"Joko saa rynnätä veteen?"

... tähän tapaan.


Heippa kaikki! Terveisiä sängyn pohjalta! Tai en minä siellä enää makaa, mutta muutama päivä meni kölliessä räkää nenästä kaivaessa. Juuri silloin, kun oli pahimmat parhaimmat hellepäivät. Olen onneksi sen verran sisukas koiranomistaja, ettei koirien hyvinvoinnista tingitä edes omistajan niiskuttaessa.

Vaikka treenaamaan ei päässyt, huolehdittiin koirien aktivoinnista pitkien lenkkien avulla. Kävimme tutustumassa aivan uusiin maisemiin ihan täällä kotinurkilla. Hämmennyn aina Helsingin kauneudesta, rakastuen tähän kaupunkiin kerta toisensa jälkeen uudelleen. Nytkin löntystimme hiljaista tahtia Vuosaaressa, kauniilla niemellä, jossa oli upeita asuntoja ja lopulta luonnonperintäkohde, meren rannalla kasvavaa niittyä ja komeita kallioita. Koirat saivat uida ja oikoa kunnolla jalkojaan, mutta ihisillä ei ollut kiire minnekään. Laitan mukaan kännykkäräpsyjä kävelyiltämme, vaikka oikealla kameralla olisi tehnyt enemmän oikeutta maisemille. Kävi kuitenkin hassusti niin, että kamerani joutui taas huoltoon. Se oli melkein samaan aikaan vuosi sitten saman ongelman vuoksi, mikä ei tietenkään ärsytä yhtään.






Helteillä olemme käyneet myös paljon uimassa. Firan monttu on kyllä paras paikka pulikoida yhdessä karvaturriystävän kanssa. Ennen sairastumista minäkin kävin heittämässä talviturkkini ihanan viileässä vedessä, mutta flunssan aikaan tyydyin ryystämään räkää hiekalla, koirille lelua veteen heittäen. Pääasia, että niillä on hauskaa. Varsinkin Naurusta on kuoriutunut melkoinen uimamaisteri, joka rynnistää veteen seisomaan heti, kun pienikin lammikko on näköpiirissä. Tämä ei itseasiassa ole edes vitsi, eilen viimeksi todistimme, että koiraraasu saattaa seistä ikuisuuden rantavedessä odottamassa, jos joku vaikka vahingossa maisemien ihailulta ehtisi heittää lelun, kävyn tai vaikka vaan pienen kiven...






Ensi viikolla on luvassa seikkailu. Käymme keskiviikkona vielä valmennuksessa ja toivottavasti heittämässä yhden omatoimisen treenin, ennenkuin auto starttaa liikkeelle. Tara pääsee mummilaan, kun minä, tyttöystäväni ja aussiet lähdemme retkelle Länsi-Suomeen. Kummallekin aussielle on kaksi rataa sekä lauantaina ja sunnuntaina. Toivomuksena tietenkin on nostaa Nauru kakkosluokkaan ja Kidan kanssa saada kivoja nollia ensi vuoden SM-kilpailuja ajatellen...

Yritän kirjoittaa keskiviikkona tarinan valmennuksesta, mutta jos sitä ei kuulu, tulee seuraava päivitys lomareissumme jälkeen. Hauskaa koiramaista kesää just sulle ja koirakaverillesi!

Yksi lukija on tipahtanut taas kyydistä. Asia surettaa minua jollakin tavalla, mutta omapahan on syyni: kuka jaksaisi lukea blogia, jonka päivitystahti on tällainen. Tämä kesän piti olla kunnianhimoista aikaa blogille, mutta valitettavati toisin on käynyt. Menneisyyden mörköjen selvittelyt ovat menneet etusijalle ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen.

Niin tai näin, täällä me yhä olemme. Päivitymme tasaiseen tahtiin, syksymmällä ehkä taas hivenen reippaammin. Ainakin kisakuulumisia on tulossa heinäkuussa pitkästä aikaa, kun pääsen vihdoin taas kilpakentille kummankin aussien kanssa! Hieman katkerina tosin olemme, mutta elossa. Tai vain minä olen katkera. Katkera olen paitsi itselleni, myös muutamille muille ihmistyypeille. Ehkä suurin rasittavuus on legendaariset "moikataan netissö, vaikkei koskaan tavata"-tapaukset. Sellaiset, jotka vaikuttavat kasvottomina hirmuisen hyviltä jätkiltä. Sellaiset, otka tulee joko itse ehdottamaan treenejä tai lenkkiä, tai jotka mielellään ottavat pyynnön vastaan. Joko tällainen ehdottelijatapaus ei ensimmäisen kerran jälkeen anna kuulua enää itsestään, tai sitten häntä ei koskaan saa paikalle, jos on itse ollut ehdottajan roolissa. Parhaimmillaan tilanne menee jopa siihen, että vaikka kadulla tunnistaisi, ei kehtaa edes silmiin katsoa tai nyökätä moikkausta. Tämä on hirmuisen ärsyttävää, ainakin tällaisen sosiaalisen ihmiseläimen mielestä. Todella moni on ehdottanut minulle treeniä esimerkiksi blogikommentissa ja kaikille olen aidon kiinnostuneesti vastannut, että saa tulla nykimään. En tiedä, onko internet antanut minusta niuhon kuvan, kun ihmiset kuitenkin jättävät leikin kesken - ja minä taas unohdan, keiden kaikkien seuraksi olen lupautunut, enkä osaa mennä ketään pyytelemään. Ellen ole itse soppaa aloittanut.





Se siitä ihmistyypin puimisesta, nyt takaisin koiraisiin asioihin. Juhannuksen minä vietin yötöissä, mutta päivällä ehti mukavasti vähän seikkailla. Lauantaina kävimme lounastamassa koirien kera metsän siimeksessä grilliaskareiden kera, sunnuntaiyönä taas seikkailimme kuvaamaan auringonlaskua, jonka nappaukset postausta kuvittavat. Oli niin hiljaista ja kaunista, etteivät edes koirat hetkeen hösänneet!

Yöputken päätyttyä ja kuorsattuani yhden vuorokauden melkein kokonaan oli taas treenailujen aika. Minulla on videomateriaalia Kidan hurjista tokosaavutuksista, mutta saa nähdä muokkaanko ne vai toivonko saavani parempaa materiaalia aidan nokassa itsestään kuvanneen kameraklipsin sijaan. Tänään kuitenkin harrastin lajia, joka aiheuttaa huomattavasti vähemmän harmaita hiuskiehkuroita: agilitya. Se on leipälaji, osta me kaikki nautimme. Myös Tapsa, joka nuorenee neljällä vuodella heti kentälle päästyään. Pitkillä lenkeillä tollerissa on jo havaittavissa mummomaisia piirteitä, kun se puksuttaa rauhassa tasaista rautahevosen vauhtia perässämme. Kentällä mummonuttu jää kuitenkin autolle ja nuoruudesta tuttu, kiljuva demoni, astuu puikkoihin. Tänään tein pientä rimatonta rataa, joka sisälsi mm. saksalaisia (Taran heikkous) ja oranssi luppakorva huusi. Huusi kuin nälkäinen linnunpoika, mutta rumemmin. Nälkäinen korppikotkajuniori.





Aussiet olivat varsinaisia virkanaisia. Naurun kanssa otin teemaksi vauhdikkaan etenemisen, kepit ja kontaktit. Varsinkin keinua pitää tehdä paljon, sillä neiti usein vetää mutkat suoriksi ja kaasu pohjassa rajapyykin yli. Namikupilla saatiin täpäköitä suorituksia, Nauru on oppinut, ettö heti namin syötyään lentää pallo eteenpäin, joten focus eteen on suuri. Sama pätee myös kepeillä. Pystyn lähettelemään Naurua mitä erikoisimmista kulmista ja etäisyyksistä jo nyt, kunhan palkka (tai pelkkä alusta) on edessä. Palkka tulee aina eteenpäin, jotta siinäkin innokkuus pysyisi etenemisessä. Kontaktit A:lla ja puomilla Nauru suorittaa hyvin, eikä harrasta karkailua.

Saksalaisissa Nauru on kehittynyt hurjasti. Pystyin rohkeasti etenemään ja vaikka olimme parhaimmillaan yhtä aikaa esteen takana, Nauru suorittaa esteen kyllä, kunhan muistan pitää katseeni sen laskeutumispaikassa sen sijaan, että kääntäisin sille selkäni ja kaahaisin eteenpäin. Sain etumatkaa kuten saksalaisessa kuuluukin, eikä rimatkaan ropissut, kun en nuohonnut edessä. Myös helikopteri-harjoitukset (tuo on sanaelmana ihastuttava!) sujuivat osaltani hyvin, eikä merle häiriintynyt pyörimisestni vaan hyppäsi oikein ja rimat ylhäällä 60 sentissä.







Kidan kanssa myös otettiin nopeita kontakteja, eteenpäin focuksen vahvistusta. Keppi-irtoamiset lämmittää mieltä, tälläkin kertaa minun ei tarvinnut mennä lähellekään keppejä ja sain sivuirrota leijeröiden niin A:n kuin putkenkin ilman, että Kida häiriintyi. Sen kohdalla hypyt sujuvat kuin tanssi, kunhan itse vain olen rohkea ja etenen typerän paikallaan munimisen sijaan. Pari kertaa Kida hätäili kaahatessaan putkelle ja pudotti sitä edeltäneen riman, mikä on epätavallista. Joka kerta korjasin asian ja keskittyessään yksikään rima ei pudonnut, eikä hypyissä ollut moitittavaa. Ehkäpä siis järki vain jäi jälkeen, kun kinttuset kuljettivat punaista rakettia niin hurjaa kyytiä.

Erääsä aamuna teimme myös vähän nose workia aamuruoan ansaitsemiseksi. Tara oli aivan alkeissa, Naurulla kesti myös hieman aikaa keksiä jutun juonta, mutta Kida etsi kätkettyä tuoksua varsin vaikeistakin paikoista jo ensimmäisellä treenillä, hyvin tuloksin. Tuo onkin sellainen pikku virkamies. Kaiken se tekee, jotta ohjaaja olisi tyytyväinen.



. Hiljainen juhannusaamu klo 06:30

Viikko sitten keskiviikkona oli ryhmämme treenivuoro ja nappasin punaisen Kidan mukaani. Myöhemmin totesin, että olisi pitänyt ottaa kumpainenkin, sillä olin ainoa, joka kentälle saapui. Oli kuitenkin ihan piristävää tehdä VIP-treeni Kiiturin kanssa, harjoitella kaikkia sille hankalia asioita ihan ajan kanssa. Kidan asenteesta työntekoon tuskin tarvitsee erikseen mainita, ainahan se on yhtä liekeissä.

Teimme ensin lähtöharjoituksia, palkkausta rauhallisesta odotuksesta ja lähtölupa vain rehellisestä odottamisesta. Samaan sotkuun hieman keinun kontaktin harjoitusta, joka on Kidalla mieleeni liian hidas, muuten ihan näppärä. Teimme myös keppien itsenäistä hakua - ja olen niin ylpeä! Kepit ovat nykyään Kidan varmin liike, eri asia oli kaksi vuotta sitten. Kida ei halunnut kepitellä yhtään, paineistui kamalasti ja nykyisin voin lähettää sen kepeille ihan mistä vain. Saan myös olla missä tahansa, se tekee kyllä. On ilo katsoa Kidan pujottelua ja sen ilmettä, sillä on juuri oikeanlainen asenne.

Teimme myös putken ja puomin erottelua, joka Kidalla on toella hyvin hallussa. Puomin otti joka kerta oikein, putkelle mentäessä kerran valitsi puomin, muttei sen useammin. Loppuun vielä yllä olevaa ientä radanpätkää, jossa hieman saksalaistreeniä lähinnä itseäni ajatellen. Lähdin liikkeelle heti merkattuani takaakierron, muistin pitää katseeni laskeutumispaikassa ja olimme Kidan kanssa yhtä aikaa esteen takana, Kidan hypätessä, minun liikkuessa eteenpäin. Mahtava fiilis! Pienen kolauksen treenien tuoma ilo sai, kun ulko-oville itsensä parkkeerannut perhe päästi villakoiran pitkällä flexillä luvatta Kidan luokse ja villaeläimestä oli tulla rukkaset nanosekunnissa. Koskahan ihmiset oppisivat luvan kysymisen tai rauhallisen ohituksen suomisen?







Perjantaina lähdettiin koko perheen voimin tekemään metsätreeni Firan metsikköön. Ilta sisälsi kaksi jälkeä australianpaimenkoirille ja pienen hakutreenin Taralle. Kidan jälki oli helppo, pari loivaa käännöstä se sisälsi ja Naurulla oli alkuun tiheästi namitettu, joka vaikeutui jäljen edetessä. Se sisälsi kolme 90 asteen käännöstä ja neljä keppiä, kolme purkilla, yksi ilman.

Taran hakutreeni pidettiin hauskana ja leppoisana. Tara kiiruhtaa metsään hirmuisella vauhdilla, vaikkei sen etsiminen ihan oppikirjasta olekaan. Hyvin se silti käyttää nenäänsä: hämmentyessään seisahtuu naama vastatuuleen, nuuhkii, toteaa mistä haju tulee (tai on tulematta) ja sitten pinkaisee eteenpäin nakkivarkaan löytäen. Tarasta homma on hauskaa ja täytyy sanoa, että melkoise hakukoiran siitä olisi harrastamiseen saanut!





Kida ei ole kummoinen jäljestäjä vieläkään. Se pyytelee paljon lupaa aika-ajoin ja muutenkin on kummastunut itsenäisestä työskentelystä. Vaan Kida yllätti, ilmaisun puolesta nimittäin! Loppuun oli laitettu keppi ja ennenkuin ehdin kissaa sanoa, nappasi Kida sen oikean kepin suuhunsa. Pieni esinekoira niin nohevana näytti, että tässä tämä oikean hajuinen kepukka on. Kyllä meitä nauratti! Kidahan esitti etsijäkoiran taitojaan myös pari viikkoa takaperin maalla äidin luona kyläillessä. Äitini hävitti puheimensa puutarhan kitkemisen yhteydessä ja pyysin häntä antamaan hajun kämmenestään Kidalle. Lähetin Kidan etsimään ja pari kertaa se kävi tökkäämässä rikkaruohoista täpötäyttä ämpäriä. Luulin Kidan ilmaisevan ämpäriä äitini hajun takia ja lähettelin sitä puskiin, kunnes Kida kolmannen kerran kävi ämpärin äärellä tökkimässä. Silloin aloin penkomaan rikkaruohosisältöä - ja sieltähän se kadonnut puhelin löytyi!

Naurun jälki alkoi hyvin. Namiapu antoi sille kaivattua malttia ja työskentely oli kaeunista. Välillä jalat meinasivat viedä kovempaa kuin pää, jolloin pidin vähän vastaan. Tätä merle ensin otti vähän nokkiinsa ja tuli epävarmaksi, mutta lopulta se tuntui ihan huokaisevan ja alkoi työskennellä hyvin ilman mitään hössötyksiä. Kulmat teki erittäin kauniisti, samoin ilmaisut! Kaksi ensimmäistä purkkikeppiä meinasi mennä ohi hösötyksen takia, mutta kolmannen ilmaisi samantien - ja samoi viimeisen ilman purkkia olevan! Olin niin riemuissani, kun pelkkä keppi ilmaistiin ihan oikeaoppisesti kuten isot jälkikoirat konsanaan. Treenin jälkeen mentiin vielä viilentymään Firan uimapaikalle, jolta postaukessa olevat kuvatkin on otettu.

Tällä viikolla olemme keskittyneet hyvänmieliseen tokoageiluun. Treenit ovat olleet sopivan yksinkertaisia ja moivoivia, mutta silti on harjoiteltu vaikeita asioita. Suuri etappi oli, että Kida on suorittanut monta kertaa onnistuneesti metallisen hyppynoudon oikealle korkeudella! Tästä kuitenkin lisää seuraavassa postauksessa, jonka yritän kirjoittaa jo ensi viikon parina vapaapäivänä.