Muistanpa ajan, kun ajelehdin mukaan internetkeskustelujen petolliseen maailmaan. Itsetunto teinitytöllä oli kuin heinänkorsi, valmis liiskantumaan kenen tahansa isomman kengän alle. Silti piti yrittää olla pätevä ja noheva - siinä kuitenkin, kun ajautui suukopuun toisten käyttäjien kanssa, oli lopputuloksena ahdistus, paha mieli ja vähän itkuakin. Siinä mietti, kuinka koko netti nyt nauraa eikä enää voi kirjoittaa mihinkään. Koko elämä rappiolla ennenkuin se ehti alkaakaan, ihan vaan, koska netissä tuli kiistaa asiansa paremmin esittävän kanssa.

Nettiselailun yleistyessä alettiin valistaa myös asiallisen kommunikoinnin puolesta. Monissa paikoissa oli mahdollista kirjoittaa kasvottomina - ja on edelleenkin! - jolloin ihminen pääsi purkamaan synnynnäistä provohaluaan viattomiin sivullisiin. Ilman, että kukaan välttämättä osasi yhdistää henkilöä. Usein tällaiset käyttäjät tekivät (tai tekevät) itselleen useampiakin valheellisia tunnuksia voidakseen ärhäköidä nettimaailmassa ilman huolen häivää. Alettiinkin muistutella, että kirjoittajalla on vastuu siitä, mitä nettiin suoltaa. Jos haukut jotakuta, pahoitat mielen, menet henkilökohtaisuuksiin tai teet jopa rikoksen, syy on sinun ja vastuu on kannettava. Asiallisella kirjoitusasulla ja mahdollisimman neutraaleilla sanavalinnoilla voidaan vastapuolelle ilmaista, ettei keskustelussa olla mukana pahansuopaisuus päällimäisenä ajatuksena. Myös hymiöitä on kehoitettu käyttämään, jotta kirjoittajan tunteiden tulkitseminen olisi (muka) helpompaa.






Minäkin kehityin. Aloin kirjoittamaan mitä neutraaleimmilla sanavalinnoilla. Korostin sanoja, joilla painotin yleistäväni ja laitoin virkkeiden väliin muistutuksia, etten tarkoita viestejä kenellekään henkilökohtaisesti. Jos puhuttelin jotakuta, pyrin tekemään sen nimeä käyttäen, jotta henkilö ymmärtää viestin olevan hänelle. Nöyristelyä ja varomista, mutta silti aina tuntui, että paha mieli jäi varsinkin kiivaampien keskustelujen jälkeen. Miten voi saada pahan mielen, vaikka kukaan ei ole henkilökohtaisesti mollannut, mutta silti tuntuu, että on ydinsota käynnissä?

Kun aloin kiertää enemmän valmennuksissa, hahmottui tilanne, joskin hyvin erilaisessa hetkessä. Keskustelin avopuolisoni kanssa siitä, miten valmennus oli mennyt. Kun nauraen kerroin, miten valmentaja oli huikannut menoni näyttävän samalta kuin "mummon matka torstaina ostoksille", hekottelimme hetken yhdessä. Avopuolisoni sanoi, että minä tarvitsenkin valmentajan, joka sanoo suoraan. Häkellyin hieman tästä, koska minusta kyseinen lausahdus ei ollut mitenkään erityisen suoraan sanottu. Se oli huumoria, jolla samalla viitattiin, että kovempaa voisin mennä. Ei tullut paha mieli, mutta viesti meni perille. Avo kuitenkin mietti, että kyllä joku herkkis voisi jo tuostakin itseensä ottaa ja asia jäi vaivaamaan minua.







Nettikeskustelujen maailmassa korostetaan kirjoittajan vastuuta. Entä lukijan vastuu? Tuntuu, että jos kirjoitusasu on hiemankaan rönsyilevämpi tai suorasukaisempi, on joku ottamassa asian itseensä. Ei ole merkitystä, vaikka asia olisi sanottu yleisellä tasolla - siitä loukkaannutaan kuitenkin. Suurin osa keskusteluilla jutustelevista tuntuu ottavan asiat syvästi henkilökohtaisesti, varsinkin, jos jokin aihe lähtee syyniin itse aloitetusta aiheesta/kysymyksestä. Keskustelu kuitenkin toimii usein niin, että jos henkilöt Martta ja Pirjo puhuvat sateesta, tulee vieressä hengailevalle Koistiselle mieleen siitä sateenvarjot. Ja miten unohtui ostaa niitä. Esiin nostettu kysymys, kommentti, lausahdus tai jopa vitsi voi synnyttää täysin uuden keskustelun, eikä se ole mikään henkilökohtainen loukkaus alkuperäistä aloittajaa kohtaan. Tai ei ainakaan pitäisi olla - jos henkilökohtaisesti haluaa loukata ja olla idiootti, olisi se hyvä tehdä puhutellen nimellä. Tällöin loukattukin tietää, että nyt oli oikeasti lupa ottaa itseensä, syystäkin.

Lisäksi minusta tuntuu, että netissä eletään kuin toista elämää, joka vain sijaitsee eri ulottuvuudessa. Siellä rakennetaan ihan oma persoona, joka voi olla paljon rohkeampi, mukavampi tai jopa rikkaampi kuin oikean elämän minä. Jos nettimaailmassa tulee suukopua, on ystävyyden lopettaminen helppoa - ja parhaimmillaan livenä voi esittää, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Näille tällaisille käyttäjille sanoisin, että älkää rakkaat menettäkö otettanne ihan oikeasta elämästä! En yhtään ihmettele, miksi useat julkkikset välttelevät itseensä koskevien kommenttien selaamista tietokonepäätteiltä. Jos joku luo mielikuvansa jtai vaikka itsetuntonsa kasvottoman, eleettömän, yleensä yksipuolisen (ja usein kiivastuneen) näkökannan pohjalta, ei sellaisen henkilön tapaamatta jättäminen ole suurikaan menetys. Jos mielipidettä ei uskalla sanoa kasvokkain elävälle olennolle, ei hänen louskutuksensa näyttöpään suojassa ole ahdistumisen arvoinen. Ja mikä parasta, ylensä itse suurentelee asiat. Vaikka itse olisi varma, että ihan taatusti tästä selkkauksesta kuiskutellaan vielä vuosien päästä, on asia luultavasti viikon päätä jo unohtunut.






Tekstini rönsyili nyt hyvinkin mutkikkaaksi, mutta halusin jakaa ajatuksia, joita olen pitkään mielessä kantanut. Kukaan netin käyttäjä ei ole täydellinen ja kaikki voivat myös mokata. Kuten kaupan kassajonossa, on päiviä, kun joskus on vahingossa tyly toiselle ilman syytä, toisena päivänä on sitten asiallisempi. Inhimillisiä olentoja me jotkut kaikki kuitenkin olemme. Sitä omaa pipoa kannattaa kuitenkin löysätä, jos tuntuu, että melkein koko elämä pyörii netin ja sen käyttäjien mielipiteiden ympärillä. Jospa ensi kerralla pahastumisen sijaan ottaisitkin asian vähän leppoisammin? Jos ennen kiukustumista toteaisitkin, että hei, toi tyyppi ei varmaan edes tarkoittanut mua, vaan puhui yleisellä tasolla.

En edes muista, koska olisin loukkaatunut viimeksi nettikäyttäjän kommentoinnista. Huolimatta siitä, että olen viimeaikoina käynyt hyvinkin kiivaita keskusteluja eri osa-alueista useammissa sijainneissa. Tai luultavasti joku nyt on sitä mieltä, että itken kotona, kun tämän aiheen kirjoitin. Mut hei, tää nyt sattui olemaan hyvä blogimatsku! Ei multa tällaista settiä ole tullut sitten koiramaailman arvostuksen. 

Ja vaikka joku haukkuisikin, opetti Pride-niminen elokuva minulle tavan, jonka tosiaan aion opettaa tulevaisuuden lapsilleni, jos sellaisia huono-onnisia tulee minulle siunaantumaan. Saman tapaista ajatusmaailmaa opetti minulle myös The Imitation game-elokuva. Jälkimmäiseksi mainitussa esitettiin, kuinka vastaantaistelu vain lietsoo tilannetta pahemmaksi. Passiivisuus sen sijaan vähentää hyökkääjän kiinnostusta, lopettaen provosoinnin kokonaan. Pride-elokuvassa sen sijaan opetettiin ottamaan haukkumanimet omakseen. Jos tekemisesi aiheuttaa jossakussa närää ja hän alkaa sinua herjaamaan, miksi otat sellaisen idiotismin itseesi ja tunnet alemmuutta toisen tyhmyyden takia? Mieluummin sitä ottaa asian vahvuudekseen ja saa vastapuolen häpeämään itseään, kun loukkaus ei mennytkään perille.

Jos joku tekee tietoisesti pahaa tai loukkaa henkilökohtaisesti, on syy hänen. Vaan jos joku ottaa itseensä ilman, että viestissä millään tavalla oikeasti loukataan tai välttämättä edes viitataan, ei syy ole yhtään enempää kirjoittajan kuin lukijankaan. Usein käytetään perustelua, että "on niin vaikea lukea tarkoitettua viestiä, kun ei nää ilmeitä ja mielialaa". Se kannattaa yhtä lailla muistaa lukiessa kuin kirjoittaessakin. Ainakin itselläni on ollut paljon mukavampaa, kun ei kommentoidessa kokoajan tarvitse laittaa niitä kymmentä sulkua virkkeen sisään pitääkseni huolen, ettei nyt varmasti pahinkaan herkkämieli joudu itkemään kotona viestini takia. Syyttä.