Oona: "Pidetään me ihan omat SM-treenit!"

Minä: "Joo, varsinkin SM-treenit! ÄO-treenit enemminkin."

Unohdin kertoa, että viime tiistaina kävimme ensimmäisrä kertaa ryhmätreeneissä JAU:n kentillä. Minut on tosiaan hyväksytty koejäseneksi seuraan, ja nyt yritän ottaa ilon irti mahtavasta seurasta ja sen puitteista niin hyvin kuin suinkin. Ensimmäiset treenit ovat aina minulla vähän jännittäviä, kun on uusi paikka, uudet ihmiset ja uudet käytännöt, mutta hyvin selvisimme. Kuumuus tosin verotti paljon, Kida oli väsähtänyt ja janoinen, mutta tsemppasi silti töitä kahden radan verran kunnialla.En nyt millään jaksanut kaivaa ratapiirroksia tähän päivitykseen, olen pahoillani! Minulla oli hirmu hauskaa, mikä taisi tarttua rakkaaseen paimenkoiraanikin. Avainsanoja olivat ennenkaikkea pimeä putkenpää, irtoaminen, itsenäiset kepit (jotka ovat meidän haasteemme, todellakin) ja pöytä - pöytä tosin oli ihan meidän pravuurimme, sillä kaukojen tankkaus sen päällä on tehnyt tehtävänsä, eikä neidillä paljon mielessä käy sen päältä alas hypätä ilman lupaa.

Tänään menimme sitten poppoolla Ojankoon, ja nappasin ykkösradan piirroksen mukaan. Koska A ja puomi olivat vähän eri paikoilla kuin suunnittelin, väsäsin pienellä improvisoinnilla vähän erilaisen radan, jota sitten teimme. Mukana minun, Naurun ja Kidan lisäksi oli Oona ja Ora, sekä Rebecca ja hänen hurmaava pk colliensa Cecil. Tämänpäivän kuvat onkin ottanut Rebecca Saleh, kiitos paljon!

Ennen meidän treenejä äitini kävi paikalla Rosan kanssa. Pikku pommi teki vähän muistinvirkistykseksi erilaisia hyppyjä, putkitreeniä, A:n kontaktit sekä kepit. Putken takaaleikkaus tuotti harmia, mutta palkkausavulla sekin sujui hyvin. A on kiva este Rouskun mielestä, hypytkin suorittaa kunnialla kun keskityn ohjaamaan huolellisesti. Rengas onnistui helpon aloituksen jälkeen. Kepit ovat ainoa murhekryyni, niissä pehmeä pikkukoira menee helposti lukkoon, jolloin se mieluiten painautuu vain maahan korvat luimussa tuskailemaan "omaa surkeuttaan". Sain tsempattua onnistuneet suoritukset, enkä voinut olla hieman huvittumatta siitä, miten minun näpeissä tuntuu aina olevan nämä keppiherkkikset.

No, keppiherkkyys oli kaukana tänään Kidan tekemisistä. Rykäistyämme radan onnistuneesti läpi, keskityin keppitreeniin. Teimme samalla tavalla tiistaina Järvenpäässä: lähetän Kidan kaukaa kepeille, pidän käden ylhäällä ja ääneni kannustaa kepeillä, mutta fyysisesti olen kaukana/liikun poispäin. Palkka on edessä kouluttajalla, tämänpäivän treeneissä Oonalla. Kida tekee vielä niin hitaasti, niin miettien, ja tieto palkasta jäädyttää sen helposti viimeiselle välille. Pääasia on kuitenkin, että koira liikkuu, eikä se oli mitenkään sidoksissa enää omaan läsnäolooni. Tämän päivän treenissä teimme pari palkkausta niin, että Oona heitti pallon. Sitten pallo siirtyi minulle, mutta Oona jäi paikalleen ja Kida kuvitteli, että palkka on siellä. Se kepitti samalla tavalla, mutta otinkin vielä putken ja palkkasin koiran itse putken jälkeen. Ensimmäinen kerta näin pisti paimenen pasmat ihan sekaisin, mutta toinen kerta onnistui jo paremmin! En huolehdi lainkaan vauhdin puutteesta vielä, sillä Kidan tapauksessa olen huomannut, että se kulkee käsikkäin yhdessä itsevarmuuden kanssa.

Nauru opetteli tänään yksinoloa radan viierellä, ilman häkin tuomaa rauhallista turvaa. Kyllä mekkalaa sinisestä irtosikin pitkäksi ajaksi, vaikka se oli näkösuojassa, eikä joutunut toljottamaan kipittelyäni radalla. Vaan huomioimattomuus tehosi, sillä loppujen lopuksi Nauru kyllästyi omaan ääneensä ja hiljeni. Palkkioksi se pääsi touhuamaan radalle. Treenasin ennenkaikkea paikallaoloa ennen suoritusta, vaikka ne ovatkin Naurulla varsin vahvat muutenkin. Pussia kokeilimme myös Oonan avustuksella, eikä neidin maailma romahtanut, vaikka viimeisellä suorituksella Oona antoi pussin pudota sen selälle. Kierto-käskyä kokeilimme myös siivekkeen avulla, ja sitä pentu tarjosi itsekin vapailla hetkillä. Lisäksi naksuttelin taas keppien sisäänmenoja, jotka alkavat hitaasti muodostua pikkusinisen mielen sopukoissa. Tykkään, että koiralla on vahva osaaminen keppien sisäänmenossa, eikä minun tarvitse olla fyysisesti lähellä auttamassa sitä. Helpottaa niin suuresti, sillä keppien feilaaminen oman sähläykseni takia on minun kohdallani nemmän kuin mahdollista sattua.

Taralta on poistettu tikit! Mahtavaa, ihanaa, upeaa, hienoa! Tapsa saapuu vihdoin kotiin tiistaina. Sydänsydän. Kävin neitiä viimeksi torstaina halimassa, ja silloin noutaja oli ihan sitä mieltä, että hän haluaa kotiin. Heti. Loikkasi autoon oven avauduttua, eikä olisi millään halunnut mennä sisälle torppaan minun jäädessä ulos. Ikävä raastaa minun kuorsaavaa, kainaloon punkevaa mönkijää kohtaan, mutta onneksi päiviä ei ole enää montaa ilman sitä. On tässä niin monta vuotta jo yhdessä paahdettu, ettei ilmankaan osaa olla.

Huomenna luvassa aussiemiittiä, josta koitan napsia paljon söpöä kuvasaastetta!