Kuten lukijat ovat varmasti huomanneet, on blogissa ollut havaittavissa selvää hiljaisuutta. Ihan tietoisesti olen päästänyt itseni lomalle, ottamatta sen kummempaa stressiä teksteistä. Kuvia olen tykittänyt tasaiseen tahtiin, joten kuvitusmateriaalista ei pitäisi olla puutetta niin kauan, kuin kesäisiä kuvia kehtaa julkaista. Tässä kesän hitaasti loppuessa palaa aktiivisuus bloggailuunkin - levänneenä niin mieli kuin keho on valmis uuteen actioniin. Minullaonkin tekeillä melkoisia projekteja, kun koskaan hieman haastavampia yhteistyökumppanuuksia ei saatu tehtyä loppuun asti. Näistä projekteista tulee lisätietoa, kunhan asioissa vähän edistyn. Pitää ensin saada ravisteltua hiekat varpaankynsistä.






Olemme viettäneet kesää rennosti lomaillen - tai no, minä töitä tehden. Kisailmoittautuminen eräisiin suunnittelemiini agilitykisoihin unohtui ja toiset sopivat skabat peruuntuvat vallan mielenkiintoisen häppeningin vuoksi. Viikon päästä sunnuntaina mennään ottamaan auspaista mittaan ja kurkkaamaan, millaiset herneet tositilanteessa merle-eläimen päässä jyllää. Luonnetesti on luvassa Hyvinkäällä - ja myönnetään, minua jännittää ihan pikkuisen.

Olemme harrastaneet pariin otteeseen kivaa kimppatreenailua, olemme naksutelleet ihan hölmöjä temppuja (kuten miekkailua..) ja yksinkertaisesti fiilistelleet ihanaa luontoa. Olen itse antanut pääni tuulettua ja olen yrittänyt olla ottamatta minkäänlaista stressiä. Sitä on aina ihan tarpeeksi muutenkin, että tieten tahtoen kahmii vielä lisää.





Mielenkiintoisempaa postausta odotellessa! Voin kertoa, että ainakin ruudun opetuksesta kertova teksti on viilausta vaille valmis ja tarkoituksena olisi kuvata myös eräänlainen opetusvideo erään treeniystävän pyynnöstä. Ja muuten - KIITOS sinä ihana tyttö, joka kommentoit blogiani mahtavaksi mätsäri-ilmoittautumisen yhteydessä. Sait minut hymyilemään loppupäiväksi ja kummasti energiaa päivittelyynkin tuli! Ensimmäinen, joka näin kasvokkain on sanonut jotain hyvää blogistani ihan naamatusten. :)

Tosiaan, kävimme me näyttämässä nokkaamme mätsäreissä menneellä viikolla. Tapsa jolkotteli hienosti VET PUN4 sijalle, Sitä luultiin tosissaan jopa pentuikäiseksi luokan ulkopuolella, vaikka kyllä alla oleva rakennekuva kertoo "surullista" tarinaa siitä, että vetreimmät nuoruusvuodet ovat visusti takana. Nauru ei mätsäreissä menestynyt, vaikka sen liikettä ylistettiinkin kovasti. Onhan tuolla jalkaa, millä ravata!

Maanantai valkeni aurinkoisena teltan suojissa. Siellä me makasimme - kaksi naista, kaksi koiraa - oikein hyvässä yhteisymmärryksessä. Vaatetta oli ollut vähän liikaa ja niitä oli kumpikin karvattomista riipinyt päältään kesken yön. Koirat olivat rauhallisia ja hiljaisia ja heräilivät vasta samaan aikaan kanssamme.
Herkullinen ihmisaamiainen sisälsi välipalapatukoita ja energiajuomaa, mutta ajatuksena olikin matkan jatkaminen varsin pian. Teimme valokuvaus-ja fiilistelylenkkiä hiekkarantaa pitkin ja kuvasaldo kertyikin messeväksi. Nautiskelun ja kasvojenpesun jälkeen oli hyvä pakata tavarat autoon, huristaa ABC:n kautta ja kääntää nokka kohti keskisempää Pohjois-Savoa. Ajomatka sujuikin varsin leppoisissa tunnelmissa, eikä aikaakaan, kun pääsimme tyttöystäväni mummin mökille loikoilemaan pariksi päiväksi.













Tiistai ja keskiviikko sujuivat mökkeillessä. Koirien käytös oli loistavaa - paitsi Kidan vahtimisen. Kultakalan aivoillaan se unohti tyttöystävän mummon olemassaolon kerta toisensa jälkeen ja hälyytti "tunkeilijasta" röyhkeästi karjuen. Jos jonkinlaista sotasuunnitelmaa päässäni punoin tavan kitkemiseksi, mutta paikan päällä piti tyytyä natsikuriin. Muutoin kaikki sujui sopusoinnussa. Koirat eivät kertaakaan poistuneet tontilta, eikä niitä tarvinnut edes vahtia. Ne liikuskelivat perässä, riehuivat nurmella, kävivät uimassa.

Ja mökillä saimme aikaiseksi aloittaa "projekti Sienikoiran". Kävelimme räsyistä metsäplänttiä ja löysimme kuin löysimmekin kulahtaneen, madonsyömän, vanhan herkkutatin. Laji päätyi Naurun nuuhkutettavaksi ja viiden minuutin naksutintreenillä merle hosasi idean. Piilotin nurmikkoon muutamaan eri kohtaan sienestä palaset ja tehokkaasti nuuhkunenä nuuski sienien olinpaikat ja ilmaisi ne menemällä maahan. Kidan sieniopetuksen kanttarelleilla aloitin tänään (17.7) kotona kaupasta ostetuilla sienillä. Sekin on hyvin tehtävän jäljillä, mutta ilmaiseminen on sille vieraampaa kuin Naurulle. Kida vaistomaisesti haluaisi ottaa löytämänsä asian suuhun tuodakseen minulle, mutta uskon sen nopeasti ymmärtävän, että sen täytyykin ilmaista asia painumalla tanteretta vasten. Ehkä jo tänä syksynä koirat pääsevät tositoimiin sienietsintöihin.








Torstaina oli kotiinlähdön aika. Tavarat autoon, tupa siistiksi, lettua naamaan. Myös koirille. Siitä alkoi mutkainen ajomatka kohti äitini kotia Suomenniemellä. Maisemat olivat huikeita ja maalaiselämä huokailutti ihanuudellaan ja leppoisuudellaan. Matka sujuikin kuin siivillä, muutaman tunnin jälkeen ajelimme portista tuttuun pihaan ja vastaan tuli erittäin onnellinen, häntäänsä rikki huiskuttava tolleri.

Tapsa oli viettänyt erittäin hyvän loman äitini hoteissa. Se oli päässyt mustikkaan mukaan useana päivänä ja oli tottuneesti köpötellyt puskalta toiselle löytääkseen mehukkaimmat herkkupalat. Raa´at olivat myös kelvanneet. Tara oli saanut ikiomat ja uudet vinkuvat tennispallot, joiden kanssa aika oli pihamaalla sujunut leppoisasti. Ja olihan vahdittavana ollut vielä siskoni tolleripoika, jota mummo oli hyvin ojentanut ja kurissa pitänyt. Ei pääse pikkupojat sähläämään, kun on topakka tollerimuori vahtivuorossa!

Ahdettuamme itsemme täyteen ruokaa ja jälkiruokaa, oli matkan jatkamisen aika kolmen koiran voimin. Lomaenerginen tolleri vikisi alkumatkasta, jolloin Nauru yhdistyi mekkalointiin. Neuru on niin nätisti autossa Kidan kanssa, mutta elohiiri noutaja aiheuttaa vipinää nuorikossa. Muutaman rääkäisyn jälkeen takakonttikomitea onneksi asettui. Ajelimme Sysmään hieman fiilistelemään lapsuudenmaisemiani ja kävipä mielessä ajatus järveen pulahtamisesta. Valitettavasti kova sade-ja raekuuro pyyhälsi paikalle yhtä aikaa kanssamme, joten kaupassakäynnin jälkeen kurkistimme nurkat auton suojista ennen matkan jatkumista.

Lahdessa napattiin vielä autoon bensaa, kuunneltiin Taran yökkimistä, tarkistettiin asia ja köröteltiin kotiin. Auton purettua, iltapissityksin suoriuduttua ja sängylle asetuttua hiljeni asunto nopeasti. Elokuvaa katsoessa alkoi jo silmä lupata uhkaavasti ja Nauru ulvoi unissaan niin vakuuttavasti, että varmaan uneksi olevansa susi Alaskan erämaassa. Lamppu kiinni ja unta palloon - oli kiva olla takaisin kotona!

Sinne meni viikko! Ja miten touhukas viikko se olikin! Jokaisena iltana, kun unille laskeuduttiin, mätkähti maahan kaksi paimenkoiraa muistuttavaa raatoa ja kuorsaus alkoi, ennenkuin omia silmiä ehti ummistaa. Joka päivälle oli jotain suunnitelmaa, jonka lisäksi ajettuja kilometrejä kertyi "jokunen". Pääreitin lisäksi lukuiset edestakaiset ajot kisapaikan ja murkinoinnin välillä, lenkkimaastojen etsiminen tai yleinen nortalgisointi. Reippaasti ja urheasti rakas farmarini, sinisenhohtoinen fordi Valas, kynti maanteiden aaltoja tänäkin vuonna ja kuljetti matkustajat turvallisesti alusta loppuun asti.

Tara lähti hoitoon keskiviikkona äitini luokse, kamerani oli lähtenyt huoltoon jo edellisviikolla. Ja eipä se valmistunut retkeen mennessä, joten objektiivini kameraksi lähti tyttöystävän tonninen runko.





Perjantaina startattiin. Illaksi oli tiedossa hotellimajoitus hotelli Nukkumatissa ja olimmekin hyvään aikaan perillä. Pysähdyimme vain syömään ja käyttämään koiria kerran, matkaa kylläkin hidasti melkoinen ukkosmyräkkä Seinäjoen tienoilla, jolloin autotie lainehti vedestä ja vesiliirtoa sai varoa. Matka sujui kuitenkin mallikkaasti, aussiet olivat kyydissä hiljaa ja kauniisti. Hämmästelimme Power Parkin suuruutta ajellesamme sen vierestä, täytyimme Hesburgerin antimista ja kävimme taloksi mukavassa hotellihuoneessamme. Heti samana iltana ajelimme myös tutustumaan hieman Kokkolan lenkkimaastoihin. Löysimme niemen, jossa kaunista merenrantaa ja metsää inisevine hyttysineen oli niin paljon, kuin kävellä jaksoi. Samasta niemestä löytyi myös tuulinen kalasatama, joka oli oiva poseerauskallio kameran edessä. Kyllä vaan uni maittoi yöllä puhtaissa lakanoissa - ja hyvä niin, sillä seuraavat päivät olivat toimintaa täynnä.










Lauantaina oli ensimmäinen kisapäivä. Koko viikonlopuksi siunaantui varsin hyvä sää - lukuunottamatta hyistä merituulta. Pytytimme kuitenkin teltan ja siellä oli hyvä loisia odotuksien ajan, kisoissa kun meni koko päivä. Suoritukset menivät kutakuinkin niin, että aamupäivällä starttasi Kida, parin tunnin päästä Naurun vuoro, sitten useamman tunnin tauko, taas Kidan vuoro ja vielä Naurun. Pidemmällä tauolla kävin haukkaamassa cotzonea ja otimme nokoset hotellihuoneella. Majapaikasta kun oli vain kahdeksan minuutin ajomatka lerintäalueelle, jossa kisat pidettiin.

Kidan onni oli hyvin myrkyllinen. Paikalla olleen yhden kouluttajani kanssa katsoimme viikonlopun päätteeksi, ettei Kidan hypyt normaaleja olleet. Se puotteli rimoja, joka ei ole yhtään Kidan tapaista, sillä yleenä se on hyvin herkkä tassujen kosketuksista rimoihin. Ensimmäiseltä radalta HYL, rimapudotuksen jälkeen lopetin radan, koska ajattelin Kidan vain kaahailevan ja siksi hypäävän huonosti. Puhtaita ratoja ei siksi nähty, rimavirheiden takia. Kontaktivirheitä se ei tehnyt kertaakaan koko viikonlopun aikana.

Naurun onni kisoissa oli oitis parempi, vaikka tavoitetta ei saavutettu. Viimeistä LUVAa ei ansaittu, vaikka se olikin niin_lähellä. Nauru oli kisoissa niin reipas, rento ja, noh, oma itsensä. Sen kanssa on helppo kisata, ei tarvitse stressata koiraa, eikä koira ota minun mahdollisista paineista itseensä. Naurun virheiksi osui taas se, että täyteen laukkaan päästyään se mahdollisesti lentää esteen ohi... Katselin videota ja oikeasti tilanne näyttää siltä, että tyyppi vaan nauttii päästessään juoksemaan kunnolla koko kinttujen pituudelta ja se este sitten vaan unohtuu matkalta. Nauru hakikin ensimmäiseltä radalta sijoituksen 2 5vp:llä. Jos pientä mutkaa ei olisi tullut esteohituksen ja sen korjailun takia, olisi aika huidellut melkein -12! Toiselta radalta 10vp, koira pisti läskiksi. Se katseli tyttöystävän perään ja ohitti siksi toisen esteen, puomin, kun niin tähyili yleisöön. Jessus maar minä sille suutuin ja sitten se teki rataa todella hienosti, joskin tipautti yhden riman, kun taisin vähän niinkuin äksyillessäni koiran unohtaa jonnekin.





Sunnuntaina herätys oli kuudelta. Majapaikkamme tarjosi molempina aamuina runsaan aamiaisen ja koska pakkasimme tavarat jo illalla autoon ennen nukkumaan painumista, oli hyvä laahustaa täyttämään itsensä täyteen ennen kahdeksalta starttaavaa kisaa. Järjestys oli jälleen Kida-Nauru-Kida-Nauru, sää oli hieman leppoisampi kuin edellispäivänä ja telttaa ei jaksattu pystyttää, vaan otimme nokkaunia rennosti auton penkillä. Jälleen kerran ei hurrattavaa ollut suorituksissa, vaikka Nauru piti huolen, ettei vitutus ihan kuitenkaan valtaa mieltä. Kida pudotti parit rimat, mikä ärsytti suuresti, sillä sen työskentely oli ihan superia. Toisella radalla se kyllä kepit lopetti kesken, mikä on hyvin kimpaannuttavaa. En edes usko jumin sitä aiheuttaneen, sillä koira räyskytti kiihtyneesti koko kepittelyn ajan ja ennen viimeistä keppiväliä vaan räjähti eteenpäin varaslähdön voimin. Ja meinasinhan minä unohtaa toisen radan kesken kaiken (!), mutta sain pelastettua tilanteen ja Kidakin oli ohjaajalleen kerrankin armollinen. Virhepisteiden kanssa ei kuitenkaan sijoituksia, saatika SM-nollia, tullut kahmittua.

Nauru meni samalla fiiliksellä. Se koppasi samanlaisen, typerän "oho este jäi hupsista"-vitosen ja sijoittui hyvällä ajalla kolmanneksi. Ja tokalla radalla se taas vähän possuili. Rallatteli niin, että sai taas vähän suuttua ja samalla todeta, että röyhkeyskoulutus mennyt ainakin sen kilttiin australialaiseen päänuppiin... HYL läsähti väärän putken pään takia, mutta pienen turhautumanyyhkyn jälkeen olo muuttui jälleen taistelutahtoiseksi. Uudet kisat on merkattu kalenteriin jo parin viikon päähän.

Lähdimme kisoista illalla ja ajelimme suoraan Kalajoelle yöpymään. Teltta nousi kauniille hiekkasärkälle nopeasti ja ruoanlaittokin onnistui, vaikkei se ihan yksinkertaista ollutkaan. Grillausritilä oli jäänyt kotiin, mutta reippaaka arkielämän McGyverinä tekaisin sijaisratkaisun, eivätkä kanat jääneet raakoina laatikkoonsa potpottamaan. Maukkaan illallisen, valokuvaamisen ja hetken möllöttämisen jälkeen nukahdimme ahtaaseen telttaan yhtenä kerrosvoileipänä. Voin kertoa, että aussiet olivat väsyneempiä kuin koskaan.






Lisää kuvia ja tarinaa reissusta seuraavalla kerralla, jottei sepustus venähdä liian pitkäksi. :--)