Phuh! Kylläpäs veikin aikaa väsätä uusi, luvattu ulkoasu. Sisältöä tulee vielä lisää, mm. tageja laittelen pikkuhiljaa ('cmon, 25 sivua!!) ja kauan kaivattua sisältöä itsestäni ajattelin myös raapustaa. Mitä te nyt muka minusta haluatte tietää! Kulutan kaikki rahani koiriin ja bensaa, jotta voin ajella koirajuttuihin. Kaunis tarinani pähkinänkuoressa.

Maanantain agilityt jäivät tykkänään väliin epävirallisen juhlapyhän oksennuspäivän takia, mutta tiistaina Oona kiltisti teki myös Naurulle pienet hyppytekniikkatehtävät, kun meni Oralle tekemään moisia. Nauru oli kyllä ihan pihalla koko hommasta ja oikeiden välien löytäminen oli hankalampaa rakettitiedettä kuin barffaus ja pk-koiran kouluttaminen yhteensä. Milloin se leiskautti superloikalla yli ja milloin sotkeentui somiin, pitkiin kinttuihinsa. Lopulta saatiin ihan mielekkäät tulokset. Pään asentoon ei ihan ole tyytyväinen, minusta Nauru pitää sitä turhan korkealla (vaikkakin asento parani, kun tulin pois edestä palkan luota), mutta muuten en havainnut mitään katastrofaalista: hypyt olivat hiljaisia ja osuivat keskelle. Aika huonosti tuo vielä takapäästään ponnistelee. Joku viisaampi voisi itkeä monen muunkin seikan takia, mutta onneksi minä en niitä nää ja keskityn hymyilemään maireasti.





Rakas äitini halusi tässä taannoin sponssata harrastustamme. Alunperin pyysin häneltä ikivanhaa potkukelkkaa talvisia vetoharrastuksia varten, mutta äiti päättikin tilata meille ihan oman, tuliterän, punaisen potkukelkan! No, sitähän täytyi luonnollisesti kokeilla team auspaiden kanssa. Rakkine oli kovin kevyt, kun on tottunut omaan ruhoon tai turvalliseen rollaattoriin, mutta pienen ähellyksen ja "hups-melkein-kaaduin"-toilailujen jälkeen alkoi homma sujua voltilla. Oona, joka poseeraa videon ensimmäisessä pätkässä, ei meinannut millään suostua ajelulle. Lopulta hän potki yksinään pari kierrosta, Kidan kiljuessa kurkku suorana että "mitä helvettiä sä akka miut tänne unohdit?!". Ajelivat he sitten kierroksen yhdessäkin kivasti. Nauru oli mukana häiriötekij---- oppilaana, tulevaisuuden toivona, harjoittelemassa rinnalla juoksemisen (EI puremisen) jaloa taitoa.




Tuo hullu vajaa 17 kiloinen aussie oli sitä mieltä, että helposti hän raavaammankin naisen vetää, ihan itse. Hyvin kyllä luisti hyvällä pohjalla, mutta potkuapu oli silti tarpeen: silläkin riskillä, että vauhti oli nousta melkoisiin sfääreihin.

Nyt nukkumaan. Koirat kuorsaavat täyttä häkää ja Tara istui pitkään ovenraossa tuijottamassa tuimasti. Kun kumpikaan meistä ei eväänsä liikauttanut, se tuhahti, nousi ja kömpi makuuhuoneeseen edeltä, peittojen niin lämpimien väliin. Tapsa nyt sattuu rakastamaan kainalossa olemista, mielellään mahdollisimman tiukasti kahden ihmisen välissä.

Kiinnostaisiko ihmisiä postaukset, joissa kävisin läpi tapojani kouluttaa eri tokoliikkeet? Luonnollisestikaan ne eivät ole absoluuttisia totuuksia, sillä koirasta riippuen erilaiset tekniikat sopivat niille. Ne olisivat kuitenkin suuntaa antavia, yksi mahdollisuus opettaa, jos ihmiset ovat yhtä uteliaita kuin minä ja tiedonjanoisia kuulemaan kaikki mahdollisuus koulutustekniikat - ihan vain siksi, koska kouluttaminen on mahdottoman siistiä. En toki voi antaa myöskään sataprosenttista onnistumistaetta, sillä välillä minä itsekin kokeilen tapaa X, jonka jälkeen palaankin toiseen tapaan. Ihan vain siksi, koska se ei sopinut tai tuonut sellaisia tuloksia, joita kaipasin itse.

Mutta, niin. Paikkamakuu. Alokasluokassa sen kesto on 2min, koirat makaavat rivissä n. kolmen metrin päässä toisistaan, ohjaajat n. 20m päässä kääntyneinä rintamasuunta koiraan päin.Ohjaajalla on käytettävänään kolme käskyä: alussa käskytys perusasennosta maahan, koira jätettäessä paikkamakuukäsky ja takaisin palattua käsky nousta perusasentoon. Avoimessa luokassa ohjaajat menevät näkösuojaan ja paikkiksen kesto pitenee ja pitenee aina EVL-luokkaan asti. Nyt kuitenkin tarkempi katsaus tähän aloittelijoiden luokkaan. Hirmuisen suuri kynnysliike monelle, vaikka perusajatukseltaan liike on maailman helpoin: koira jää käskyn alle odottamaan ohjaajan paluuta. Mikä muka voisi mennä pieleen?

No, kokemuksesta, aika moni asia.

Itselläni on aina ollut suhteellisen varmoja paikkamakuukoiria. Taralla on ollut ongelmia kestossa, mutten voi syyttää siitä muuta kuin teini-Maijaa, joka suurena koiraguruna ei kuitenkaan osannut vetää ihan oikeista naruista kouluttaessaan ihkaekaa harrastuskoiraansa. Kida on kuitenkin ollut aina erittäin helppo opetettava, eikä Naurukaan tuonut hankaluuksia - Naurun ongelmaksi enemmän koostui se, että makuu tehtävänä on ok ja varma, mutta se on tylsä. Se saa haukottelemaan ja nuokkumaan, mikä ei vastaa tämän naisen paikkamakuuihannetta - Kida kuitenkin suorittaa liikkeen levollisena, mutta kuitenkin skarppina.


Paikkamakuun rakentaminen kannattaa aloittaa jo pentuna, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Ensimmäinen tehtävä on opettaa yleistä paikallaolemisen kestoa: koira odottaa lupaa saada ruokansa, koira odottaa lupaa päästessään irti hihnasta ennen pinkomista sata lasissa kavereiden luokse. Opetetaan koiralle kärsivällisyyttä ja pinnaa, ettei kaikki poksahda eteen tarjoiltuna, kun vähän vaan riuaa. Ja että se karkailu ei ikinä ole hyväksyttävää. Siinä ei kohautella olkia, että "no nyt se sitten otti ja lhti, hupsis", vaan se tehtävä toistetaan niin joka kerta, kunnes koira odottaa lupansa ja lähtee vasta sitten. Arjessakin hirmuisen tehokasta, eikä vain paikkamakuussa!

Kun makaaminen maassa on ok, aletaan harjoitella kestoa. Kestoa ja matkaa ei treenata yhtä aikaa vaan niitä harjoitellaan ensiksi erillisinä tehtävinä, eikä heti ensiksi voi vaatia, että paikkis täytyy kyetä suorittamaan hullun korkeassa vireessä. Harjoittelun aloitus on parasta silloin, kun koiralla ei ole liikaa energiaa ja se kykenee kasaamaan pienen, soman pääkoppansa ja keskittymään työhönsä. Koiraa palkitaan ahkerasti, pikku hiljaa palkkausväliä harvennetaan ja aletaan ottaa myös pituutta mukaan. Harjotteita kannattaa tehdä venyttäen: joskus otetaan pitkä väli/aika, seuraavalla kerralla taas lyhyempi. Taataan onnistumisprosentti, vältetään epäonnistumisia, koska jokainen pilalle mennyt suoritus tuo takapakkia kokonaisuuteen. Jos epäonnistuminen kuitenkin käy, pitää ottaa harppaus taaksepäin. Oma mielipiteeni paikkiksissa on myös se, etten oikeasti palkkaa kuin oikeista suorituksesta. Paikkamakuussa on -pakko- pysyä, ja jos koira sieltä nousee, suustani pääsee yleensä jo pennun kanssa "mitäää"-älähdys ja tehtävän aloittaminen uudestaan, helpotettuna.

Häiriö. Häiriö on tärkeää. Aina aloittaminen mahdollisimman rauhallisessa ympäristössä tekee alusta helpompaa, mutta häiriön ottaminen mukaan mahdollisimman pian mukaan on tärkeää sekin. Treenin vaikeustaso pitää vaan suhteuttaa häiriön määrän ja koiran keston mukaan. Minä itse pennun kanssa kävelen paljon, koiran ympäri, jopa yli. Erilaisia alustoja, erilaisia ääniä, koiria, ihmisiä, autoja - ja vesisade. Seriously, joskus kokeessa voi sataa, ja silloin ei auta itku puserossa, jos koira heilauttaa lentolippua ja matkustaa lämpimille maille.



Koira ei saisi vaihtaa asentoaan paikkiksen aikana, se laskee tulosta. Alokasluokassa tässä ei olla turhan nipoja, mutta pidän jo alusta asti tärkeänä opettaa paikkamakuuta sellaiseksi, kun toivoo sen jatkossakin olevan. Minä en pidä siitä, että koira kääntyy lonkalleen ja siksi korjaan sen, jos näin sattuu. Käytössäni on itseasiassa kolme erilaista makuukäskyä.

Maahan - paikkamakuun kaltaisia liikkeitä ennakoiva, tasapainoinen asento
Maate/Käy siihen - Rento arkikäsky, koira saa puolestani maata vaikka selällään
Maa/Down - Kaukokäskyjen maahanmeno, takajalat pysyvät paikallaan

Naurun miinus olikin lopulta kokeessa se, ettei se ole kovin tarkkaavainen. Se laskee pään maahan, kuuntelee sekuntien vierimistä, nuuskuttelee vähän ja näyttää äärimäisen tylsistyneeltä. Pysyy, kyllä, muttei sellaisena skarppina mahakaverina, jollaista minä toivon. Siksi piti keksiä uusia kikkoja harjoitteluun ja internetin ihmimaailma niitä tarjosi. Laitoin koiran etutassujen sekaan palkkanameja. Ei liian tuoksuvia ja vastustamattomia, nappula sopi hyvin. Luonnollisestikaan koira ei saa syödä niitä luvata, sitähän olemme opiskelleet kahdeksanviikkoisesta. Koira katsoo minua kohtaan tarkkaavaisesti, pysyy paikallaan, keskittyy. Koira ei syö ko. nappuloita liikkeen lopuksi, vaan palkkaan sen omilla nappuloilla ja kerään muut pois. Tosin, jos Nauru alkaa ennakoimaan liikkeen kulun, aion rikkoa jäätä ja välillä vapautankin sen popsimaan maassa odottavat herkkunappuset, jotta sen kyselevä tarkkaavaisuus pysyisi yllä.



Ja hei, vielä se yksi tärkein: ennakointi. Moni ajattelee, että tokoliikkeitä pitää opiskella mahdollisimman suurina kokonaisuuksina mahdollisimman nopeasti. Kuten Putouksen taaksejäänyt hahmo Jarmo Heikkinen sanoi: Arvaa uudestaan! Ei tarvitse. Itseasiassa, mitä pienemmissä palasissa asiat rakentaa, ne on sitten helppo liimata yhteen pystyssä pysyväksi korttitaloksi.
Ja miksi aloin puhumaan aiheesta: liikkeen lopettaminen aina perusasentoon ei siksi ole kovin näppärä ratkaisu, koska silloin koira alkaa helposti ennakoimaan nousua, kun saavut vierelle. Siksi onkin hyvä suurimmaksi osaksi vapauttaa koira suoraan maasta palkalleen ja ottaa perusasentoon nousemisia satunnaisemmin. Joskin Naurun kanssa minun piti tehdä vähän päinvastoin, sillä sen mielestä nuo käskytykset ovat ihan selvästi häiriökäskyjä, joita ei pidä noteerata. Eli itse palkkaan kovastikin perusasentoon nousemisesta terhakkaasti, mutta teen myös paljon maasta vapautuksia, jottei ennakoimaan ala.

Unohdinko jotain? Luultavasti. Sepustinpahan nyt aikani kuluksi. Hyvää oksennuspäivää kaikille!
... Never höörd before? Se tarkoittaa, että vietämme kaikki päivämme oksentaen epämääräisen väristä nestettä vaaleanpunaiseen kuppiin. Minä ainakin vietin päivää erittäin omistautuneesti tänään, mutta jostain syystä muut eivät tästä epävirallisesta juhlapäivästä kiinnostuneet.

Viikonloppu oli hirmuisen antoisa. Vietin sen kylläkin muun kuin oman koiran kanssa, sillä nyhjäsin mukavat kuusituntiset kumpanakin päivänä Oonan Ora-mudin kanssa. Olin hyppytekniikkakurssilla ja täytyy sanoa, että innostuskärpänen pääsi taas nappaamaan palan lihaa kankusta. Tietoa tuli hyvin runsaasti ja laajalta aihealueelta (tiesittekö, että keskiverto agilitykoira hyppää koko uransa aikana, eli n. vuodesta kahdeksaan vuoteen, 42000 hyppyä? jestas). Ja vaikka omaa koiraa ei ollut koekaniinina, oli hirvittävän opettavaista nähdä eri tyylisiä koiria. Ja olihan minulla ja mudilla mukavaakin, koira ei ollut moksiskaan ohjaajanvaihdoksesta. Olenhan minä sen kanssa treenannut parit kerrat hallissa, joten kai Ora totesi homman olevan erittäin selkeää.

Voitte arvata, että maaliskuussa Nauru on vuorostaan osaavamman hyppymestarin silmän alla näyttämässä loikkiensa spektaallisuutta. Tai mitä ne sitten ovatkaan. Ja jos Kida mahtuu, se myös. Hyppytekniikkatehtäviä aion varovasti ottaa kummankin kanssa.