Olen viimeaikoina havahtunut huomaamaan, että hyvin monet ihmiset puhuvat vain omista asioistaan. Minua on myös viimeaikoina ärsyttänyt se huomattavan paljon!
Myönnetään, minäkin tykkään tarinoida. Omien kokemuksien ja kommelluksien värittäminen on parasta ajanvietettä, kun kuuntelijaa asia selvästi kiinnostaa. Yhtä mukavaa on kuitenkin myös toisen tarinaan eläytyminen: tsemppaaminen, myötäeläminen ja ihan vain kuunteleminen. On ihana oppia uusia asioita toisesta ja hänelle tärkeistä asioista. Kuitenkin esimerkiksi työympäristössä törmään jatkuvasti siihen, että vastapuolta kiinnostaa vain oma puoli asiasta.

Otetaan esimerkki. Treenikentällä henkilö Å kertoo, mitä hänen koiransa on tehnyt. Kun siinä sitten tarinan loputtua olen reagoinut ja kommentoinut, kerron yleensä oman osani; jos oma koirani on tehnyt vaikka vastikään vastaavaa tai saan toisen aasinsillan juttutuokion jatkumiseen. Tässä kohtaa vastapuoli näyttää yleensä jopa vähän ärsyyntyneeltä. Å ei reagoi (tai ei ainakaan positiivisesti) ja Å vastaa jatkamalla omaa tarinaansa tai vaihtamalla toiseen omaan tähtihetkeensä. Kun tällaista yksipuolista keskustelua jatkuu yli viisi minuuttia, alkaa minunkin kiinnostukseni olla laimeaa kuin tee, jonka pussia on lillutettu jo kuusitoista kertaa aiemmin. Minusta on kuitenkin epäkohteliasta vaan tylysti kääntää valokeila itseeni ja pitää sitä osoittamassa minua kohti rystyset valkeina. Ehkä siksi tämä hämmentääkin minua niin paljon.