Meidän arjessamme agility on ottanut valtavan suuren roolin treeneissämme ja kisoissamme. Hakujutut ovat heilahtaneet julmasti maton alle: kunhan kevät lähestyy, aion senkin tekemistä palautella, mikäli vaan treenikavereita hommaa varten löydän kasaan. Samaan kastiin menee jälki ja lupasin itselleni koiratanssiesityksen viimeistelemisen vihdoin viimein. Monesta lajista monenlaista suunnitelmaa, mutta missä, missä kummassa on toko? Masennus rypee syvällä ja turhauttaa ajatella koko asiaa, mutta silti elämä tuntuu tylsältä ja turhalta ilman ko lajia.

Masokistimielisenä otin härkää sarvista. Olemme treenanneet pari kertaa tottelevaisuutta oikein vakavamielisesti, ajatuksenani testailla, onko kokeeseen menossa mitään järkeä. Viimeksi tiistaina menimme tokoilemaan yhdessä Essin&Narin kanssa ja vaikka pohja oli ikävän liukas, sain vähän käsitystä missä tilanteessa paimenkoirien kanssa olemme. Avasin tokokoekalenterin ja valitsin sieltä kokeen, jonne aion mennä. Molempien kanssa.

Kidan kanssa yllätys oli positiivisempi. Varsinkin metskun kohdalla Essi hehkutti, ettei ikinä ole nähnyt Kidaa noin reippaana. Vaikka maa oli epämiellyttävä ja pakkasta ikävänlaisesti, ei koiralla ollut ongelmia napata metallikapulaa suuhunsa ja palauttaa sitä oikeaoppiseen (!) perusasentoon. Kaukopalkan ottaminen käyttöön tokossa osoittautui äärimäisen hyväksi päätökseksi, vaikka agilityssa sen esiinotto aiheutti lähinnä ohjaajalle synkkyyttä. Aktiivista treeniä vaatii lähinnä kaukojen vaihdot (jotka ovat sellaisia kovin varovaisen tuntuisia) ja liikkeellelähdöt (ääntelyn takia). Ääntely on kuitenkin tähän mennessä ollut murheista pienin, mieluummin pari kitinää ahdistumisen sijaan. Tunnari, hyppynouto, ruutu, jäävät, luoksari, kaikki muu on toiminut kuten pitääkin. Tunnarista meinasin ottaa stressiä ja ei sen varmuus sadan prosentin luokkaa ole, mutta viimetreenissä Kida palautti oikean huolimatta siitä, että jarrujen petettyä rysäytti ensin oikeaa kapulaa päin ja peitti sen vähän lumen alle.







Nauru oli hieman valjumpi. Pohja aiheutti toki hankaluutta ja siksi esimerkiksi noudossa se oli hieman epävarman tuntuinen, vaikka on viimeaikoia tehnyt tosi sporttisia palautuksia. Edelleen sen vire laskee tehtävien jatkuessa, vaikka kaukopalkka onkin parantanut tilannetta huomattavasti. Enää Nauru ei tyystin lopeta työntekoa, vaikka sen meno muuttuukin vähemmän näyttäväksi. Minulla on kuitenkin tyhmä, pieni ääni, joka kuiskuttaa korvanjuuressa suuria sanoja ja vannottaa kokeeseen lähettämisen fiksuuden puolesta. Alkutekijöiksi ilmoitin kummankin koiran epävirallisiin tokoiluihin Porvooseen ensi kuussa, niin saan hieman nähdä, miltä asiat oikeasti näyttävät koemaisessa tilanteessa. Edelleen mietin, miten kummassa saisin merle-eläimeni näyttämään taitojaan myös silloin, un kourassani ei ole naksutinta. Teimme loppuun kapulan palautusta ja ruutua naksutintreeninä ja koko koira oli kuin eri otus. Se kantoi häntää korkealla, sen silmät paloi kuin kaksi tuikkua ja sen liikkeet olivat irtonaisia ja energisiä. Hankala otus, niin älyttömän potentiaalinen ja pätevä, muttei se silti anna edes puolia itsestään kilpailutilanteessa.

Tara on joutunut tyytymään puskakoiran elämään. Se piti viikon särkylääkekuurin, kun minusta otus reagoi selkäänsä hieman herkemmin kuin normaalisti. Kuurin aikana pidin sen myös rennommalla liikunnalla, mikä tarkoitti lähinnä lumipallohyppyjen eliminiointia. Olemme tehneet kuiten pitkiä lenkkejä mm. Ojangossa ja Viikissä, joten tolleri on päässyt tyydyttämään villejä vaistojaan samoilemalla ja lumessa piehtaroimalla. Mielessäni vilahti ajatus myös Tapsan ilmoittamisesta möllitokoon, mutta kolmen koiruuden raahaaminen samaan koetilanteeseen olisi minulle kovin stressaava kokemus. Taitaa Tapsutin jatkaa senioritreenejään, starttailla möllejä tuonnempana ja keskittyä odottamaan kevään mätsärikehien saapumista.







Teurastuksen jälkiä Viikin pellolla: peni yksityiskohta julmasta luonnosta.