Yksi lukija on tipahtanut taas kyydistä. Asia surettaa minua jollakin tavalla, mutta omapahan on syyni: kuka jaksaisi lukea blogia, jonka päivitystahti on tällainen. Tämä kesän piti olla kunnianhimoista aikaa blogille, mutta valitettavati toisin on käynyt. Menneisyyden mörköjen selvittelyt ovat menneet etusijalle ensimmäistä kertaa kahdeksaantoista vuoteen.

Niin tai näin, täällä me yhä olemme. Päivitymme tasaiseen tahtiin, syksymmällä ehkä taas hivenen reippaammin. Ainakin kisakuulumisia on tulossa heinäkuussa pitkästä aikaa, kun pääsen vihdoin taas kilpakentille kummankin aussien kanssa! Hieman katkerina tosin olemme, mutta elossa. Tai vain minä olen katkera. Katkera olen paitsi itselleni, myös muutamille muille ihmistyypeille. Ehkä suurin rasittavuus on legendaariset "moikataan netissö, vaikkei koskaan tavata"-tapaukset. Sellaiset, jotka vaikuttavat kasvottomina hirmuisen hyviltä jätkiltä. Sellaiset, otka tulee joko itse ehdottamaan treenejä tai lenkkiä, tai jotka mielellään ottavat pyynnön vastaan. Joko tällainen ehdottelijatapaus ei ensimmäisen kerran jälkeen anna kuulua enää itsestään, tai sitten häntä ei koskaan saa paikalle, jos on itse ollut ehdottajan roolissa. Parhaimmillaan tilanne menee jopa siihen, että vaikka kadulla tunnistaisi, ei kehtaa edes silmiin katsoa tai nyökätä moikkausta. Tämä on hirmuisen ärsyttävää, ainakin tällaisen sosiaalisen ihmiseläimen mielestä. Todella moni on ehdottanut minulle treeniä esimerkiksi blogikommentissa ja kaikille olen aidon kiinnostuneesti vastannut, että saa tulla nykimään. En tiedä, onko internet antanut minusta niuhon kuvan, kun ihmiset kuitenkin jättävät leikin kesken - ja minä taas unohdan, keiden kaikkien seuraksi olen lupautunut, enkä osaa mennä ketään pyytelemään. Ellen ole itse soppaa aloittanut.





Se siitä ihmistyypin puimisesta, nyt takaisin koiraisiin asioihin. Juhannuksen minä vietin yötöissä, mutta päivällä ehti mukavasti vähän seikkailla. Lauantaina kävimme lounastamassa koirien kera metsän siimeksessä grilliaskareiden kera, sunnuntaiyönä taas seikkailimme kuvaamaan auringonlaskua, jonka nappaukset postausta kuvittavat. Oli niin hiljaista ja kaunista, etteivät edes koirat hetkeen hösänneet!

Yöputken päätyttyä ja kuorsattuani yhden vuorokauden melkein kokonaan oli taas treenailujen aika. Minulla on videomateriaalia Kidan hurjista tokosaavutuksista, mutta saa nähdä muokkaanko ne vai toivonko saavani parempaa materiaalia aidan nokassa itsestään kuvanneen kameraklipsin sijaan. Tänään kuitenkin harrastin lajia, joka aiheuttaa huomattavasti vähemmän harmaita hiuskiehkuroita: agilitya. Se on leipälaji, osta me kaikki nautimme. Myös Tapsa, joka nuorenee neljällä vuodella heti kentälle päästyään. Pitkillä lenkeillä tollerissa on jo havaittavissa mummomaisia piirteitä, kun se puksuttaa rauhassa tasaista rautahevosen vauhtia perässämme. Kentällä mummonuttu jää kuitenkin autolle ja nuoruudesta tuttu, kiljuva demoni, astuu puikkoihin. Tänään tein pientä rimatonta rataa, joka sisälsi mm. saksalaisia (Taran heikkous) ja oranssi luppakorva huusi. Huusi kuin nälkäinen linnunpoika, mutta rumemmin. Nälkäinen korppikotkajuniori.





Aussiet olivat varsinaisia virkanaisia. Naurun kanssa otin teemaksi vauhdikkaan etenemisen, kepit ja kontaktit. Varsinkin keinua pitää tehdä paljon, sillä neiti usein vetää mutkat suoriksi ja kaasu pohjassa rajapyykin yli. Namikupilla saatiin täpäköitä suorituksia, Nauru on oppinut, ettö heti namin syötyään lentää pallo eteenpäin, joten focus eteen on suuri. Sama pätee myös kepeillä. Pystyn lähettelemään Naurua mitä erikoisimmista kulmista ja etäisyyksistä jo nyt, kunhan palkka (tai pelkkä alusta) on edessä. Palkka tulee aina eteenpäin, jotta siinäkin innokkuus pysyisi etenemisessä. Kontaktit A:lla ja puomilla Nauru suorittaa hyvin, eikä harrasta karkailua.

Saksalaisissa Nauru on kehittynyt hurjasti. Pystyin rohkeasti etenemään ja vaikka olimme parhaimmillaan yhtä aikaa esteen takana, Nauru suorittaa esteen kyllä, kunhan muistan pitää katseeni sen laskeutumispaikassa sen sijaan, että kääntäisin sille selkäni ja kaahaisin eteenpäin. Sain etumatkaa kuten saksalaisessa kuuluukin, eikä rimatkaan ropissut, kun en nuohonnut edessä. Myös helikopteri-harjoitukset (tuo on sanaelmana ihastuttava!) sujuivat osaltani hyvin, eikä merle häiriintynyt pyörimisestni vaan hyppäsi oikein ja rimat ylhäällä 60 sentissä.







Kidan kanssa myös otettiin nopeita kontakteja, eteenpäin focuksen vahvistusta. Keppi-irtoamiset lämmittää mieltä, tälläkin kertaa minun ei tarvinnut mennä lähellekään keppejä ja sain sivuirrota leijeröiden niin A:n kuin putkenkin ilman, että Kida häiriintyi. Sen kohdalla hypyt sujuvat kuin tanssi, kunhan itse vain olen rohkea ja etenen typerän paikallaan munimisen sijaan. Pari kertaa Kida hätäili kaahatessaan putkelle ja pudotti sitä edeltäneen riman, mikä on epätavallista. Joka kerta korjasin asian ja keskittyessään yksikään rima ei pudonnut, eikä hypyissä ollut moitittavaa. Ehkäpä siis järki vain jäi jälkeen, kun kinttuset kuljettivat punaista rakettia niin hurjaa kyytiä.

Erääsä aamuna teimme myös vähän nose workia aamuruoan ansaitsemiseksi. Tara oli aivan alkeissa, Naurulla kesti myös hieman aikaa keksiä jutun juonta, mutta Kida etsi kätkettyä tuoksua varsin vaikeistakin paikoista jo ensimmäisellä treenillä, hyvin tuloksin. Tuo onkin sellainen pikku virkamies. Kaiken se tekee, jotta ohjaaja olisi tyytyväinen.



. Hiljainen juhannusaamu klo 06:30