Huh! En kyllä ymmärrä, miksi jännitin luonnetestiä niin paljon. Varmaan siksi, kun Kidan testi vuosia takaperin oli niin fiasko. Testi sujui kuitenkin oikein hyvin ja naurumaisesti - pinkit lasit pysyi päässä, eikä maailma hetkahtanut, vaikka "kisarata" oli merle-eläimen mielestä mitä kummallisin. Ei yhtään estettä missään ja tosi vinksahtaneita naisia joka puolella.

Pääsimme perille Hyvinkäälle hyvissä ajoin ja ehdin katsella parin koiran suoriutumisen ennen omaa vuoroamme. Nauru oli oikein rento ja heilutteli häntäänsä heti, kun autolle saapui. Maireasti se venytteli ja maiskautti suutaan, selvästi tuumiskellen, että mitäs me sitten tehdään. Se älämölösi vuorolupaa odotellessa ja raahasi minut paikalle kuin perunasäkin, niin kovin innoissaan se koetilanteesta oli. Hieman hätäisesti alkuun morotti ihmiset, kun yritti silmillään ahmia kaikkea kiinnostavaa niin paljon, kuin ikinä vain onnistui.

Leikkiminen tuomarin kanssa oli vähän laiskaa alkuun, outo karahka varmasti syynä siihen. Kuitenkin kun tuomari oli vaihtamassa halkoa parempaan leluun, otti hölmistynyt paimen kepin suuhunsa ja kantoi sen tuomarille. Ei voinut neiti ymmärtää, miksi hänelle tungettiin vihreää vetolelua suuhun, kun oli kiva keppi, jota sai purra. Ja kerrankin luvan kanssa! Tulihan sieltä lopulta tuttua ärinääkin, vaikka leikki ei normaalitasolle yltänytkään. Ihan tarpeeksi kuitenkin.

Koko kokeen pelottavin juttu oli kelkka. Se oli Naurusta aivan h-i-r-v-e-ä! Naurun haukku oli niin vakuuttavaa, etten edes meinannut tunnistaa sitä. Pientä pöhinää ja murinaa sai hiekkapohjalla rämisevä variksenpelätin osakseen, mutta lopulta neiti suostui haistamaan vaaleanpunaista tuulitakkia. Oli homma edelleen jokseenkin epäilyttävää, mutta viimeisenä merle oli haukkaamassa hihan suuhunsa. Jostain kumman syystä lopetimme siihen, sai seuraava koira olisi kelkan sijaan saanut reagoida revittyyn vaatekasaan.

Noin yleisestiottaen Nauru palautui tehtävistä älyttömän hyvin. Testin jälkeen se oli täysin oma itsensä ja leikki omalla hihnallaan, kun odotimme tuloksia. Se ei myöskään kotona osoittanut minkäänlaista merkkiä, että olii tavallista päiväkävelyä kummempaa aktiviteettia suorittanut. Se tekee hommat niin rennolla asenteella, äitini sanoikin, että sen sisässä ei stressihormonia taida erittyä ollenkaan!

Ongelmia kelkan lisäksi tuotti pimeä huone. Naurulla taisi olla nenä pahemman kerran tukossa sillä se marssi huoneeseen hyvin itsevarmasti, oli jo tulossa luokseni.. ja sitten se päätti, ettei siellä huoneen päässä ketään ole ja meni hengaamaan tuomareiden kanssa. Muutaman yskäisyn ja nimen lausunnan jälkeen se marssi uudestaan yli lattialla olevan lapion, samalle paikalle kuin aiemmin - ja kappas, haju! Se heilautti häntäänsä, kipitti lähemmäs ja tunnisti minut välittömästi. Nauroinkin siinä, että jos minut olisi pimeään huoneeseen unohdettu, niin sinne jäisin. Ellei taskussani olisi homeisia nakkeja...

Ja pamauksiin tuo ei reagoi mitenkään. Ja olen siitä niin hävyttömän tyytyväinen.



Tuomareina Lea Yli-Suvanto ja Tuija Juselius