Anteeksi hetken hiljaiselo! Kevät toi mukanaan kasan ennakkotehtäviä, joihin olen pureutunut mahdollisimman tarkasti. Tekstin luominen haasteellisiin tehtävänantoihin on imenyt mehuja sen verran, ettei ylimääräistä runoilua ole riittänyt blogin puolelle. Kerrottavaakaan ei kamalasti ole, tytöt potevat juoksujaan ja Tapsa tapsuttelee entiseen malliin - on pidetty vähän pääsiäislomaa hyvällä omallatunnolla.

Meidän piti käydä uuden sponsorin luona sopimassa yksityiskohdista, mutta juoksut tekivät estonsa siihen. Joudutte siis odottamaan lisää, että uusintakierros onnistuu ja saadaan ensimmäiset sponsorisuhteet ilmoille! Sosiaalisen elämän ylläpitämiseksi saimme kuitenkin hauskan idean lähteä päivälenkille keskustaan. Meidän tapauksessamme keskustaan meneminen tarkoittaa metroa, rullaportaita ja isoa ihmismäärää Helsingin sykkeessä. Nauru on varma matkustaja, sen se osoitti jo syksyllä osallistuessaan mielenosoitukseen, mutta Kida ja Tara eivät ikinä ole matkaa Helsinkiin tehneet.






Hirmu kauniisti he kyllä käyttäytyivät! Kidaa ahdisti metro menomatkalla ja se liiskautui kiinni säärtäni vasten. Paluumatkalla se oli kuitenkin jo rennosti. Taraa lähinnä ahdisti lattiapaikalla oleminen, kun kauniiden maisemien tarkastelu ei ottanut onnistuakseen - paitsi paluumatkalla tyttöystäväni sylistä. Rullaportaisiin kaikki kolme menivät ilman huolen häivää, eikä ihmispaljoudetkaan ahdistaneet. Virkamies Kida äyskähti remminpäästä kahdelle julkisesti nuoleskelevalle henkilölle muistutuksen yleisistä, kultaisista kohteliaisuussäänöistä ja me nauraa räkätimme tapahtumalle niin, että ihmisiä kummastutti. Poseeraushetki tuomiokirkon portailla aiheutti kiinnostusta, mutta kolmikko suhtautui tilanteeseen superstarojen vaatimalla viileällä asiallisuudella. Istuskelua ei häirinnyt edes lenkkeilijät, jotka juoksivat portaita edestakaisin ihan vierestä!

Yksi treeni on mahtunut pääsiäismunien popsimisen lomaan. Käväisin tekemässä pientä keppitreeniä, joka osoittautui huippumenoksi. Nauru teki kepeillä poispäin-käännöksiä tosi itsevarmasti esteen takana odottavalla palkalla ja ilman, molempiin suuntiin. Kidalla taas kokeilin keppien itsenäisyyttä ja lähettelin sitä kepeillä useiden metrien päästä onnistuneesti ilman oman liikkeen antamista avuksi. Fresbee oli mainio palkkauskeino. Tapsa ei kamalasti treenannut, mutta sekin sai privaatin fresbee-tuokion ennen kotiin palaamista!






Tänään on luvassa pitkä työpäivä, jonka jälkeen alkaa yöputki. Se on hyvä, päivään jää hyvin aikaa lenkkeilyyn ja muuhun puuhasteluun, kun on päänsä saanut ylös tyynystä. Kisojakin voisi pikku hiljaa jo katsella, hinku kilpakentille on kamalan kova... Ja hei, saimmehan me paikan ihan huippu agiryhmästä! Tämä kesä treenataan Liuhdon Timon opeissa!

Ylivalotuksesta huolimatta, pakko julkaista!


Vapaapäivä. Vettä sataa kaatamalla, on kylmä ja tekisi mieli vain mönkiä peiton alle nukkumaan. Yhden koiran treeni olisi illalla, sinne periaatteessa voisi ajella, vaikka mieli kaipaa vain lepoa, unta, omien puuhien tekemistä ihan vaan kotona. Tuntien pohdinnan jälkeen päätin kuunnella tätä "sisäistä toivettani" ja tunsin itseni välittömästi huonoksi koiranomistajaksi. Lueskelen facebookista, miten muut menevät treeneihin ja sätin vähän itseäni, kun itse ei jaksa. Kuulostaako tutulta?

Tämä teksti koskettaa ehkä enemmän niitä, jotka treenaa hurjan useasti ja ehkä jopa hurjan määrätietoisesti. Jos ei tee duunii, ei voi saada tuloksia. Mitä enemmän verta ja hikeä ja kyynelnestettä vuodattaa, sen varmemmin pääsee tavoitteisiinsa, ellei aivan kahta vasenta jalkaa mukanaan kanna. Olen treenannut itse aktiivista koiraharrastajan elämää kuutisen vuotta, vaikkakin koiria on ollut koko elämäni ajan perheessämme. Vuosien karttuessa tavoitteellisuus ja määrä senkun kasvavat. Ennen treenejä oli yksi viikossa, sitten kaksi, kohta oli kaksi lajia ja nykyisin lajimäärä olisi juuri niin korkea, kuin omat raharesurssit antaa myöten. Tai tunnit vuorokaudessa.



Tapsa nauttii kepintäyteisistä huilipäivistä.


Mitä pidemmälle pääsee, sen suuremmaksi kasvaa itsekriittisyys - ja usein kilpailuhenkisyys. Olen itse melkoisen kilpailuviettinen yksilö ja vertaan itseäni aivan liikaa muihin. Tunnen suurta häpeää vapaapäivistä, kun toiset sinä päivänä menevät omiin treeneihinsä. Luen usein muiden kommentteja siitä, miten Pirjo ei koskaan kyllästy lenkittämään koiriaan ja Marjatta ei todellakaan uskaltaisi antaa koiriaan muiden hoidettavaksi vaan kokee itsensä ainoaksi päteväksi koiriensa ulkoiluttajaksi. Mietin usein, ovatko nämä Pirjot ja Marjatat väittämiään superihmisiä vai eivätkö he vain uskalla myöntää kaipaavansa joskus omaakin aikaa, juurikin "huono koiranomistaja"-leiman pelossa.

Olkoon tämä teksti muistutus paitsi itselleni, myös muille kaltaisilleni narkomaanisille itsensä piiskaajille. Joskus saa, joskus pitää, ottaa aikaa myös itselleen. Älkää hävetkö sitä! Siinä ei ole mitään naurettavaa, että joskus haluaa nauttia vaikkapa blogin päivittelystä rauhassa, perheensä seurasta tai ihanasta romaanista auringon paisteessa. Aina ei tarvitse suorittaa. Koira ei pahastu laiskoista päivistä - ja tarkemmin ajateltuna, koiran fysiikkakin kaipaa lepoa, samoin henkinen puoli. Oli silmiä avaavaa koirien fysioterapiassa kuulla, kuinka urheilukoirani tarvitsee päiviä, jolloin se pääsee vain pissalla käymään. Lihakset tarvitsevat yhtä lailla aikaa palautumiseen ja kuten mekin voimme väsähtää aktiivisesta elämäntavasta, niin voi koiratkin. Kida on hieno esimerkki: sen moottori ei lopu koskaan ja se on joka päivä valmis toimintaan. Tänään kuitenkin, kun olemme lähinnä vain olleet kotona, se nukkuu reporankana ja tyytyväisenä pienet viirusilmät tiukasti suljettuina.

Mitä tulee kuvitelmaanne siitä, että olette laiskempia ja huonompia treenaajia kuin Marjatta: se on oman päänne tuotetta. Olen aivan varma, että ihminen, joka kokee niin suurta häpeää treenien jättämisestä väliin, on erittäin hyvä ohjaaja koiralleen. Itsensä ja oman hyvinvointinsa kunnioittaminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin koiransa hyvinvoinnista huolehtiminen. Jos ei ole jaksavaa ohjaajaa, joka kulkeutuu treeneihin ja suoriutuu kilpailuissa, ei ole itse harrastustakaan.

Ostin itselleni irtokarkkeja illaksi. Ajattelin popsia niitä samalla, kun muokkaan valokuvia.

Ei! Minä halusin agikisoihin! Halusin raahata Naurun kakkosluokkalaisen paikkaa tavoittelemaan, mutta likka mennä päräytti itselleen juoksut hieman minun laskujani etuajassa. Ei tämä sinällään yllärinä tullut, sillä otus on ollut niin kummallinen tässä pidemmän aikaa. Kiihtynyt itsensä peseminen kieli jo jostain, mutta kun aina niin ystävällinen Nausku näytti hampaitaan ja murisi innokkaasti kosiotoimista vihjailevalle Jocke-auspaille, oli homma jo varmaa. Ja juoksujen alkamisaamuna Nauru vielä pöhisi tosi epäilyttävälle lapselle, joka kehtasi seistä paikallaan parkkipaikalla selaamassa puhelintaan. Jebjeb.

Kidalle agikisoja ei ollut pääsiäiselle ilmoitettavissa, pitkäperjantai kun ei minulle sovi. Ja nyt näyttää siltä, että sekin aloitta juoksut hetijustnyt, niin tokokoettakin pitää siirtää. Kauhea hinku olisi päästä kunnolla rallittamaan, sillä koirien lisäksi itse olen ollut melko mainiossa agilityvireessä. Tavoitteellinen tokotreenaaminen alkoi jo käydä hermon päälle. Tuntuu, että pitäisi päästä kunnolla irrottelemaan, niin jaksaisi tokostellakin taas vähän arvokkaammin kuin lällätellen vähän sinne päin.

Nari on ollut muutaman päivän hoidossa ja olemme vähän puuhastelleet. Pikku pölliestä tulee varasti isona todella kelpo agilitykoira, kunhan pääsee säännölliseen treeniin! Kävimme heti maanantaina hallilla ottamassa pienet agilitytreenit, jossa testailin samalla Narin motivaatiota. Vaikka kyseessä on herkkä koira, jonka mielestä palkkausvälineenikin olivat "sieltä ja syvältä". Saatiin tehtyä kuitenkin parissa lyhyessä pätkässä hyppy-putki-hyppy-treenausta ja pikkueläin syöksyi innokkaasti haasteisiin. Kunto loppui kuitenkin nopeasti, joten treenien taso pidettiin kevyenä. Nauru teki Narin lepoaikana erilaisia lähetyksiä kepeille ja Kida taas nopeita kontakteja puomilla, sekä kädettömän ohjauksen treenausta.




Krhm. Älä ota sitä vakavasti. ;)

Tiistaina kävimme ruhtinaallisen lenkin, jonka jälkeen pikkucollie pääsi kokeilemaan vauvakontaktien suorittamista. Tällä kertaa palkkakin oli vähän parempaa, vaikkakin motivaatio oli yhtä huipussa kuin huonommillakin eväillä - taitaa hauskan tekemisen puuhastelu olla paras palkkio! Kontaktit sujuivat oikein hyvin kuin vanhalta tekijältä, eikä nuori koira edes yrittänyt ryöstää kupila omin luvin vaan odotti vapautuskäskyn.






Minulla on muuten maailman ihanin koirien lisäliikuttaja! Rakas tyttöystäväni innostui kovasti hölkkäilystä Naurun kanssa, mikä on loistavaa välipäivien verryttelyliikuntaa merlelle. Se kaipaa välillä pitkiä, venytteleviä ravipalautteluja, jotta selkä pysyy kuosissa ja jumittomana. Keskiviikkona mukaan lähti myös Nari. Tiesin, että Essi-omistaja haaveilee hölkkäämisestä yhdessä trikkinsä kanssa ja pitihän koiran soveltuvuus testata hoitojaksollaan. Viiden kilometrin lenkki oli sujunut mallikkaasti, vaikka väsyys alkoikin vähän kokemattoman hölkkääjän jalkaa painaa. Iltapalalla täytyi vielä vähän tehdä tokonkaltaista kapulanpitelyn ja käsiavuttomien maahanmenojen yhteydessä, kun Nari oli sitä mieltä, että kavereiden liharuoka oli paljon parempaa haaveiltavaa kuin omassa kupissa lepäilevät nappulat. Myös Kida ja Tara saivat pientä tokoagilitya, kun lenkitin ne kahdestaan. Olipahan rentoa kulkea niin pienellä koiramäärällä! Ja kumpikin vaikutti tyytyväiseltä treenin laatuun, Kida sai erinomaisen häiriöpaikkamakuun Taran irrotellessa erilaisia ohjauskuvioita puita kierrellen, Kida sai myös extrana treenata hiljaisia lähtöjä seuraamiseen ja luoksarin pysäytyksiä.

Torstaina pidimme ansaitun lepopäivän. Tai oikeasti suunnittelin käyntiä kentällä, mutta a) Naurun pöksyt unohtuivat kotiin, b) oli niin pirun kylmä, että lenkkeilykin hyisessä säässä ärsytti ja c) pieni pehko vaikutti liikkeiltään siltä, että halusi lähinnä nukkumaan. Niin vaihtui treenituokio piiiitkäksi aamupäivän lenkkeilyksi rauhallisissa maisemissa. Kun kotona oli saatu vielä ruokaa kupuun, ei paljoa hereillä olevia koiria näkynyt ennen seuraavan lenkkiajan saavuttua.





Loppuun hävytön mainos! Nyt kaikki sankoin joukoin tykkäämään tekemästäni facebook-sivusta, joka on pyhitetty valokuville. Innostuisin ehkä päivittämäänkin kuvia nopeampaan tahtiin. ;)