Kuten monet muutkin, myös minä kirjoitan koosteen vuoden 2016 tapahtumista. Se lienee ihan hyvä, sillä blogi oli äärimäisen kuollut menneenä vuotena. Harkitsin lopettamistakin monta kertaa, mutta se tuntui väärältä. Oli parempi antaa sivuston roikkua, odottaa harrastuksen intopuuskaa ja sitä, kun jaksan jäsennellä taas aatoksiani julkisesti nettiin ihmeteltäväksi.
Vuosi 2016 oli... erikoinen. Samalla elämäni huonoin, mutta myös paras. Se sisälsi kivuliasta itsetutkistelua, mutta myös kivuliasta muiden seuraamista. Vuosi 2016 oli yksinäisin vuoteni koskaan. Ajattelin 2015 vuoden loppuessa, että se oli ollut yksinäisin, vaikka ympärilläni oli ihmisiä fyysisesti enemmän. Kyseisen vuoden tuntemukset olivat kuitenkin lähinnä henkisiä, kumpusivat huonoista ihmissuhteista ja väärästä seurasta. Se johtui myös siitä, etten osannut käsitellä sosiaalisia hektisiä tilanteita (joita en osaa vieläkään, mutta olen kehittynyt hurjasti). Olen ymmärtänyt, että jos ihmisen pelkkä ajattelu saa minut voimaan pahoin - saa minut niin ahdistuneeksi, että haluaisin oksentaa - on minun osattava ottaa välimatkaa. Oli kyseessä sitten ystävä, perheenjäsen, uusi tuttu tai vuosien kestänyt toveruus. Se on vaikeaa tällaiselle, joka mieluummin jäisi roikkumaan menneiden vuosien ihmisiin. Olen kuitenkin oppinut, että lapset pitäisi kasvattaa paitsi kunnioittamaan toisia, myös itseään. Ei ole inhottavaa itsekkyyttä, jos tuntee riittämättömyyttä antaessaan enemmän, kuin saa takaisin. Silloin ihmissuhde ei ole molempia tyydyttävä.
Vuosi 2016 elvytti kaiken itsetutkistelun jälkeen myös sellaisia suhteita, jotka mielessäni olin jo käsitellyt päättyneiksi. Onneksi niin. Koen, että nämä ihmiset ovat myöskin saaneet tehdä töitä tänä vuonna, mutta onneksi kaikessa väsyttävyydessään se on myös palkitsevaa.
Tammikuussa alkoivat Naurun juoksut. Olin juuri ilmoittanut sen ensimmäisiin kakkosluokan kisoihin, mutta ne tietenkin jäivät. Ja vieläpä pitkäksi aikaa. Rakas merleni astutettiin onnistuneesti kahdesti. Naurulla ja Dacolla rakkaus säkenöi oitis ja astutustilanne oli kuin oppikirjasta. Toisella kerralla poistuimme tyytyväisinä 30min saapumisestamme Dacon omistajan parkkipaikalle. Sitä kertaa voisi kutsua jo onnistuneeksi "pikaiseksi".
Helmikuu kului pitkälti mammamasua kasvatellessa. Hieman masensi tieto pienestä pentueesta, vitsailimme kuitenkin inokkaasti laadun korvaavan määrän. En antanut minkään epäilyksen tai harmituksen pilata fiilistäni koirani ensimmäisestä tiineydestä. Kida oli vielä olemassa. Se onnistui jopa sijoittumaan jossain kisassa, näin kertoi Instagram, mutta muuten Kidan aika tänä vuonna sisältää paljon mustuutta. En ole vielä osannut, halunnut tai muuten käsitellyt asioita. Aloitin myös uuden työn Murren Murkinassa, alalla, jolle olen kaivannut lapsesta asti.
Maaliskuun loppupuolella syntyi kolme, täydellistä prinssiä. Synnytys ei ollut helpoin mahdollinen, mutta Nauru onnistui ja se oli heti maailman paras äiti. Sitä se on vieläkin. Ravasin pentujen luona pari kertaa viikossa heti, kun se oli mahdollista, eli huhtikuun puolella. Urheilin aktiivisesti, nautin energiasta. Toivon saavani ensi vuoden alkuun sen saman urheiluviban, koska tämän vuoden loppu meni niin läskeillessä, ettei tosikaan.
Huhtikuussa pennut kasvoivat. Ihanat pikku riiviöt. Liikuin edelleen varsinkin avopuolisoni kanssa lenkkipoluilla. Koiraharrastus oli Kidan varassa. Rakas Kida. Nautin uudesta työpaikasta, nautin kesän lähestymisestä. Kipinäkin oli hoidossa! Koiraharrastusrintamalla ei tapahtunut mitään suurta, sillä kisaaminen Kidan kanssa oli vain turhauttavaa ja täynä epäonnistumisia. Siispä juoksimme. Ja nautimme pennuista, jotka olivat hoidossa meilläkin useamman päivän.
Toukokuussa piti tehdä päätöksiä. Olin koko pentuajan ollut erittäin kiintynyt erääseen merleen poikaan, joka vaan kasvoi täydelliseksi minulle. Se oli pelottavaa, koska pentua - varsinkaan urosta - ei pitänyt taloon tulla. Etenkin, kun Kidan aggressiivisuus lisääntyi, Sen kanssa elämä ei koskaan ollut helppoa, erikoisjärjestelyjä vaadittiin rutkasti, mutta nyt Kida tuntui paineistuvan myös niistä entisestään. Puhumattakaan avopuolisostani tai minusta. En halua edes ajatella toukokuuta, se kaikki oli niin kamalaa. Suuria painavia päätöksiä. Samaan aikaan piti päättää kahden koiran tulevaisuudesta, hyvin eri tavoilla. Meno saapui minulle Wirneen leirille, jossa se töpsötti menemään kuin maailman omistaja, mitään pelkämättä. Laatu tosiaankin korvasi määrän, koska kaikki kolme pikkujätkää saivat täydet pojot hermorakenteesta ja toimintakyvystä pentutestissä
Lopulta piti ajatella kokonaisuutta. Kaikken eniten Taraa. Se kärsi eniten, useita vuosia. Piti sanoa Kidalle hyvästi. Sattuu edelleen muistella.
Koko kesä oli sumua. Murhetta, pahaa oloa. Oksetusta. Naurun kuntoutusta, pennun kasvatusta. En halua eritellä asioita tarkemmin. Olin rikki, kokoajan, jatkuvasti, Oli ikävä ja epäilin itseäni. Kävin läpi samalla tuntemuksiani, tuntojani, sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Kuka olen, kuka puhuu totta, kuka valehtelee. Kuka on kaiken arvoinen. Avopuolisoni kanssa tein kaikkea ihanaa, joka välillä irtautti ajatukset. Mökkeilimme, tutkimme luontoa, nauroimme Menon toilailulle. Pentupoika piristi ja muistutti, ettei paha murra lopun elämääni. Kävimme myös heittämässä Essin kanssa vajaan 20km kesävaelluksen ja avon kanssa pelasimme ahkerasti Pokemon Go:ta Helsingin keskustassa. Ihania, lämpimiä muistoja.
Ja niin eteni syksykin. Pentua kasvatellen, omaa mieltään kasaten. Avopuolison kanssa nauttien arjesta. Poikien kesken tapasimme muutaman kerran ja poikien omistajien seura tuntui niin ihanan helpolta, kiitos heille siitä. Kävin kokeilemassa paimentamista (kaikkien hupinumeroksi) ja Nauru palaili agilityyn. Piti myös tehdä muutoksia omaan tapaani kisata ja treenata, sillä tajusin vian olevan henkisessä latautumisessani, ei taidoissani. Kävin Menon kanssa tutustumassa Rajasaareenkin, mikä oli hieman hämmentävää.
Ja hei, alkusyksy sisälsi piriimestaruustokon! Se oli kamalaa, mutta toisaalta herätti uinuneen tokofiiliksen. Ei huono reissu siis sekään.
Instagramin selaaminen tuntuu hyvältä. Niin paljon asioita, joita olin ihan unohtanut. Monia treenituokioita itsekseni, lenkkejä ja rakkautta. Ehkei tämä vuosi ollutkaan niin huono kuin ajattelin. Seikkaperäistä kerrottavaa vuodesta ei löydy, koska ne ovat enemmän henkilökohtaisia tuntemuksia. Saimme loppuvuodesta kisatuloksiakin, kun Nauru palasi kisakentille. Uusi henkinen valmennusohjelmani kuitenkin estää päivittämästä niitä nettimaailmaan, niin en ajankohtia muista. Hylättyjä suorituksia agiradoilta ei juuri tullutkaan, muttei tullut nolliakaan. Pahuksen kontaktivirheet, joitka nyt treenaillaan kovalla otteella ensi kesään kisarypeämään.
Ei tämä ihan niin mainioksi päivitykseksi muuntautunutkaan, mutta vilkaistiinpahan vähän sielun sopukoihin. Toivottavasti tästä oli jollekin iloa. Jos ei muuten, niin vaikka kannustimena, että vaikeissakin vuosissa on tosi paljon hyvää, kun vähän kaivelee! Kannattaa hommata Instagram kännykkään, sinne päivittää juuri niitä onnenhetkiä aika reaaliajassa.
Joulun vietimme perheporukalla äitini luona. Koirat, avo ja minä. Tapsa voi hienosti, vaikka alkutalvesta sen selkä pahasti juilikin, niin tänään se paahtoi jo täysillä tunnin metsälenkillä ft. Tanja ja Siiri-mitteli.
Myöhemmin julkaisen tänne ajatuksia ensi vuoden treeneistä ja omista tavoitteistani. Myös ruokintateksti on luonnoksena. Jee!
Vuosi 2016 oli... erikoinen. Samalla elämäni huonoin, mutta myös paras. Se sisälsi kivuliasta itsetutkistelua, mutta myös kivuliasta muiden seuraamista. Vuosi 2016 oli yksinäisin vuoteni koskaan. Ajattelin 2015 vuoden loppuessa, että se oli ollut yksinäisin, vaikka ympärilläni oli ihmisiä fyysisesti enemmän. Kyseisen vuoden tuntemukset olivat kuitenkin lähinnä henkisiä, kumpusivat huonoista ihmissuhteista ja väärästä seurasta. Se johtui myös siitä, etten osannut käsitellä sosiaalisia hektisiä tilanteita (joita en osaa vieläkään, mutta olen kehittynyt hurjasti). Olen ymmärtänyt, että jos ihmisen pelkkä ajattelu saa minut voimaan pahoin - saa minut niin ahdistuneeksi, että haluaisin oksentaa - on minun osattava ottaa välimatkaa. Oli kyseessä sitten ystävä, perheenjäsen, uusi tuttu tai vuosien kestänyt toveruus. Se on vaikeaa tällaiselle, joka mieluummin jäisi roikkumaan menneiden vuosien ihmisiin. Olen kuitenkin oppinut, että lapset pitäisi kasvattaa paitsi kunnioittamaan toisia, myös itseään. Ei ole inhottavaa itsekkyyttä, jos tuntee riittämättömyyttä antaessaan enemmän, kuin saa takaisin. Silloin ihmissuhde ei ole molempia tyydyttävä.
Vuosi 2016 elvytti kaiken itsetutkistelun jälkeen myös sellaisia suhteita, jotka mielessäni olin jo käsitellyt päättyneiksi. Onneksi niin. Koen, että nämä ihmiset ovat myöskin saaneet tehdä töitä tänä vuonna, mutta onneksi kaikessa väsyttävyydessään se on myös palkitsevaa.
Tammikuussa alkoivat Naurun juoksut. Olin juuri ilmoittanut sen ensimmäisiin kakkosluokan kisoihin, mutta ne tietenkin jäivät. Ja vieläpä pitkäksi aikaa. Rakas merleni astutettiin onnistuneesti kahdesti. Naurulla ja Dacolla rakkaus säkenöi oitis ja astutustilanne oli kuin oppikirjasta. Toisella kerralla poistuimme tyytyväisinä 30min saapumisestamme Dacon omistajan parkkipaikalle. Sitä kertaa voisi kutsua jo onnistuneeksi "pikaiseksi".
Helmikuu kului pitkälti mammamasua kasvatellessa. Hieman masensi tieto pienestä pentueesta, vitsailimme kuitenkin inokkaasti laadun korvaavan määrän. En antanut minkään epäilyksen tai harmituksen pilata fiilistäni koirani ensimmäisestä tiineydestä. Kida oli vielä olemassa. Se onnistui jopa sijoittumaan jossain kisassa, näin kertoi Instagram, mutta muuten Kidan aika tänä vuonna sisältää paljon mustuutta. En ole vielä osannut, halunnut tai muuten käsitellyt asioita. Aloitin myös uuden työn Murren Murkinassa, alalla, jolle olen kaivannut lapsesta asti.
Maaliskuun loppupuolella syntyi kolme, täydellistä prinssiä. Synnytys ei ollut helpoin mahdollinen, mutta Nauru onnistui ja se oli heti maailman paras äiti. Sitä se on vieläkin. Ravasin pentujen luona pari kertaa viikossa heti, kun se oli mahdollista, eli huhtikuun puolella. Urheilin aktiivisesti, nautin energiasta. Toivon saavani ensi vuoden alkuun sen saman urheiluviban, koska tämän vuoden loppu meni niin läskeillessä, ettei tosikaan.
Huhtikuussa pennut kasvoivat. Ihanat pikku riiviöt. Liikuin edelleen varsinkin avopuolisoni kanssa lenkkipoluilla. Koiraharrastus oli Kidan varassa. Rakas Kida. Nautin uudesta työpaikasta, nautin kesän lähestymisestä. Kipinäkin oli hoidossa! Koiraharrastusrintamalla ei tapahtunut mitään suurta, sillä kisaaminen Kidan kanssa oli vain turhauttavaa ja täynä epäonnistumisia. Siispä juoksimme. Ja nautimme pennuista, jotka olivat hoidossa meilläkin useamman päivän.
Toukokuussa piti tehdä päätöksiä. Olin koko pentuajan ollut erittäin kiintynyt erääseen merleen poikaan, joka vaan kasvoi täydelliseksi minulle. Se oli pelottavaa, koska pentua - varsinkaan urosta - ei pitänyt taloon tulla. Etenkin, kun Kidan aggressiivisuus lisääntyi, Sen kanssa elämä ei koskaan ollut helppoa, erikoisjärjestelyjä vaadittiin rutkasti, mutta nyt Kida tuntui paineistuvan myös niistä entisestään. Puhumattakaan avopuolisostani tai minusta. En halua edes ajatella toukokuuta, se kaikki oli niin kamalaa. Suuria painavia päätöksiä. Samaan aikaan piti päättää kahden koiran tulevaisuudesta, hyvin eri tavoilla. Meno saapui minulle Wirneen leirille, jossa se töpsötti menemään kuin maailman omistaja, mitään pelkämättä. Laatu tosiaankin korvasi määrän, koska kaikki kolme pikkujätkää saivat täydet pojot hermorakenteesta ja toimintakyvystä pentutestissä
Lopulta piti ajatella kokonaisuutta. Kaikken eniten Taraa. Se kärsi eniten, useita vuosia. Piti sanoa Kidalle hyvästi. Sattuu edelleen muistella.
Koko kesä oli sumua. Murhetta, pahaa oloa. Oksetusta. Naurun kuntoutusta, pennun kasvatusta. En halua eritellä asioita tarkemmin. Olin rikki, kokoajan, jatkuvasti, Oli ikävä ja epäilin itseäni. Kävin läpi samalla tuntemuksiani, tuntojani, sitä mikä on oikein ja mikä väärin. Kuka olen, kuka puhuu totta, kuka valehtelee. Kuka on kaiken arvoinen. Avopuolisoni kanssa tein kaikkea ihanaa, joka välillä irtautti ajatukset. Mökkeilimme, tutkimme luontoa, nauroimme Menon toilailulle. Pentupoika piristi ja muistutti, ettei paha murra lopun elämääni. Kävimme myös heittämässä Essin kanssa vajaan 20km kesävaelluksen ja avon kanssa pelasimme ahkerasti Pokemon Go:ta Helsingin keskustassa. Ihania, lämpimiä muistoja.
Ja niin eteni syksykin. Pentua kasvatellen, omaa mieltään kasaten. Avopuolison kanssa nauttien arjesta. Poikien kesken tapasimme muutaman kerran ja poikien omistajien seura tuntui niin ihanan helpolta, kiitos heille siitä. Kävin kokeilemassa paimentamista (kaikkien hupinumeroksi) ja Nauru palaili agilityyn. Piti myös tehdä muutoksia omaan tapaani kisata ja treenata, sillä tajusin vian olevan henkisessä latautumisessani, ei taidoissani. Kävin Menon kanssa tutustumassa Rajasaareenkin, mikä oli hieman hämmentävää.
Ja hei, alkusyksy sisälsi piriimestaruustokon! Se oli kamalaa, mutta toisaalta herätti uinuneen tokofiiliksen. Ei huono reissu siis sekään.
Instagramin selaaminen tuntuu hyvältä. Niin paljon asioita, joita olin ihan unohtanut. Monia treenituokioita itsekseni, lenkkejä ja rakkautta. Ehkei tämä vuosi ollutkaan niin huono kuin ajattelin. Seikkaperäistä kerrottavaa vuodesta ei löydy, koska ne ovat enemmän henkilökohtaisia tuntemuksia. Saimme loppuvuodesta kisatuloksiakin, kun Nauru palasi kisakentille. Uusi henkinen valmennusohjelmani kuitenkin estää päivittämästä niitä nettimaailmaan, niin en ajankohtia muista. Hylättyjä suorituksia agiradoilta ei juuri tullutkaan, muttei tullut nolliakaan. Pahuksen kontaktivirheet, joitka nyt treenaillaan kovalla otteella ensi kesään kisarypeämään.
Ei tämä ihan niin mainioksi päivitykseksi muuntautunutkaan, mutta vilkaistiinpahan vähän sielun sopukoihin. Toivottavasti tästä oli jollekin iloa. Jos ei muuten, niin vaikka kannustimena, että vaikeissakin vuosissa on tosi paljon hyvää, kun vähän kaivelee! Kannattaa hommata Instagram kännykkään, sinne päivittää juuri niitä onnenhetkiä aika reaaliajassa.
Joulun vietimme perheporukalla äitini luona. Koirat, avo ja minä. Tapsa voi hienosti, vaikka alkutalvesta sen selkä pahasti juilikin, niin tänään se paahtoi jo täysillä tunnin metsälenkillä ft. Tanja ja Siiri-mitteli.
Myöhemmin julkaisen tänne ajatuksia ensi vuoden treeneistä ja omista tavoitteistani. Myös ruokintateksti on luonnoksena. Jee!
Kiitos kaikille kommentoineille! Olipa hauskaa, kun edelliseen tekstiin pyllähti useampikin huhuilu, vaikka blogi on muistuttanut hautausmaata pidemmän aikaa. Ihan jokaiseen en vastannut henkilökohtaisesti, mutta ehkä näin yleisellä naputuksella jokainen vastaanottaa lämpimän kiitokseni. :)
En liioittele yhtään sanoessani, että lääkärissä meni koko yö. Olimme perillä puolen yön jälkeen ja kotona klo 6 aamulla. Morjens! Aika meni ihan vaan odotellessa. Meno oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että akuutit tapaukset menivät ymmärrettävästi sen edelle. Pieni kuumeinen poika oli kovin kärsivällinen ja reipas, se lähinnä nukkui tai kerjäsi masurapsuja. Omistajat kittasivat kahvia ja korjailivat verkkareiden alla olevia yöhousuja paremmin.
Ruokansa Meno oksensi pari kertaa, joka sai sen kuivahtamaan. Tutkimuksien jälkeen se laitettiin tipan muodossa hetkeksi nesteytymään ja verikoe otettiin kertomaan, missä vika on. No, eipä verikokeissa ollut mitään kummallista, yksi tulehdusarvo hieman koholla. Lääkäri olisi mielellään vienyt meidät keuhkoröntgeniin asti (koska raha on kiva asia) ja minä räpsyttelin silmiäni hämmentyneenä kieltäytyessäni. Eiköhän jostakin huonosta lihasta tullut bakteeri ollut tässä tapauksessa loogisempi syy pienelle tulehdusarvon kohoamiselle kuin täysin oireeton keuhkopöhö.
Harmillisena miinuksena hässäkässä oli myös se, että minun olisi pitänyt käydä juoksemassa yksi agilityn hyppyrata Naurun kanssa ennen illalliskutsuja. Olen sen verran vanha, että valitsin aamulla nukkumisen 30 sekunnin urheilusuorituksen sijaan..... Köh.
Itsenäisyyspäivää vietimme perheporukalla, Tapsa messissä. Avopuolisoni isän ja hänen puolisonsa kotona oli pöytä koreana ja myös rakastettu mummo-koira sai runsaasti apetta ja rakkautta osakseen. Illalla se makasikin niin täydessä unessa, ettei itse havahtunut meidän tehdessä lähtöä. Ajattelin koko noutajan kuolleen ähkyyn, mutta kyllä se jaloilleen ponkaisi, kun vähän tökkäisi nenää kysyvästi.
Yö ennen juhlapäivää olikin vähän mielenkiintoisempi. Palasin töistä kotiin ja minulle kerrottiin, että Meno oli ollut koko päivän kovin vaisu. Minut se otti vastaan yhtä innokkaasti kuin yleensäkin, mutta toden totta, kovin uninen herra oli iltaa pitkin. Katseltuani asiaa hetken kaivoin kuumemittarin esille ja rasvanökäreen kanssa tuikkasin sen poikapolon ahteriin. Aavistukseni osui oikeaan, mittari näytti pahimmillaan 39,7 astetta! Soitinkin lekuriin ja päädyimme kuskaamaan merleä päivystykseen, vaikka noin muuten se ihan ookoo olikin. Ruoka maistui, samoin vesi.
En liioittele yhtään sanoessani, että lääkärissä meni koko yö. Olimme perillä puolen yön jälkeen ja kotona klo 6 aamulla. Morjens! Aika meni ihan vaan odotellessa. Meno oli kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että akuutit tapaukset menivät ymmärrettävästi sen edelle. Pieni kuumeinen poika oli kovin kärsivällinen ja reipas, se lähinnä nukkui tai kerjäsi masurapsuja. Omistajat kittasivat kahvia ja korjailivat verkkareiden alla olevia yöhousuja paremmin.
Ruokansa Meno oksensi pari kertaa, joka sai sen kuivahtamaan. Tutkimuksien jälkeen se laitettiin tipan muodossa hetkeksi nesteytymään ja verikoe otettiin kertomaan, missä vika on. No, eipä verikokeissa ollut mitään kummallista, yksi tulehdusarvo hieman koholla. Lääkäri olisi mielellään vienyt meidät keuhkoröntgeniin asti (koska raha on kiva asia) ja minä räpsyttelin silmiäni hämmentyneenä kieltäytyessäni. Eiköhän jostakin huonosta lihasta tullut bakteeri ollut tässä tapauksessa loogisempi syy pienelle tulehdusarvon kohoamiselle kuin täysin oireeton keuhkopöhö.
Enpä voinut kovin väärässä olla, koska jo seuraavana päivänä poika oli paljon parempi. Illalla kuume oli poissa. Kotiintuomisena antibiootit ja vähän kipulääkettä, sekä tietenkin mojova lasku yöllisestä seikkailusta. Mitä kuitenkin kuumeeseen tulee, on parempi pelata varman päälle. Itsenäisyyspäivän poika vietti levossa ja tänään keskiviikkona on myös otettu rauhallisesti, vaikka Meno muuta mieltä jo olisikin. Vähän käytiin kuitenkin tonttulakkeilemassa Helsingissä Senaatintorilla, jotta mies sai hieman pollalle aktiviteettia ilman rankempaa hösäämistä. Metrossa ja ihmisvilinässä poika ottaa lunkisti ja laukausvarmuus tuli myös testattua, kun erään metroaseman vierellä oli räjähdystyöt käynnissä.
Harmillisena miinuksena hässäkässä oli myös se, että minun olisi pitänyt käydä juoksemassa yksi agilityn hyppyrata Naurun kanssa ennen illalliskutsuja. Olen sen verran vanha, että valitsin aamulla nukkumisen 30 sekunnin urheilusuorituksen sijaan..... Köh.
Loppuun vielä kuva Virvan komeasti Moritz-pojasta! Menoa vähän vanhempi ja niin kivaa juoksenteluseuraa!
Yhtenä päivänä tuli ikävä bloggaamista. Se ei ollut vaivannut pitkään aikaan.
Ainiin, en voi käyttää omaa konettani kuvien editoimiseen ja tämän näytön säädöt on näköjään täyttä paskaa. Koittakaa kestää. Editoinnit jatkuu, kunhan on kalibroitu, shoppailtu tai ihan mitä vaan. Hästäg vihaan materiaharrastamista.
Ainiin, en voi käyttää omaa konettani kuvien editoimiseen ja tämän näytön säädöt on näköjään täyttä paskaa. Koittakaa kestää. Editoinnit jatkuu, kunhan on kalibroitu, shoppailtu tai ihan mitä vaan. Hästäg vihaan materiaharrastamista.
Tiedossa oli vapaapäivä, istuin aamiaisella toljottamassa Greyn anatomiaa (olen taas koukussa) ja yhtäkkiä päähäni iski, että voisin tehdä uuden ulkoasun. Nyt, eikä viidestoista päivä, kuten erään matkatoimiston rasittavassa radiomainoksessa toitotetaan. Aikaa kamalasti ei ollut, koska illalla menen viettämään pitkästä aikaa "date night"-hengessä aikaa avopuolisoni kanssa ja sitä ennen piti koiratkin ulkoiluttaa ja suihkukin houkuttaisi. Tiesin kuitenkin, että jos en tee asian eteen jotain nyt, se jää. Taas.
Meno on jo 8 kuukautta. Tuntuu uskomattomalta, että kevät, kesä ja syksy menivät hujauksessa silmien ohitse. Se on aiva äärettömän mahtava koiratyyppi, kipinää ja tappuraa ja samalla niin hellyyttävä kainaloinen. Se on käynyt pari kertaa Jenna Caloanderin valmennuksessa ja on saanut oikein hyvää palautetta työskentelystään. Nautin sen kanssa puuhastelusta, moottori käy kuin ferrarilla. Olen kuitenkin ottanut huomattavasti hitaammin kuin aiempien kanssa - osittain siksikin, kun kiirettä pitää. Minusta on tullut myös onnellinen kotihiiri, haluan nauttia perheestäni muuallakin kuin kentällä yksin koirien kanssa 24/7. Toki raskas pääni kanssa kamppailu on tilanteeseen myös osasyynä ja olen yrittänyt häivyttää tilannetta huutelemalla treenikaveria tositarkoituksella. Katsotaan, tuottaako huutelu tulosta. Voihan olla, että joku blogin seuraajakin innostuu ajatuksesta "tutustunpa tuohon mystiseen Maijaan".
Nauru kahmii agilityradoilta vitosia. Kun kepeillä oli ongelma, koulutin sen pois ongelmasta. Tuli puomiongelma. Treenattiin, uusi ongelma. Lajin kamaluus on sen ihanuudessa, että koskaan ei ole valmista. Samalla, kun yritän kouluttaa puomin suorittamista uudestaan, ravaan vitosista huolimatta kilpailuissa parantamassa päähäni pinttynyttä valtavaa kisa-ahdistusta. Se jäädyttää kehoni ja etenkin jalkani ja haluan löytää rutiinin sekä oikean mielentilan, jotta voisin päästellä kisoissa yhtä huolettomasti ja täysillä kuin treeneissäkin. Aikaahan se vie, enkä ole kärsivällisin mahdollisin tapaus. Mieli on kehittyvä elin ja pahimmistakin ahdistuksista voi päästä yli oikeanlaisella, johdonmukaisella suunnitelmalla.
Ei hitsi, minun piti lähteä epiksiin, mutta tässä minä istun viimeistelemässä blogipäivitystä. Ohops. Täytyypä sitten illalla mennä puomitreenaamaan, kun pääsääntöisesti sen takia minun piti mennä rataa alle ottamaan. Jatketaanpa kuitenkin turinoimista.
Taralla meni selkä jumiin eräänä iltana. Syytän itseäni, annoin sen riehua aivan liian villisti vasta sataneessa lumihangessa. Kipulääkkeellä ja levolla vaiva kuitenkin helpotti nopeasti. Viikonlopun jälkeen se oli oma itsensä, enkä vielä kiikuttanut sitä pää
Tapsa ei poseeraa kuvissa, koska Tapsa on karvaturilas. No okei, ei enää, kun trimmasin sen. Kuvaushetkellä se kuitenkin muistutti mörököllimöösuohirviötä.
Kamala marraskuun sadesää on saanut minut tympääntymään kuvailusta, mutta innostumaan snäppäilystä. Siis aivan uusi äppi minulle ja olen aiva koukussa. Instagram päivittyy tasaisesti - blogin tili joskin hyvin laiskasti - ja facebook on sellainen arkinen avautumisloota. Siellä voi kuuluttaa niitä kaivattuja treenikavereita ja kertoa traagisista elämän käänteistä realiajassa. Kuten siitä, miten Meno meinasi menehtyä hevosen jalkoihin, kun sellainen täyttä laukkaa tuli vastaan kapealla kinttupolulla. En ole hetkeen pelännyt niin paljon, kuin tuona tapahtumana ja koko päivänä sen jälkeen.
Työpisteeni sijaitsee edelleen Murkina Murressa, jossa mua voi tulla morjestamaan ja tsemppaamaan, että pitäisin blogin hengissä. Nämä on kuitenkin tosi terapeuttisia hetkiä, solkottaa puuta heinää
Kertokaa te, arvon uskolliset seuraajat, jos teillä on ajatuksia. Samalla näkisin, onko täällä enää ketään vai onko kaikki siirtyneet seuraamaan tubettajien tuotoksia (mä olen).
Ipana 5kk
Voi jehna! Tuossa heinäkuun puolella minut ja Nauru pyydettiin ATD:n joukkueeseen varakoirakoksi. Vähän YOLO-fiiliksellä sitten mukaan tosiaan lupauduin, ajattelin, että ei siinä mitään menetä paitsi naamansa korkeintaan. Ehkä ihan hyvä asenne, sillä menin kokeeseen hyvinkin rennosti verrattuna jännitykseen, jota yleensä harrastin epäonnistumisen pelossa.
Hieman pipariksi koe meinasi mennä heti alkuunsa, kun vieras lenkkeilijä oli varma, että tapatan pentuani kuumaan autoon. Olihan se hieman noloa juosta paikkaistumisesta repimään häkkiä ja pentua ulos vieraan naisen rääkyessä "huono koiranomistaja"-kommenttia suu vaahdossa. Kerrottakoon, että joka ikinen räppänä takakonttia myöten oli avattu, tuulilasi peitetty lakanalla ja ratkaisu oli pennulle stressittömämpi kuin häkki, jota ei voinut viedä minnekään järkevään, rauhalliseen paikkaan vaan piti tilkitä lakanalla umpeen melkein läpikotaisin. Vesikuppinsa ipana kaatoi kummassakin sijainnissa, koska sen mielestä on hauska tunkea soma pieni takapuoli vaikka kuinka pienikokoiseen kipposeen. Paikalla oli myös kasvattaja (eläinlääkäri) ja tuttujani, jotka taatusti pitivät pentua silmällä siltä varalta, että se olisi pitänyt ottaa ulkoilemaan minun ollessa estynyt koesuorituksessa, sillä muun ajan ipana viettikin hihnan päässä ulkona seurapupsina. Myös kyseisen paikkaistumisen jälkeen oli tarkoitukseni hakea pentu ulkoilemaan pissalenkille ennen Naurun yksilösuorituksia.
No, tuosta saisi oman tarinansa. Pääasia oli, että puolen tunnin rauhoittumisen jälkeen sain itseni kasattua ja uskalsin jopa koskea Nauruun, joka sekin meni vähän lukkoon yhtäkkisestä tilanteesta. Ihanaa, että ihmiset huolehtii (mielellään liikaakin), mutta pitäisi osata myös antaa olla. Täytyykö alkaa myös haukkumaan, sadattelemaan, provosoimaan ja jankkaamaan, kun ei siitä ole mitään hyötyä. Äh.
Huolimatta mahassani velloneesta kuvotuksesta sain itseni siis kasaan ja yksilösuorituksiin. Nauruahan tokoilu ei edelleenkään kiinnosta ja sen haukottelun näki varmaan toiselle puolelle kenttää. Kisamaisia treenejä ei ole ollut ainakaan vuoteen, omat treenit ovat olleet lähinnä hyvän mielen nostatuksia ja liikkurointia on harrastettu... en edes tiedä, milloin. Vaan hei, siihen nähden meillä meni oikeastaan hyvin! Tuomari antoi meille tosi kivaa palautetta, kertoi nähneensä tosi hyviä väläyksiä varsinkin seuruussa ja oli varma, että pienellä työstöllä koirasta saisi tosi potentiaalisen toko-otuksen. Minä asialle hieman naureskelin, mutta kasvattajatäti Lara oikein sisuuntui ja haastoi minut treenaamaan kanssaan ihan oikeana aikeena tokokokeisiin meno jatkossakin. Apua.
Paikkaistumiseen jätin vinoon, josta puolikas pojo. Noudossa heitteli vierasta kapulaa, se selvästi ällötti, mutta kyllä se sen palautti... hitaasti, mutta varmasti etanatahdilla! Merkin kierto oli ensimmäinen liike ja varsinainen fiasko, Nauru lähti luoksetulon merkkitötsälle, tajusi homman menevän pieleen, paineistui epävarmuuksissaan ja alkoi lähinnä nuuskia nurmikkoa. Jostain syystä liike on ollut hankala typylle ja ravilla se on suorittanut sen kotitreenissäkin, mutta selvästi koetilanteessa tehtävä oli vielä aivan liian haastava. Muut pistevähennykset tulivat laiskasta/hitaasta suorittamisesta tai kaksoiskäskyistä. Seuruussa oli tosiaan tuomarin mukaan tosi hyviä pätkiä ja ruutu oli sikahieno, ainoana vikana, että ravasi sinne energisen laukan sijaan.
Ois hei voinut mennä paljon huonommin! AVO2, jaettu 5/10 sija ja ATD:n joukkue sijoittui toiseksi, vaikka meidän suoritus ei siinä auttamassa ollutkaan. :D
Tämä viikonloppu oli erittäin antoisa. Nautiskelin kunnolla koiraurheilun ihanuudesta ja myöskin hyvästä seurasta, ja viikonloppua edeltäneestä onnistuneesta työpäivästä.
Näin ne päivät alkavat: aamumöyhnäys mutsin korva suussa.
Perjantaina oli lyhyt iltavuoro, joten aamupäivällä ajelin Mankkaalle näkemään Siiriä ja ihanaa Kybäläistä. Pidimme päälle tunnin tehotokotreenin, joka päättyi passelisti juuri ennen jäätävää kaatosadetta. Päälläni oli työvaatteet jo valmiiksi, joten kaatosateessa kastuminen ei tosiaan sopinut suunnitelmiini. Onneksi sää oli tänä viikonloppuna useaan otteeseen hyvin ymmärtäväinen!
Nauru teki merkin kiertoa, jossa keskityin koiran rohkaisuun. Pitkällä matkalla merleläinen on epäileväinen itseensä tehtävää suorittaessa, joten vahvistimme pitkälle matkalle irtoamista leikkipalkalla. Saimmekin sähäköitä lähtöjä aikaiseksi, joten toivottavasti Naurullekin jäi hyvä, itsevarma fiilis tekemästämme treenistä. Myös nouto sujui hyvin, kunnes Nauru alkoi ennakoida takana olevaa palkkaa ja sen vauhti putosi. Myös Meno opetteli merkin kierron alkeita ja itsekseen se treenasi autosta murtautumisen alkeita, ohjaajan puremista turhautuneena mutsin päästessä töihin hänen sijaansa ja Siirin namien varastamista laukun syövereistä. Hirmu kiva, kun on tuollainen omatoiminen poika, joka keksii itselleen ylimääräistä tekemistä!
Lyhyen työillan ajan takahuoneessa oli rauhallista, kun merlekaksikko veteli tyytyväisenä hirsiä. Saivat ne kuitenkin sosiaalistua työkavereiden avustuksella, kun rapsutuksia oli aina välillä tarjolla.
Lauantaina iltapäivällä oli unista porukkaa kainalossa.
Lauantai oli agilitypäivä. Ajatuksemme oli ensin suunnata Kirkkonummelle epistelemään, mutta huono keli sai meidät toisiin aatoksiin. Ajelimme Tanjan ja Siiri-mittelin (viikonloppu täynnä Siirejä!) kanssa hallille ja pihalla odotti autojen maihinnousu. Olin unohtanut vallan pihassa järjestettävät ASCA-kisat, joihin mukaan ilmoittautuminen oli yllättäen unohtunut. Näimme kuitenkin paljon tuttuja ja aussiet pääsivät sosiaalistumaan, mikä on tietysti aina mahtavuutta!
Nauru teki hommia sairaan hyvällä otteella ja saimme hienot nollat aikaiseksi vauhdikkaalla radalla. Sain kisoihin kaipaamaani itsevarmuutta, kunnes halusin ratasuorituksen videolle. Se oli liikaa, olisi pitänyt osata lopettaa ennen videosähellystä. Lopputuloksena huono fiilis ja liikaa rehkinyt koira, joka kuitenkin suoritti tehtävät kunnialla häntä iloisesti heiluen. Onneksi se ei tajua harmitusta, joka minun harteitani painoi. Olen agsaajana sellainen, että tarvitsen paljon itsevarmuutta, onnistumia ja kannustusta saadakseni oikeanlaisen itsevarman asenteen kisaradoille. Harmiksi tällä kertaa se jäi saamatta, vaikka pitäisikin keskittyä siihen onnistuneeseen ratasuoritukseen ennen epäonnistumaa.
Meno harjoitteli paitsi hullun lailla odotellessa huutamista, myös irtoamista putkelta ja on-off alkeita A:n alastulolla. On se näppärä poika, juoksee kovaa ja on niin pirun viisaskin!
Päivän kruunasi kahdestaan tehty kauppalenkki Taran kanssa, kun marssimme muutaman kilometrin pienessä, virkeässä sateessa.
Ja tänään oli mätsärit! Menimme karkeloimaan veljesporukalla Koneen kentälle, joten myös Mahti&Minna sekä Metku&Niina olivat paikalla. Saimme olla äärettömän ylpeitä pienistä pojistamme. Kolmikko ei turhia mölissyt tai häiriintynyt vaan ottivat vilinän oikein lunkisti. Ne esiintyivät kauniisti häiriöistä piittaamatta ja ravasivat komeasti - tai Meno taisi enemmän lentää, rauhallinen eteneminen kuin ei oikeastaan kuulu sen tuntemiin nopeuksiin. Metku vei voitot kotiin nappaamalla SIN4 tittelin, Meno ja Mahti taas saivat PUNaiset nauhat, mutta eivät tällä kertaa päässeet palkintopalleille. Fiilis oli kuitenkin huipussaan, seura mahtavaa, kanttiinin lettu erittäin maukas ja asiakaspalvelu huippuluokkaa!
Pojat peuhasivat pienen hetken puiston reunalla, mutta Mahti ja Meno pääsivät nuhjuamaan vielä niityllä Naurun kanssa Vantaan puolella, sillä Mahti emäntineen kulki kanssamme samalla autolla. Kyllä oli pojilla hieman nuutuneet leikit, vaikka parit hepulit jaksettiin vielä höykkyytellä. Nauru oli edelleen oikein tyytyväinen saadessaan yhden lisäpojan Menoa kiusaamaan...
Tällaiset viikonloput ovat parhautta. Ja huomenna pääsen pitkästä aikaa kouluttamaan! Myös Tara on päässyt nauttimaan ulkoilusta, uimisestä ja kainalossa olemisesta, vaikkei se kuvissa tällä kertaa poseeraakaan. Mummo on edelleen rautaa.
Huhhei. Jotenkin koneella istuminen ja blogin päivittäminen ei ole napannut yhtään. Kännykällä lorviminen senkin edestä ja Instagramit kyllä päivittyy, blogipahanen sen sijaan ei. Noh. Mitä sitä paineita ottamaan, loppusyksyn sateissa kerkiää sitten puuduttaa takamustaan näyttöpään edessä. Joskin syksyllä on paljon mielenkiintoisia treenejä ja koulutettavaa, niin mahtavaa!
Nauru tekaisi juoksunsa, joten kisaamaan päästään elokuun lopussa/syyskuussa ilman huolen häivää moisista hidastuksista. Sitä ennen täytyy kuitenkin selvitä tokon PM-kisoista... Naurua pyydetiin varakoirakoksi AVO-luokkaan ja hetken tuuminnan jälkeen vastasin teinikkäästi YOLO ja lupauduin messiin. Saa nähdä, mitä tästä seuraa, mutta ainakin on hauska mennä kokeilemaan. Treenejä on tehty hyvällä asenteella sieni-ilmaisujen sivussa. Myös Meno-poika on rauhakseen opiskellut simppeleitä tokojuttuja, esineen hausta se pitää kovasti ja hitaasti perusasento alkaa löytää paikkaansa... Kaikkein parasta on silti agility, jätkän pätkä hakee putkiin ihan pyytämättäkin ja on oikein vauhdikas, kekseliäs pieni koiranalku.
Herrakoira on muutenkin hirmuisen hyvätapainen, oikea kullannuppu. Toki se välillä keksii koiruuksia ja maistelee vaikka vähän sohvan kulmaa, mutta pääsääntöisesti se on hirvittävän mukana. Se ei karkaile vaan pysyy kivasti lenkeillä lähellä, tulee kutsuttaessa luokse, on yksinolot hiljaa. Se nukkuu onnellisena jaloissa, kun ei enää harrasta yökasteluita; tänäänkin ukkeli nukkui tyytyväisenä 9h ilman haisevia yllätyksiä matolla. Naskalihampaat tippuvat niin, että kolina käy. Jalat venyy ja naama on niin herttainen, kuin pienellä sinisilmäisellä merlepojalla vaan voi olla.
Ei kai tässä tähän hätään muuta. Yritän saada sieluni balanssiin, mieleni järjestykseen ja onneksi minulla on kolme maailman parasta apulaista auttamassa siinä jopissa. Odottelen innokkaasti syyskuuta ja syksyn tuomia aktiivisuuksia. Ja onneksi sitä ennen on vielä hauskuuksia luvassa, kuten mätsärit veljesenergialla... Vielä kesää on jäljellä, uskokaa pois!
Nauru tekaisi juoksunsa, joten kisaamaan päästään elokuun lopussa/syyskuussa ilman huolen häivää moisista hidastuksista. Sitä ennen täytyy kuitenkin selvitä tokon PM-kisoista... Naurua pyydetiin varakoirakoksi AVO-luokkaan ja hetken tuuminnan jälkeen vastasin teinikkäästi YOLO ja lupauduin messiin. Saa nähdä, mitä tästä seuraa, mutta ainakin on hauska mennä kokeilemaan. Treenejä on tehty hyvällä asenteella sieni-ilmaisujen sivussa. Myös Meno-poika on rauhakseen opiskellut simppeleitä tokojuttuja, esineen hausta se pitää kovasti ja hitaasti perusasento alkaa löytää paikkaansa... Kaikkein parasta on silti agility, jätkän pätkä hakee putkiin ihan pyytämättäkin ja on oikein vauhdikas, kekseliäs pieni koiranalku.
Herrakoira on muutenkin hirmuisen hyvätapainen, oikea kullannuppu. Toki se välillä keksii koiruuksia ja maistelee vaikka vähän sohvan kulmaa, mutta pääsääntöisesti se on hirvittävän mukana. Se ei karkaile vaan pysyy kivasti lenkeillä lähellä, tulee kutsuttaessa luokse, on yksinolot hiljaa. Se nukkuu onnellisena jaloissa, kun ei enää harrasta yökasteluita; tänäänkin ukkeli nukkui tyytyväisenä 9h ilman haisevia yllätyksiä matolla. Naskalihampaat tippuvat niin, että kolina käy. Jalat venyy ja naama on niin herttainen, kuin pienellä sinisilmäisellä merlepojalla vaan voi olla.
4,5kk äidin kukkamaalla <3
Mitähän sitä vielä kertoilisi. Joku päivä täytyy reipastua ja kirjoittaa lopultakin tiukka analyysi Flying Dog-jauheista. Ne onkin olleet kovassa käytössä, vaikka juoksuhaaste menikin mönkään... Olen kelvottoman huono juoksemaan yksinäni ja kun juoksuseurani on estynyt, olen nautiskellut huomattavasti enemmän kävelyvaihteesta ja painonnostosta. Nyt, kun lempivuodenaikani alkaa - loppukesä! - tulee taatusti liikuttua mitä erilaisimmilla vaihteilla ja illalla käperryttyä koneen ääreen tulivalaisun ympäröimänä. Kävimme heittämässä yksi päivä 20km minivaelluksen Essin ja Nari-collien kanssa, niin tuskin ihan niin pitkään kävelen enää yhdeltä rysäykseltä, vaikka sää ihana olisikin...
Tara voi oikein hyvin! Se pääsi tärkeään Mestarin virkaan ja aloitti siskontyttöni Hertan agilityohjaajaksi koulimisen. Kaksikko pääsikin hyvin yhteisymmärrykseen ja tekivät jopa kaksi kertaa putkeen seitsemän esteen hyppyradan. Ihan mahtavaa menoa! Noin muuten mummokoira on nautiskellut kävelyistä, uimisesta ja tietenkin palloista. Maalla äidin luona käydessä se söi varmaan kaksikymmentäkolme omenaa, varasti niistä muutaman Menon kätköltä ja pääsi kauneussalonkiin. Aamukahvin hörpittyäni minä nimittäin ensin pesin sen oikein shamppoolla, selvittelin takut, harjasin ja trimmasin. Muorin turkista tuli ihanan pöyhkeä ja ikänumero tipahti taatusti useammalla. On hän nyt niin hieno, kuten arvolle sopii.
Ei kai tässä tähän hätään muuta. Yritän saada sieluni balanssiin, mieleni järjestykseen ja onneksi minulla on kolme maailman parasta apulaista auttamassa siinä jopissa. Odottelen innokkaasti syyskuuta ja syksyn tuomia aktiivisuuksia. Ja onneksi sitä ennen on vielä hauskuuksia luvassa, kuten mätsärit veljesenergialla... Vielä kesää on jäljellä, uskokaa pois!
Taisin avautua tässä eilen, että on kamala ikävä kisakentille! Vaikka Naurun lihaskunto on palautunut huippuhyvää tahtia, en halua pilata mitään turhalla hätäilyllä. Olemme tehneet yhden treenin 50-55 rimoilla, muuten menty matalemmilla ja kontakteja/keppejä olemme treenanneet säästeliäästi. Eniten treenausta pitää niiden lisäksi kiinnittää Naurun omaan työskentelyyn. Tällä hetkellä homma on sen mielestä niin hauskaa, että se lukitsee esteitä vähän turhan löysästi (saattaa muuttaa mieltään kesken kaiken) ja on liikaa kiinni minussa (kääntyy kyselemään lupaa vaikkapa eteenlähetyksissä). Vauhti on kuitenkin ihan huippuluokkaa, laitan siitä esimerkkiä meidän muutaman viikon takaisista möllikisoista, joissa vedettiin taas vaihteeksi mieluummin överit kuin vajarit.
No, tänään meni sentään vähemmän överiksi! Taitoa tassuihin-koirakoululla oli avajaiset ja kipitimme sinne vähän hauskaa pitämään. Paikalla oli myös Julia&Melli-serkku, niin oli hauska odotella omaa vuoroa! Rata oli helppo ja lyhyt, täydellinen kuntoaan kohottelevalle mutsieläimelle elämän piristämiseksi! Ja tilat olivat tosi nastat, hauskaa kun paikan sai jaettua kolmeksi omaksi osakseen.
Ensimmäinen rata -5 pinnaa, joskaan minulla ei ole hajuakaan, mistä se vitonen tuli. Juliakaan ei ehtinyt rataa katsoa, kun starttasi heti perässämme. Ehkä kontaktilta? Aika korkealta Nauru laskeutui, mutta minä varmistin, että osuu taatusti. Osuikohan noustessaan ylös? Rimoja ei ainakaan pudonnut? Emminä tiedä, ihan sama! Seuraavalta radalta sitten nolla, jolla sijoituttiin toiseksi häviten Mellille ja Julialle alle sekunnilla! Nauru tekee vielä aika isoja kaarroksia ja kontakteilla se vähän himmailee. Treenin puutetta, mikä on onneksi parannettavissa. Hurjan kiva iltapäivä, hyvässä seurassa kaikki tuollainen hassuttelu on ihan parasta!
Koen jotain henkistä hyvää siitä, että olen saanut fiksattua koirien sapuskat juuri oikeanlaiseksi niille. Minun koirilla se nyt ei ole suurikaan hankaluus, pikkukivet oikeassa marinadissa maistuisi nekin oikein passelisti ja allergioita ei ole. Tykkään kuitenkin (kiitos uuden työni) kokeilla uusia ruokinta-asioita ja koska edelleen laiskuuttani jatkan 50/50-linjalla, oikea nappulamerkki ja oikeat lisät ovat tärkeässä roolissa laadukkaan lihan kyljessä.
Meno syö Acanan pentumurkinaa, sitä keltaisessa pussissa olevaa. Oikeastaan joka aterialla seassa on myös jotain lihaa. Iltaisin kuppiin tipahtaa myös öljyä ja usein mukana on myös AB-piimää tai maitohappobakteerijauhetta ylläpitämässä suolen toimintaa. Rustopäivänä Meno saa maukkaan luun normaalin aterian sijaan iltapalaksi.
Nauru syö normaalisti aamuisin Acanan sporttia, joka sopii sille oikein hyvin. Nyt ostin sille Orijenin Regional Redin ja voi vitsi, miten sairaan laadukas nappula! Harmi, että sen hinta on niin suolainen, etten kehtaa syötellä useampaa säkkiä ja palaamme totuttuun tavaraan tämän säkin jälkeen.
Iltaisin kupissa on vaihtelevasti lihaa (sika/nauta/kana/kala/kalkkuna/kenguru/hillevi hiiri mitä nyt sattuu pakkasessa olemaan) ja lisinä pellavaöljy (jota halusin testata totutun lohiöljy sijaan), pii-pet pari tablettia (sinkkilisä pudonneen karvapeitteen avuksi) ja nokkosta n. 1teelusikallinen. Siinä vasta mainio luonnonrohto. Runsaasti tarpeellisia vitamiineja, rautaa, magnesiumia, kalsiumia! Toisinaan liha-ateria korvataan lihaisilla rustoluilla.
Tara kertoo nopeasti epäsopivasta nappulasta vuotavilla silmillä. Acanan sportti sopii sille mainiosti, mutta mietin alkaako se olla turhan tuhtia tavaraa eläkkeellä höpsöttelevälle mummelille. Siispä ostin kokeiluun Happy Dogin viljattomasta nappulatuoteperheestä African. Se on ollut oikea nappilöytö, sillä silmät ovat pysyneet kirkkaina ja Tapsan paino normaalina. Vatsakin toimii mainiosti! Sitä putoaa kuppiin aamuisin, iltaisin Tarakin saa lihaa, lisinä nokkosen ja pellavaöljyn lisäksi on kokeilussa yrttivalmiste nimeltään Liquid Dewils Claw, jonka pitäisi olla mainio litku nivelien kunnon ylläpitoon.
No, tänään meni sentään vähemmän överiksi! Taitoa tassuihin-koirakoululla oli avajaiset ja kipitimme sinne vähän hauskaa pitämään. Paikalla oli myös Julia&Melli-serkku, niin oli hauska odotella omaa vuoroa! Rata oli helppo ja lyhyt, täydellinen kuntoaan kohottelevalle mutsieläimelle elämän piristämiseksi! Ja tilat olivat tosi nastat, hauskaa kun paikan sai jaettua kolmeksi omaksi osakseen.
Ensimmäinen rata -5 pinnaa, joskaan minulla ei ole hajuakaan, mistä se vitonen tuli. Juliakaan ei ehtinyt rataa katsoa, kun starttasi heti perässämme. Ehkä kontaktilta? Aika korkealta Nauru laskeutui, mutta minä varmistin, että osuu taatusti. Osuikohan noustessaan ylös? Rimoja ei ainakaan pudonnut? Emminä tiedä, ihan sama! Seuraavalta radalta sitten nolla, jolla sijoituttiin toiseksi häviten Mellille ja Julialle alle sekunnilla! Nauru tekee vielä aika isoja kaarroksia ja kontakteilla se vähän himmailee. Treenin puutetta, mikä on onneksi parannettavissa. Hurjan kiva iltapäivä, hyvässä seurassa kaikki tuollainen hassuttelu on ihan parasta!
Koen jotain henkistä hyvää siitä, että olen saanut fiksattua koirien sapuskat juuri oikeanlaiseksi niille. Minun koirilla se nyt ei ole suurikaan hankaluus, pikkukivet oikeassa marinadissa maistuisi nekin oikein passelisti ja allergioita ei ole. Tykkään kuitenkin (kiitos uuden työni) kokeilla uusia ruokinta-asioita ja koska edelleen laiskuuttani jatkan 50/50-linjalla, oikea nappulamerkki ja oikeat lisät ovat tärkeässä roolissa laadukkaan lihan kyljessä.
Meno syö Acanan pentumurkinaa, sitä keltaisessa pussissa olevaa. Oikeastaan joka aterialla seassa on myös jotain lihaa. Iltaisin kuppiin tipahtaa myös öljyä ja usein mukana on myös AB-piimää tai maitohappobakteerijauhetta ylläpitämässä suolen toimintaa. Rustopäivänä Meno saa maukkaan luun normaalin aterian sijaan iltapalaksi.
Nauru syö normaalisti aamuisin Acanan sporttia, joka sopii sille oikein hyvin. Nyt ostin sille Orijenin Regional Redin ja voi vitsi, miten sairaan laadukas nappula! Harmi, että sen hinta on niin suolainen, etten kehtaa syötellä useampaa säkkiä ja palaamme totuttuun tavaraan tämän säkin jälkeen.
Iltaisin kupissa on vaihtelevasti lihaa (sika/nauta/kana/kala/kalkkuna/kenguru/hillevi hiiri mitä nyt sattuu pakkasessa olemaan) ja lisinä pellavaöljy (jota halusin testata totutun lohiöljy sijaan), pii-pet pari tablettia (sinkkilisä pudonneen karvapeitteen avuksi) ja nokkosta n. 1teelusikallinen. Siinä vasta mainio luonnonrohto. Runsaasti tarpeellisia vitamiineja, rautaa, magnesiumia, kalsiumia! Toisinaan liha-ateria korvataan lihaisilla rustoluilla.
Tara kertoo nopeasti epäsopivasta nappulasta vuotavilla silmillä. Acanan sportti sopii sille mainiosti, mutta mietin alkaako se olla turhan tuhtia tavaraa eläkkeellä höpsöttelevälle mummelille. Siispä ostin kokeiluun Happy Dogin viljattomasta nappulatuoteperheestä African. Se on ollut oikea nappilöytö, sillä silmät ovat pysyneet kirkkaina ja Tapsan paino normaalina. Vatsakin toimii mainiosti! Sitä putoaa kuppiin aamuisin, iltaisin Tarakin saa lihaa, lisinä nokkosen ja pellavaöljyn lisäksi on kokeilussa yrttivalmiste nimeltään Liquid Dewils Claw, jonka pitäisi olla mainio litku nivelien kunnon ylläpitoon.
kanaa kanaa kanaa kanaa
Minun piti myös kertoa, miten hienosti Meno oli eilen lapsilauman keskellä, kun kävimme tervehtimässä siskoani ja hänen muksujaan. Ja miten pätevästi siskontyttöni opetteli Menon kanssa mätsärimeininkejä ja miten naapurienkin lapset saivat kaikki rakkautta osakseen! Ja minun piti kertoa, että Nessa on meillä yökylässä, mutta eihän sekään tämän tarinan jatkeeksi sovi mitenkään luontevasti!
Toisaalta, nythän ne on kerrottu.
Luvassa kuvapostaus, halusitte tai ette!
Voihan onnellisuuskuplailohurrikaani. Hymyilyttää. Hyväparempiparas päivä takana. Ajeltiin aamusta Mahti-pojan kotitilalle, jossa paikalla oli myös Metku ja luonnollisesti omistajat. Vietimme muutaman tunnin mahtavassa porukassa, juoruttiin, otettiin kuvia, syötiin - JA PAIMENNETTIIN!
Itse paimentamisesta kuvia ei ole (ei sentään hevosia paimennettu... ihan lampaita) vaan olipa se hauskaa. Meno mussutti papanoita alkuun antaumuksella, mutta sitten se yhtäkkiä heräsi alkukantaisine vaistoineen ja olikin niin innokas lammashirmupaimen kuin pieni karvatoukkaeläin voi olla. Naurusta minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia, sillä se ei ole koskaan kummoisia taipumuksia näyttänyt. Vaan niimpä se kuitenkin oli ihan liekeissä, suunapäänä olisi minua mielellään kuskannut huimalla parin lammaskertakokemuksensa ansiolla.
Ihan mielettömiä kersoja. Avoimia, sosiaalisia, rohkeita, innokkaita, kuuliaisia. Viisaita ja kilttejä. Ja kujeellisia kuin mitkä! Tuntuipa lämpimältä pussata ja halata pieniä poikia, jotka ihan vasta vähän aikaa sitten mahtui kämmenelle ja kiljui aidan takana, kun oli niin tylsää napottaa pentuaitauksessa. Muruset supermiehet.
Illalla kävimme vielä Naurun kanssa agitreeneissä juoksemassa huisin hauskaa rataa, jossa nitrot olisivat olleet tarpeen, sen verran sai kinttuja nostella. Meno kävi porhaltamassa itsekseen myös suoraa putkea, mikä on sen mielestä extranastaa puuhaa.
Taakse jääneenä viikkona vietimme lomaa. Sai jäädä treenit (jos yhtä 5km juoksua ja lauantaiyön agilitya ei lasketa) ja hurruuttelimme savolaismaisemiin ahtamaan itsemme täyteen paitsi ruokaa, myös puhdasta maalaisilmaa. Ja matkalla kävimme toki ihailemassa Nastolassa SM-agilityn huumaa, tuttuja ja upeita urheilijoita. Meno ja Tara jäivät lomalle äitini luokse muutamaksi yöksi, kun minä, avopuolisoni ja Nauru suuntasimme mökkeilemään. Naurun heränneet vahtikoiran vaistot hiukan ärsyttivät pariin kertaan, mutta muutenhan simppeli koirakansalainen nautiskeli rauhasta. Ja vedestä. Ennenkaikkea vedestä, koska uiminen on siisteintä.
Vietimme juhannuksen äitini luona, jossa halailtavaksi sai reippaan paimenpojan. Niin kovin kiltisti oli jätkä hoidossa ollut. Tarpeet oli tehty ulos, tavarat oli jätetty rikkomatta ja kissat jahtaamatta. Myös pientä Mimmi-pomeraniania, jolla on elopainoa ruhtinaalliset 2kg, poika kunnioitti ja väisti erittäin kiltisti.
Vietimme juhannuksen äitini luona, jossa halailtavaksi sai reippaan paimenpojan. Niin kovin kiltisti oli jätkä hoidossa ollut. Tarpeet oli tehty ulos, tavarat oli jätetty rikkomatta ja kissat jahtaamatta. Myös pientä Mimmi-pomeraniania, jolla on elopainoa ruhtinaalliset 2kg, poika kunnioitti ja väisti erittäin kiltisti.
Kuvia voi ihmetellä myös täällä!
Voi viude! Johan tässä on koomailtu. Ajatuksia ei harrasterintamalle ole juurikaan liikautettu, on vaan tehty töitä ja yritetty saada stressistekijöitä pois elämästä ja ahdistuskaipuuta kuriin. Tänään köröttelin vihdoin treeneihin merlevaljakon kanssa, enkä olisi voinut parempaa fiilistä saada. On tässä tehty niin hyvä homma, että pitää hattua nostaa. Itselleni ja Naurulle, kummallekin. Ollaan kehitytty tosi hurjasti!
(Treeneissä oli tarjolla pullaa. Ehkä siksi jäi niin hyvä mieli.)
Heini oli kikkaillut meille juuri hyvän treenin. Medikorkeuksilla loikkiva Nauru sai baanattaa kunnolla eteenpäin, mutta minulle oli muutama aivopähkinäkin järjestettynä. Ennen olin todella surkea valssaamaan, mutta ahkera treenaus onkin kääntänyt asian niin, ettei nyt skulaa enää persjätöt. 12-14 olikin kiva, kun siihen tunki jaappanialaisen ja sitten vielä yhden persjätön kaupan päälle. Ei tarvinnut pyöriä extraa, mikä on jees, mutta tuntui silti hankalalta! Kerran se japanialainen muuttuikin uus-seelantilaiseksi surffausohjaukseksi (vielä se käyttöön tulee), mutta sittenpä se sujuikin, oikeastaan vahingossa.
Naurussa riitti potkua ja sillä oli hurjan hauskaa! Pienen hienosäädön jälkeen töräytettiin suorilta lähdöstä kepeille, jossa hätäilyni aiheutti Naurun joutumisen suoraan kakkosväliin. Pidettiin hetken henghdys, Nauru imaisi itseensä annoksen after drinksua ja minä keskityin hengittämään läähätykseltä ja matkaan mars uudestaan. Sitten päästiinkin jo helpon tuntuisesti puomille, jossa vähäinen treeni kostautui niin, että Nauru nappasi putken. Eipä haitannut, fiilis oli niin huipussaan. Tekaistiin kerran putki-hyppy-puomi erottelu loppuun ja lopetettiin naama hangon keksinä.
Naurun palautuminen on kyllä erittäin hyvässä vaiheessa. Turkki tipahti ja huono karva aiheuttaa siitä vähän kuivan yleisfiiliksen, mutta lihakset ovat alkaneet kehittyä terveellisen rasvakerroksen kerryttyä. Tällä hetkellä minulla on vain hyvää sanottavaa Flying Dogin mineraalijuomista, mutta niitä käsitellään omassa postauksessaan myöhemmin. Nauru on kuitenkin juonut pari tuntia ennen treeniä annoksen mineral juomaa ja treenissä on mukana after drink.
No ihan tosi kivan aarteen löysi rannalta.
Menosta ei noin yleisestikään ole kuin hyvää sanottavaa. Hallilla se oli nyt kolmatta kertaa, eikä voisi pieni pentu enää reippaampi olla. Se yritti tervehtiä kaikkia ja ne ihmiset tai koirat, jotka moikkaamaan tulivat, saivat suukottelemaan maailman onnellisimman pienen miehen. Se on niin tuttavallinen, ettei kauan jaksaa esittää kohteliasta vaan maistelee oikein mielellään vieraidenkin neniä, sormia ja nilkkoja.
Hallilla pentu puuhaili reippaasti maahanmenoja ja se kerjäsi oikein taidokkaasti pullaa, jota itseeni ahdoin. Yritti varmaan muistuttaa linjoistanikin, mutta kun en puhu menoa. Radan rakennuksen ajaksi päätin ottaa rauhoittumisharjoituksen, joka ei paremmin olisi voinut mennä. Hetken herra protestoi paikallaan, kitisi ja pomppi tasajalkaa. Hyvin nopeasti se kuitenkin hiljeni, huokaisi, iski pienen pyllynsä tantereeseen ja lopulta asettui makaamaan keinonurmelle. Olin äärettömän ylpeä, olen edelleenkin, kun asiaa ajattelen.
Suoran putken ilon Meno on keksinyt jo aikaisemmin. Muutama päivä takaperin Ojangossa se lyllersi putken läpi ja sai miljoonat kehut minulta ja puolisoltani. Siitäkös huru-ukko riemastui ja pian se kaahasi nasta laudassa esteen läpi onnellisesti myös räksyttäen. Huutava agikoira, check.
