No. Satuin kuuntelemaan tätä. Ihana Kurkela.

Tajusin tänään vihaavani vappua.

No olenhan minä sen aina tiennyt. Vappu on tehnyt minut hermostuneeksi. Se on aiheuttanut ahdistusta ja jopa fyysisiä oireita, itkua, päänsärkyä, pahoinvointia. Suunnatonta stressiä. Tein diagnoosin, etten siedä sitä alkoholin määrää ja julkisilla paikoilla olevaa sardiinipurkki-efektiä.

Töissä tänään toivotin jokaiselle hyvää vappua ja totesin sanovani sen täydestä sydämestäni. Hiipikö pessimistin päähän jopa pieni innostus? Söin hiljaisella hetkellä hillomunkin ja katselin ihmisten postaamia vappukuvia. Kevätfiilis, minä ajattelin, ja kellon lyötyä kolme iskin putiikin nopeasti kiinni. Ajelin vauhdikkaasti kotiin, vaihdoin vaatteet ja aloitin meikkaamisen - ja sitten se iski taas.





En lähtenyt juhlimaan. Mietin niitä kaikkia ihmisiä ja kadutti, etten ilmoittautunut tänään johonkin iltakisoihin. Ei sellaisia kyllä vappuiltana järjestetä...

Juostessani iltalenkkiä Kidan kanssa oli kaikkialla tyhjää. Hiljaista. Aurinko värjäsi latvustot ihan pinkeiksi, mutta kohtisuoraan osoittavat säteet olivat kirkkaan oransseja. Lihakseni ovat edelleen sitä mieltä, etteivät ne kykene kuljettamaan vaivaista vitosta, vaikka vielä vähän aikaa sitten pyyhkäisin seitsemän kilometriä. Juoksin keskellä tietä, en reagoinut ympäristööni, välillä unohdin olevani liikkeessä koiran kanssa. Kida nyt ei yleensäkään lähde mihinkään, mutta tällä kertaa ei myöskään tarvinnut olla huolissaan mahdollisista vastaantulijoista.

Kun pääsin kentille, oli yhä hiljaista. Tyhjyydessä möllötti agilityeste toisensa perään. Teimme keinun, aan, puomin, kepit pari kertaa. Juoksukontakteiksi nuo Kidan mokomat ovat näköjään muodostuneet ja kiltisti se ne suorittaa. Kentän hiljaisuudessa tajuan, miksi oikeasti inhoan vappua. Ei syynä ole alkoholi (ainakaan niin suuressa mittakaavassa kuin luulin) eikä väenpaljouskaan. Se on yksi niistä harvoista päivitä, jolloin minä olen täydellinen kummajainen. Kun muut juhlivat ystäviensä tai perheensä kanssa, minä juoksen tyhjiötä muistuttavassa hiljaisuudessa. Olen se ilonpilaaja, joka normaalisti hidastaa hauskanpitoa.





Tai vietänhän minäkin vappua parhaiden ystävieni kanssa: niistä toinen juoksi kanssani sisukkaasti koko lenkin, toinen kotona istahti viereeni ja läpsäytti tassullaan reittäni. "Piristy, ja anna ruokaa", tuumasi Tapsan ruskeat silmät ennenkuin se loikkasi alas ja kävi makuulleen lattialle nokka kohti keittiötä.

Noh. Vappu on vain kerran vuodessa.

Ipana iippanat ja melkoiset mönkijät. Syntymäpäivälahjaksi Laura antoi mitä parhaimman: kolme kauhukakaraa pariksi yöksi hoitoon. Huolimatta siitä, että pieni Meno herättää viideltä aamulla huutamalla MOOOOORNING IS HEEEERE, ne ovat vastustamattoman ihania. Möngin unenpöpperössä Naurun kanssa pentuboxiin, piilotin hiukseni käsieni suojaan ja siellä me torkuimme. Minä ja Auhu, lähekkäin, samalla kun kolme pientä huligaania hyppi mahan päällä kuin trampoliinilla.

Istuimme lauantaina tuntikausia pentuboxissa ihastelemassa pikkuisia. Minä, kaksi ystävää, avopuoliso. Ja kävi kerran Kidakin, vaikka sen suu oli tiukkana viivana ja pyllyn viereen muksahtanut penikka lähinnä ahdisti.







Tänään ajelin umpiunessa erittäin epäloogista reittiä itseni Sahaajankadulle mätsärituomaroimaan. Minua ihastutti nähdä niin hyvätapaisia pentuja! Useat olivat ensikertalaisia ja silti pennut olivat reippaita ja sosiaalisia. Ne tassuttivat voittajan elkein ja vaikka joskus jännitti, ne pääsivät asiasta yli ja esiintyivät kunnialla. Huokailin useaan kertaan kehäsihteerilleni, ettei näistä voi valita parhaita. Oli ihana seurata ohjaajan ja koiran yhteistyötä ja hauskanpitoa. Sellaista mätsäreissä kuuluisi olla!

Oli myös ihana nähdä vanhoja tuttuja ja vaihtaa heidän kanssa muutama sananen. Ollapa sosiaalinen! Tässä taas muistaa, että ihmisten treffaaminen on ihan mukavaakin. Silti sitä mieluummin lähtee metsään yksin tai valitsee matkaan toverin, jonka kanssa ei varmasti ole kiusallista. Ihmisiin tutustuminen on muistaakseni ihan hauskaa, mutta näin vanhana känttynä sitä muuttuu laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi... tai ihan vaan laiskaksi.






Pian Nauru on kotona - eikä se sitten enää mihinkään lähdekään. Minun ikioma Nauru. Tänään teimme pientä tokoilua kunnon sallimissa rajoissa ja pieni Maijan sisäinen lapsi hihkui kuin tikkarikaupassa. On ollut tylsää treenata vain yhtä koiraa (Taran treenausta ei lasketa yhdeksi, korkeintaan 0,2 koiraksi) ja lenkeillä on tuntunut, kuin yksin tallustaisi. Seniori-kansalaiset ovat joko liian kilttejä tai sitten olen ikuisesti menetetty tapaus ja liian tottunut useamman kirsun laumaan.

Terveisin, hullu aussienainen 4-ever

Olen viimeaikoina havahtunut huomaamaan, että hyvin monet ihmiset puhuvat vain omista asioistaan. Minua on myös viimeaikoina ärsyttänyt se huomattavan paljon!
Myönnetään, minäkin tykkään tarinoida. Omien kokemuksien ja kommelluksien värittäminen on parasta ajanvietettä, kun kuuntelijaa asia selvästi kiinnostaa. Yhtä mukavaa on kuitenkin myös toisen tarinaan eläytyminen: tsemppaaminen, myötäeläminen ja ihan vain kuunteleminen. On ihana oppia uusia asioita toisesta ja hänelle tärkeistä asioista. Kuitenkin esimerkiksi työympäristössä törmään jatkuvasti siihen, että vastapuolta kiinnostaa vain oma puoli asiasta.

Otetaan esimerkki. Treenikentällä henkilö Å kertoo, mitä hänen koiransa on tehnyt. Kun siinä sitten tarinan loputtua olen reagoinut ja kommentoinut, kerron yleensä oman osani; jos oma koirani on tehnyt vaikka vastikään vastaavaa tai saan toisen aasinsillan juttutuokion jatkumiseen. Tässä kohtaa vastapuoli näyttää yleensä jopa vähän ärsyyntyneeltä. Å ei reagoi (tai ei ainakaan positiivisesti) ja Å vastaa jatkamalla omaa tarinaansa tai vaihtamalla toiseen omaan tähtihetkeensä. Kun tällaista yksipuolista keskustelua jatkuu yli viisi minuuttia, alkaa minunkin kiinnostukseni olla laimeaa kuin tee, jonka pussia on lillutettu jo kuusitoista kertaa aiemmin. Minusta on kuitenkin epäkohteliasta vaan tylysti kääntää valokeila itseeni ja pitää sitä osoittamassa minua kohti rystyset valkeina. Ehkä siksi tämä hämmentääkin minua niin paljon.