Osa 1

Muutama treeni jäi välistä milloin töiden ja milloin muiden menojen takia, mutta onneksi nyt olin taas mukana. Sain hyvän kenraaliharjoituksen kisoja ajatellen - tai no, hyvän ja hyvän. Siinä puoli tuntia ennen valmennuksen alkua katselin muiden menoa ja aprikoin, kumpi koira takakontista valikoituisi mukaani. Alkuperäinen suunnitelmani kuitenkin piti ja sateen ropistessa nappasin autosta Kidan sijaan Naurun, joka puhkui tarmoa.

Ja ai kamala, miten sainkaan hävetä!

Pohjustakaamme tarinaa kertomalla, että hallilla oli kakkua. Liuhdon huikean menestyksen takia ostimme hänelle persoonallisen agilitykakun, sisällä mansikkaa ja suklaata. Kakku oli erinomaista ja ehdottomasti hintansa väärti, siinä sai hyvää välipalaa popsia omaa vuoroa odotellessa. Naurun tullessa halliin se nuuskaisi kerran kakun suuntaan, muttei ollut sen kiinnostuneempi. Hommiin halusi, mutta vitsailimpa sitten, että kakkua se syömään vaan tuli agsaamisen sijaan.

Olisi pitänyt olla hiljaa.
Ja ei, ei se onneksi kakkuun hyökännyt, sentään.

Nauru oli ihan hulluttelutuulella. Se loikki kuin -- no, Kida, haukkaili ja ölisi ja oli niin menossa. Hyvin positiivinen asia, motivointiongelmista ei ollut tietoakaan koko treenin aikana, vaikka hallissa oli lämpöä 21 astetta. Heti alussa minun onneton pakkovalssi yhdistettynä paljon treenattuihin takaakiertoihin oli heikko yhdistelmä, mutta kyllä siitä sitten edettiin. Esteelle numero 6, jolta katsoin, että nyt lähtee melkoinen draivi ja irtoaminen esteelle numero seitsemän....

Hyvin irtosi juu. Vauhdilla merle lensi kentän laidallaolevan Anniinan luokse. Siihen sievästi parkkeerasi eteen ja silät suurina kerjäsi kakunpalaa. Pieni "Nauru perkele"saattoi ohjaajan suusta livetä ja merle tuntui Anniinalle sanovan, että: "Kappas, hetkinen vain, käyn hyppimässä pari estettä. Tuo akka niin pahalla äänellä huutaa."

No pitihän sen vielä kerran tehdä sama kakkutempaus. Ja kepeiltä piti vähän yrittää karata nakinpalaa syömään ennen vikan keppiväin suoritusta. Ja keinulta se saattoi juosta läpi kuin maailmanluokan uimahyppääjä. Ja minä pyysin anteeksi, kun toin tuollaisen hirviön radalle ja kysyin, että vieläkö saa vaihtaa. No ei saanut, mutta onneksi neitikoira paransi tapansa ja lopulta se teki tosi hyvällä meiningillä rataa. Sylkkäri ja poispäinkäännös esteillä 25-26 sujui kuin vettä vaan. Lopetimme, kun koira vielä teki ihan täpönä ja Naurulle jäi olo, että vähän kesken lopetimme.

Kidan kanssa tein vielä rataa, vaikka happi meinasi loppua ja jalkoja puristi. Niin monta kertaa sinne lähtöön palattiin, kun saatiin nolla plakkariin. Positiivista on, että joka ikinen kerta lähdöissä oli rauhassa, kontaktit suoritti moitteetta ja kepit superisti. Ja tuli se nollakin lopulta, hitaasti ja aivan piipussa, kun älysin esimerkiksi pysyä poissa koiran tieltä ja ohjata sitä. Jännä juttu.