"Jos agility olisi helppoa, se olisi tokoa."

Kyseinen lause nousi esiin, kun juttelimme Rebeccan kanssa treenien yhteydessä tokosta treeni-ja kilpailulajina. Rebe oli tuollaisen lausahduksen lukenut netin ihmeellisessä maailmassa. Minua turhautti huonosti menneen treenin takia ja siksi reaktioni lauseeseen oli ilkeäsävyinen, räkäinen naurun remahdus. Aihe jäi kuitenkin pyörimään mieleeni ja kylvi siemenen, jonka tuotosta tämä tekstinpahainen on.

Tulin siihen lopputulokseen jo treenin aikana, että toko on kaikea muuta kuin helppoa. Ne, ketkä niin sanovat, omistavat koirat, jotka ovat persooniltaan ja/tai kestävyydeltään valmiiksi juuri sitä, mikä laji niiltä vaatii. Tai sitten kyseinen sanoja on harrastanut lajia niin kauan niin monen koiran kanssa, että kokee kaikki mahdolliset ongelmakohdat jo nähdyiksi. Jos toko olisikin vain muutaman liikkeen opettamista, se olisi lasten leikkiä. Vähän liikkeestä maahanmenoa ja pikkaisen noutoa - niin simppeliä! Kisavalmis suoritus on kuitenkin niin paljon enemmän kuin pelkkää opittujen tempausten esittelemistä.

c: Piela P.

Ensimmäiseksi huomioisin, että tokokoe on hyvin paljolti seuraamiskoe. Seuraaminen itsessään on ajatuksena helppo, mutta rakennukseltaan monimutkaisempi. Vaatii koiralta motivaatiota, mielekkyyttä, kestävyyttä ja intoa tehdä, että se jaksaa aina köpöttää pää kenossa, innokkaana ja hyvällä moottorilla ohjaaansa vasemman jalan juuressa. Seuraaminen ei pääty seuraamiskaavion tekemiseen, vaan koko koe on sitä täynnä. Täytyy siirtyä hallitusti eri pisteisiin kentän sisällä ja jäävät alkavat (ja EVL:ssä myös loppuvat) hallittuun ja kauniiseen seuraamiseen, joka vaikuttaa lopputulokseen. Kyllä, on helppoa opettaa koiralle kontatin ottaminen, sen ylläpitäminenkin ja kulkeminen oikeassa paikassa. Mitäs sitten kun tähän yhdistetään palkattomuus, kisapaikan tuottama paine, vieras paikka vieraine häiriöineen ja vieläpä koko kokeen ajaksi? Niin. Ei se ihan simppeliä ole.

Heti seuraavaksi mieleeni tulikin palkattomuus. Tokokoe kestää luokasta riippuen muutamasta minuutista kymmeniin sellaisiin. Se sisältää erilaisia liikkeitä erilaisilla mielentiloilla ja kaikki nämä koiran tulisi suorittaa innokkaasti ja mahdollisimman säpäkästi, vaikka sen ainoa palkitseminen kokeen aikana on hillitty sosiaalinen palkkaus. Se ei ole asia, joka koiralta välttämättä löytyy luonnostaan. Omista koiristani Tara jaksaa mennä palkattomana hamaan loppuun asti, koska on niin siistiä, mutta Naurun kanssa opttelen edelleen tätä kestävyyttä ajan ja mielikuvituksellisien ideoiden kanssa. Jos vertaisin tottelevaisuuskoulutusta kouluratsastukseen, huomaisin erona sen, että hevonen on paljon helpompi "pakottaa" tekemään enemmän. Istut hevosen selässä, ohjaat ja autat sitä jalkojesi aiheuttamalla paineella ja käsilläsi, jotka pitelevät suun kuolaimista tulevia ohjia. Hevonen voi laiskistuessaan antaa enemmän ihan vaan siksi, kun ympärille vaativasti kietoutuvat paineet vaativat niin. Koira taas on yksin toimiva osa tiimiä, jonka täytyy itse motivoida itsensä kokeen aikana treenattujen treenien pohjalta. Ohjaaja on sen verran eleetön ja ilmeetön koko suorituksen ajan ja luottamus, joka koiralle annetaan, on melkoinen. Agilityssakin ohjaaja on kuitenkin se, joka omalla liikkeellään ja ohjauksellaan auttaa koiran selviämään radasta, joka nelijalkaiselle ei ole tuttu ennestään.

Vire onkin melko mahtisana tässä lajissa. Minulla on kaksi tokokoiraa, kumpikin hyvin erilaisia. Kidalla moottoria ja "hulluusgeeniä" löytyy enemmän omasta takaa, mutta sen vaikeutena on ollut hyvin pehmeän luonteen muovaaminen kisatilanteeseen sopivaksi. Nauru taas kyllä osaa ja tekeekin mielellään, muttei anna itsestään varmaan puoliakaan ilman pusertamista, vaatimista ja oikeanlaista treenaamista. Ja sitten on niitä, joilla virettä on liikaa: kattila kiehuu kiljuen yli eikä mistään tule mitään, kun koiran silmät ovat valtavat kuin tappamista suunnittelevalla haikalalla. Vire voi kostautua liikana tai liian vähäisenä muissakin lajeissa. Tokokoepaikka on kuitenkin usein hyvinkin hiljainen ja painostava, jossa ihmiset henkeä pidätellen tuijottavat tiiviisti koirakon suoriutumista. Jokainen oksan rapsahdus tuntuu kavahduttavan sen kammottavan paineen alla. Itse ainakin tottuneesti treenaan häiriöisissä paikoissa, esimerkiksi agilitykisojen yhteydessä ja koirani tuntuvat aina hämmästelevän tokokokeen haustausmaan kylmää hiljaisuutta.

Olen samaa mieltä, että välttämättä tokotemppujen opetus ei ole valtava haaste. Sekin riippuu vähän siitä, minkä kokee olevan valmista kauraa: riittääkö vähän sinne päin suoritettu vai täytyykö tempun vastata täysin ihannetta. Toko sisältää kuitenkin haastaviakin tehtäviä. Koiran persoonasta riippuen voi olla hankalaa pysytellä pitkä aika paikkamakuussa, rauhoittua haistelemaan oikeaa tunnarikapulaa tai esimerkiksi räjähtää hakemaan metallikapulaa, joka voi tuntua inhottavalta suussa. Tokokoe vaatii kuitenkin niin paljon muutakin. Palkattomuus, tehtävistä toisiin siirtyminen, odottaminen, erilaisiin tehtäviin erilaisen mielentilan tasaaminen/kohottaminen, kilpailuhäiriön kesto... 

Eli ei se toko ehkä ihan helppo laji sitten kuitenkaan ole.

Terveisin,

otetaan vastaan treeniseuraa, kun tämä laji tympäisee niin perkulasti