakennekuva kertoo "surullista" tarinaa siitä, että vetreimmät nuoruusvuodet ovat visusti takana. Nauru ei mätsäreissä menestynyt, vaikka sen liikettä ylistettiinkin kovasti. Onhan tuolla jalkaa, millä ravata!

Maanantai valkeni aurinkoisena teltan suojissa. Siellä me makasimme - kaksi naista, kaksi koiraa - oikein hyvässä yhteisymmärryksessä. Vaatetta oli ollut vähän liikaa ja niitä oli kumpikin karvattomista riipinyt päältään kesken yön. Koirat olivat rauhallisia ja hiljaisia ja heräilivät vasta samaan aikaan kanssamme.
Herkullinen ihmisaamiainen sisälsi välipalapatukoita ja energiajuomaa, mutta ajatuksena olikin matkan jatkaminen varsin pian. Teimme valokuvaus-ja fiilistelylenkkiä hiekkarantaa pitkin ja kuvasaldo kertyikin messeväksi. Nautiskelun ja kasvojenpesun jälkeen oli hyvä pakata tavarat autoon, huristaa ABC:n kautta ja kääntää nokka kohti keskisempää Pohjois-Savoa. Ajomatka sujuikin varsin leppoisissa tunnelmissa, eikä aikaakaan, kun pääsimme tyttöystäväni mummin mökille loikoilemaan pariksi päiväksi.













Tiistai ja keskiviikko sujuivat mökkeillessä. Koirien käytös oli loistavaa - paitsi Kidan vahtimisen. Kultakalan aivoillaan se unohti tyttöystävän mummon olemassaolon kerta toisensa jälkeen ja hälyytti "tunkeilijasta" röyhkeästi karjuen. Jos jonkinlaista sotasuunnitelmaa päässäni punoin tavan kitkemiseksi, mutta paikan päällä piti tyytyä natsikuriin. Muutoin kaikki sujui sopusoinnussa. Koirat eivät kertaakaan poistuneet tontilta, eikä niitä tarvinnut edes vahtia. Ne liikuskelivat perässä, riehuivat nurmella, kävivät uimassa.

Ja mökillä saimme aikaiseksi aloittaa "projekti Sienikoiran". Kävelimme räsyistä metsäplänttiä ja löysimme kuin löysimmekin kulahtaneen, madonsyömän, vanhan herkkutatin. Laji päätyi Naurun nuuhkutettavaksi ja viiden minuutin naksutintreenillä merle hosasi idean. Piilotin nurmikkoon muutamaan eri kohtaan sienestä palaset ja tehokkaasti nuuhkunenä nuuski sienien olinpaikat ja ilmaisi ne menemällä maahan. Kidan sieniopetuksen kanttarelleilla aloitin tänään (17.7) kotona kaupasta ostetuilla sienillä. Sekin on hyvin tehtävän jäljillä, mutta ilmaiseminen on sille vieraampaa kuin Naurulle. Kida vaistomaisesti haluaisi ottaa löytämänsä asian suuhun tuodakseen minulle, mutta uskon sen nopeasti ymmärtävän, että sen täytyykin ilmaista asia painumalla tanteretta vasten. Ehkä jo tänä syksynä koirat pääsevät tositoimiin sienietsintöihin.








Torstaina oli kotiinlähdön aika. Tavarat autoon, tupa siistiksi, lettua naamaan. Myös koirille. Siitä alkoi mutkainen ajomatka kohti äitini kotia Suomenniemellä. Maisemat olivat huikeita ja maalaiselämä huokailutti ihanuudellaan ja leppoisuudellaan. Matka sujuikin kuin siivillä, muutaman tunnin jälkeen ajelimme portista tuttuun pihaan ja vastaan tuli erittäin onnellinen, häntäänsä rikki huiskuttava tolleri.

Tapsa oli viettänyt erittäin hyvän loman äitini hoteissa. Se oli päässyt mustikkaan mukaan useana päivänä ja oli tottuneesti köpötellyt puskalta toiselle löytääkseen mehukkaimmat herkkupalat. Raa´at olivat myös kelvanneet. Tara oli saanut ikiomat ja uudet vinkuvat tennispallot, joiden kanssa aika oli pihamaalla sujunut leppoisasti. Ja olihan vahdittavana ollut vielä siskoni tolleripoika, jota mummo oli hyvin ojentanut ja kurissa pitänyt. Ei pääse pikkupojat sähläämään, kun on topakka tollerimuori vahtivuorossa!

Ahdettuamme itsemme täyteen ruokaa ja jälkiruokaa, oli matkan jatkamisen aika kolmen koiran voimin. Lomaenerginen tolleri vikisi alkumatkasta, jolloin Nauru yhdistyi mekkalointiin. Neuru on niin nätisti autossa Kidan kanssa, mutta elohiiri noutaja aiheuttaa vipinää nuorikossa. Muutaman rääkäisyn jälkeen takakonttikomitea onneksi asettui. Ajelimme Sysmään hieman fiilistelemään lapsuudenmaisemiani ja kävipä mielessä ajatus järveen pulahtamisesta. Valitettavasti kova sade-ja raekuuro pyyhälsi paikalle yhtä aikaa kanssamme, joten kaupassakäynnin jälkeen kurkistimme nurkat auton suojista ennen matkan jatkumista.

Lahdessa napattiin vielä autoon bensaa, kuunneltiin Taran yökkimistä, tarkistettiin asia ja köröteltiin kotiin. Auton purettua, iltapissityksin suoriuduttua ja sängylle asetuttua hiljeni asunto nopeasti. Elokuvaa katsoessa alkoi jo silmä lupata uhkaavasti ja Nauru ulvoi unissaan niin vakuuttavasti, että varmaan uneksi olevansa susi Alaskan erämaassa. Lamppu kiinni ja unta palloon - oli kiva olla takaisin kotona!