Lukijoille varmasti turhauttavaa tällaiset yksittäisten treenikertojen turinoinnit. Minulla on ihan oma kirjanen, jonne perinteisesti mustikynällä kirjoitan treenien kulun päivittäin ja josta voin sitten tarkastella, että mitäs teimme milloinkin. Blogia en nää kuitenkaan minään rehellisenä treenipäiväkirjana, vaan kirjoittamisharrastuksena. Ja minulle jäi tänään tokoista niin rehellisen hyvä mieli, että täytyi fiilistä purkaa jo kotimatkalla puhelimessa. En malttanut 20 minuutin kävelyn ajan odottaa.

Ensin hyvää mieltä toi päivällä käyty lenkki. Se sisälsi treenaamisen Ojangossa, joka oli menestyksekäs. Keinua pääasiassa treenasimme, vaikka täytyihän minun Kidan kanssa fiilistellä myös onnistuneesti keppejä ja myhäillä sitä, miten hyvin tuo ohjautuu täydellisessä hiljaisuudessa. Aidan takana tarkastelevat, uteliaat työmiehet kohensivat egoani. Naurulla oli ajatuskatkoksia keppien ensimmäisen välin hakemisessa ja keinullakin vähän ensin sössimme, mutta sitten neiti petrasi ja oli hurjan pätevä. Ja Taralla oli hauskaa, kuten aina. Sai hyvillä mielin lähteä pidennetylle kotimatkalle, jossa vielä törmäsimme iihanan sosiaaliseen, nuoreen cockeriherraan ja hänen sosiaaliseen omistajaansa, joiden kanssa taapersimme loppumatkan lenkistämme. Nauru sai leikkiseuraa, minä taas mukavaa turinointia lempiaiheistani, koirista ja koulutuksista.

Illalla taapersimme Naurun kanssa vielä tokotreeneihin mielessäni pienessäni tajuttuani, että on tosiaan torstai keskiviikon sijaan. Aiheemme olivat Naurulle uusia ja mielenkiinnolla odotin tulevaa iltaa. Koska takana oli jo yksi treeni, odotin hieman ajatuksien karkailua tai vähintään jonkinlaista haluttomuutta, mutta mitä vielä.Nauru oli ihana, siitä oli mahtavaa päästä tekemään ja se oli niin mahtava super suloinen täydellinen apua hillitkää tätä minun lässytystäni.

Paikkamakuussa meni aika nopeasti maahan, mutta edelleen haluan siitä nopeamman. Nouseminen perusasentoon taas on nopeentunut paremmin. Namit jalkojen sivuilla, eikä koira kertaakaan katsonut muualle kuin minuun. Apukoutsienkin mielestä hyvä, virittäytynyt paikkamakuu. Korva liikahti kerran, kun ihminen kulki takana, muttei muuta.
Luoksetulon pysähdyksiä harjoittelimme ensimmäistä kertaa kierrettävän siivekkeen avulla. Tähän asti olen treeniä välttänyt luoksetulon nopeutta kohentaessani. Heittopalkalla Nauru keksi jo toisen palkkauksen jälkeen tehtävän ja tein hämyheiton (käsiavun), jolla jo Nauru pysähtyi paikoilleen kuin etupolvet lukittuna. Maahanmeno on tässäkin tehtävässä hitaampi.
Teimme myös EVL-ruutua, eli ruutuun lähestystä merkiltä. Naurulla on hyvin vahva merkki ja ruutuun se hakee vahvasti suoraan mennessä, sivusuuntaan en ole kokeillut. Ei muuta kuin lelu ruutuun, koira seisomaan merkille ja lähetys ruutuun - eikä ongelmaa. Apukoutsi kehui Naurun maasta taivaaseen, hehkutti "ryhmän nuorimmaisen" pätevyyttä ja haluaa meidät äkkiä erikoisvoittajaan. Minua kehut lämmittivät kamalasti, mutta sitäkin enemmän nautin Naurun työskentelystä ja tavasta, millä se siäistää asioita ihan itsekseenkin. Se on kamalan älykäs ja järkevä eläin.

Joko olen fiilistellyt tarpeeksi? Joko oksettaa?
Jos vielä ihan vähän, jooko?

... ja sattuu kaikenlaista muutakin pientä ja suurta epäonnea. Olen kenties pissannut huomaamattani Karman muroihin tai sitten meillä on historiassa jäänyt jälkeen pahojakin leivänmuruja, jotka nyt ikävästi hiertävät hammasvälejä. Kaiken pienen kompastelun lisäksi olen ollut hirvittävän hajamielinen kaikessa kiireellisyydessäni, husannut menemään joka paikkaan ja illalla silmät ammollani tajunnut, että tämä ja tämäkin asia unohtui.

Maanantaina agilityn hoidin komeasti sukkasillani. Olin ihan varma, että olin jättänyt kengät ja muut oleelliset esineet autoon valmiiksi, mutta hallin pihassa pääsin nurisemaan, sillä reppua ei näkynyt. Treenin avainsana olikin "jos minulla olisi kengät", mutta hyvin minä ehdin sinne minne halusin - villasukat tosin lensivät nurkkaan, ne valuivat vauhdissa ikävästi. Treeniliivin sain lainaan, naksutin ja nakit olivat onneksi omasta takaa.



Huomaamattani olin laittanut Naurun aivan liian koville viimepäivinä, joka kostautui jaksamattomuutena maanantaina. Tästä seurasi (tai, no, seuraa) kahden päivän totaalinen vapaa kaikenlaisista treenaamisista ennen torstain tokoa. Nauru oli kyllä reipas, mutta jaksamattomuus näkyi pääkupista, joka keinahti kunnolla nurin. Aivot eivät toimineet ihan yhtä maltillisen harkitsevasti ajatustyötä tehdessä ja kun saimme tarpeeksi vauhtia, teki tuo tättärä ilmalennon silmieni korkeudella ja haukkasi matkalla maistiaisen käsivarrestani, ihan vaan koska oli niin sairaan siistiä. Rataa teimmekin siis kolmessa pätkässä 7min ajan + muutaman kerran puomin yksittäisenä, joka meni ihan mainiosti.

Onneksi Ojanko on sulamassa kovaa vauhtia, niin Kidankin kanssa voi käydä ottamassa pieniä treenejä ihan vaikka lenkin varrella. Autoni on huollossa, joten ylimääräinen kurvailu hallille ei ihan onnistukaan. Personal trainer Punapaimen onneksi on oiva kaveri moneen menoon ja tänään purimme tekemisenhalua 3km ylämäkivoittoisella juoksulenkillä. Koirassa oli virtaa, ohjaaja taas on talven jälkeen rapakunnossa, mutta Sport tracker ilmoitti keskinopeudeksemme 12km/h, joka on ihan kelpo suoritus!


Moni voi miettiä, mitä Tapsalle kuuluu. Ilokseni voin kertoa, että hirmuisen hyvää. Se on niin simppeli ja vaivaton koirakaveri, joka nautiskelee eläkeläisen special-kohtelusta ja pömpöttelee omaan tahtiinsa lenkeillä (paitsi kun taluttaja kyllästyy ainaiseen odotteluun ja iskee koira-paran kiinni flexiin).

Kipulääkekuuri oli ja meni, eikä koirassa ollut minkäänlaista muutosta. Totesin siis syöttelyn turhaksi ja laitoin loput kuurit jemmaan odottamaan mahdollista tarvetta joskus tulevaisuudessa. Hallilla Tara loppuun hömpöttelee rallytokoa ja vähän putkiralleilee ja lyhytkin treeni on sen mielestä sairaan kiva juttu. Taran viimekeväisen möllirallyn kummittelemana oli päähäni jäänyt ajatus, että kaikenlainen ääntely aiheuttaa miinuspisteitä virallisella rallyradalla, jonka takia en niin kovin pätevää noutajaa ole virallisiin kokeisiin ajatellut. Nyt Oona kuitenkin valisti minua, ettei asia ole näin, ja minähän vallan innostuin! Kunhan paimenilla on RTK1-tunnuksen kasassa, on Taran vuoro alkaa haalia sellaista - virallisena! Ja kunhan kevät kunnolla etenee, aion kiltisti pakottaa pyytää kavereita hakuharrastuksen testimiehiksi ja jäljellekin tositoiminoutaja pääsee harrastelemaan. Eiväthän nämä agilitya korvaa, mutta Hänen Ylhäisyytensä varmasti nauttii näistäkin aktiviteeteista.

Eihän sillä, rapsuttelu on silti sen mielestä maailman parasta aktivointia. Ja tennispallo.

Aika usein agilitykisojen jälkeen kuulee puhuttavan "hyvistä hylätyistä". Niistä radoista, jotka ovat menneet superhyvin, mutta sitten pieni virhe on taannut tuomarin käsien vääntymisen X-asentoon. Minun kohdallani hylätty on ollut hylätty - ärsyttävä, ketuttava moka. Virhe, jossa ei ole mitään hyvää ja jota saa melkein hävetä. Näyttää niin rumalta tulostaulussakin.

Voin kerrankin liittyä kastiin tokaisemalla, että viikonloppuna tehtiin todellakin kaksi todella hyvää hylkäystä. Parhaimmistona tietenkin kepit, joita Kida suoritti itsenäisesti, sain pysytellä kauempana rohkeasti. Tästä syystä minulla oli aivan erilainen flow, enkä jäätänyt tai varmistellut yhtään niin paljon kuin ennen vaan uskalsin antaa mennä. Ensimmäisellä radalla kieltämättä vähän harmittikin, sillä hylätty tulos johtui siitä, että iskin oman ranteeni esteeseen ja koko roskahan kaatui siinä hötäkässä. Kirpaisi, ehkä enemmän egoon, mutta koska rata itsessään oli muuten niin hyvä, ei asiaa jäänyt harmittelemaan. Toisella radalla mokasin valitsemalla persjätön valssin sijaan, enkä saanutkaan Kidaa käännettyä tarpeeksi, joten väärään päähän putkeahan tuo sujahti. Koska tulos oli jo selvä, saatoin kokeilla epäilemääni persjättöä kepeille, JA SE TOIMI. Kontaktit myös. Aivan mahtavan hieno tunne, kun treeni on tuottanut tulosta! Hirveä hinku yrittämään jo uudestaan.




Nauru oli turistina mukana ja kävin ottamassa pienet treenit ulkokentillä. Essi oli Oonan lisäksi katsomassa menoa, niin pitihän sitä vähän näyttää, mitä kaikkea pikkusininen on oppinut. Oonakin myönsi, että vauhtia Nauruun on agilityssa tullut hurjasti lisää ja sen varmuus esteillehaussa on kohissut huimasti. Olen aika paljon naksutellut operanttia estehakua, mikä varmasti on ollut vahvistava tekijä (alla videopätkä siitä). Uteliaana ihmisyksilönä kokeilin myös kuutta keppiä ilman yhtäkään verkkoa ja noin tuhannesta yrityksestä saimme kaksi onnistunutta suoritusta! Neiti ei vaan malta ajatella asiaa ihan loppuun ja nyt oli vielä ihana palkkaajakin, kun Oona oli namivartijana keppien päässä.

Passitin myös Oonan liikkuroimaan meille seuruun (jossa palkkasin hyvät käännökset) sekä jäävät (joissa seisominen on iohan kymppi, mutta taas istuminen olisi ollut makuuta parempi vaihtoehto - ei voi ymmärtää.) Myös luoksarissa otettiin heitsauksella kunnon vauhdit. Kiitos Oona kamalasti avusta. :)




Kävin itseasiassa perjantaina lenkin varrella tekemässä "kenraaliharjoituksen", jossa kokeilin Kidan ohjausta pelkällä äänellä. Aika hyvinhän tuo pilistää, sillä irtoaminen on Kidalla tassuissa ja tehtäväkin oli kovin suoraviivainen. Hauska testi kuitenkin, itselläni kun oli kamera kourissa ja sain kiljua mielin määrin, vedoten, että "tämä vain kuului tehtävään!". Minulla kuitenkin on tuo hiljaisuus käytössä rataa muuten tekiessä. Tai ainakin yritys suun pitämisessä kiinni on kova!