Kiitos kaikille kommentoineille! Olipa hauskaa, kun edelliseen tekstiin pyllähti useampikin huhuilu, vaikka blogi on muistuttanut hautausmaata pidemmän aikaa. Ihan jokaiseen en vastannut henkilökohtaisesti, mutta ehkä näin yleisellä naputuksella jokainen vastaanottaa lämpimän kiitokseni. :)
En liioittele yhtään sanoessani, että lääkärissä meni koko yö. Olimme perillä puolen yön jälkeen ja kotona klo 6 aamulla. Morjens! Aika meni ihan vaan odotellessa. Meno oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että akuutit tapaukset menivät ymmärrettävästi sen edelle. Pieni kuumeinen poika oli kovin kärsivällinen ja reipas, se lähinnä nukkui tai kerjäsi masurapsuja. Omistajat kittasivat kahvia ja korjailivat verkkareiden alla olevia yöhousuja paremmin.
Ruokansa Meno oksensi pari kertaa, joka sai sen kuivahtamaan. Tutkimuksien jälkeen se laitettiin tipan muodossa hetkeksi nesteytymään ja verikoe otettiin kertomaan, missä vika on. No, eipä verikokeissa ollut mitään kummallista, yksi tulehdusarvo hieman koholla. Lääkäri olisi mielellään vienyt meidät keuhkoröntgeniin asti (koska raha on kiva asia) ja minä räpsyttelin silmiäni hämmentyneenä kieltäytyessäni. Eiköhän jostakin huonosta lihasta tullut bakteeri ollut tässä tapauksessa loogisempi syy pienelle tulehdusarvon kohoamiselle kuin täysin oireeton keuhkopöhö.
Harmillisena miinuksena hässäkässä oli myös se, että minun olisi pitänyt käydä juoksemassa yksi agilityn hyppyrata Naurun kanssa ennen illalliskutsuja. Olen sen verran vanha, että valitsin aamulla nukkumisen 30 sekunnin urheilusuorituksen sijaan..... Köh.
Itsenäisyyspäivää vietimme perheporukalla, Tapsa messissä. Avopuolisoni isän ja hänen puolisonsa kotona oli pöytä koreana ja myös rakastettu mummo-koira sai runsaasti apetta ja rakkautta osakseen. Illalla se makasikin niin täydessä unessa, ettei itse havahtunut meidän tehdessä lähtöä. Ajattelin koko noutajan kuolleen ähkyyn, mutta kyllä se jaloilleen ponkaisi, kun vähän tökkäisi nenää kysyvästi.
Yö ennen juhlapäivää olikin vähän mielenkiintoisempi. Palasin töistä kotiin ja minulle kerrottiin, että Meno oli ollut koko päivän kovin vaisu. Minut se otti vastaan yhtä innokkaasti kuin yleensäkin, mutta toden totta, kovin uninen herra oli iltaa pitkin. Katseltuani asiaa hetken kaivoin kuumemittarin esille ja rasvanökäreen kanssa tuikkasin sen poikapolon ahteriin. Aavistukseni osui oikeaan, mittari näytti pahimmillaan 39,7 astetta! Soitinkin lekuriin ja päädyimme kuskaamaan merleä päivystykseen, vaikka noin muuten se ihan ookoo olikin. Ruoka maistui, samoin vesi.
En liioittele yhtään sanoessani, että lääkärissä meni koko yö. Olimme perillä puolen yön jälkeen ja kotona klo 6 aamulla. Morjens! Aika meni ihan vaan odotellessa. Meno oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että akuutit tapaukset menivät ymmärrettävästi sen edelle. Pieni kuumeinen poika oli kovin kärsivällinen ja reipas, se lähinnä nukkui tai kerjäsi masurapsuja. Omistajat kittasivat kahvia ja korjailivat verkkareiden alla olevia yöhousuja paremmin.
Ruokansa Meno oksensi pari kertaa, joka sai sen kuivahtamaan. Tutkimuksien jälkeen se laitettiin tipan muodossa hetkeksi nesteytymään ja verikoe otettiin kertomaan, missä vika on. No, eipä verikokeissa ollut mitään kummallista, yksi tulehdusarvo hieman koholla. Lääkäri olisi mielellään vienyt meidät keuhkoröntgeniin asti (koska raha on kiva asia) ja minä räpsyttelin silmiäni hämmentyneenä kieltäytyessäni. Eiköhän jostakin huonosta lihasta tullut bakteeri ollut tässä tapauksessa loogisempi syy pienelle tulehdusarvon kohoamiselle kuin täysin oireeton keuhkopöhö.
Enpä voinut kovin väärässä olla, koska jo seuraavana päivänä poika oli paljon parempi. Illalla kuume oli poissa. Kotiintuomisena antibiootit ja vähän kipulääkettä, sekä tietenkin mojova lasku yöllisestä seikkailusta. Mitä kuitenkin kuumeeseen tulee, on parempi pelata varman päälle. Itsenäisyyspäivän poika vietti levossa ja tänään keskiviikkona on myös otettu rauhallisesti, vaikka Meno muuta mieltä jo olisikin. Vähän käytiin kuitenkin tonttulakkeilemassa Helsingissä Senaatintorilla, jotta mies sai hieman pollalle aktiviteettia ilman rankempaa hösäämistä. Metrossa ja ihmisvilinässä poika ottaa lunkisti ja laukausvarmuus tuli myös testattua, kun erään metroaseman vierellä oli räjähdystyöt käynnissä.
Harmillisena miinuksena hässäkässä oli myös se, että minun olisi pitänyt käydä juoksemassa yksi agilityn hyppyrata Naurun kanssa ennen illalliskutsuja. Olen sen verran vanha, että valitsin aamulla nukkumisen 30 sekunnin urheilusuorituksen sijaan..... Köh.
Loppuun vielä kuva Virvan komeasti Moritz-pojasta! Menoa vähän vanhempi ja niin kivaa juoksenteluseuraa!
