Koska keskiviikon tokoepikset jäivät meiltä väliin Kidan juoksujen takia, me totisesti kärräsimme itsemme ja koiramme lähikentälle treenaamaan. Sää oli mainio, vaikka tuuli yrittikin sabotoida rallytoko-osuutta retuuttamalla kylttejämme ikävästi. Saimme kuitenkin radan kentälle kasattua - käytimme Pia Heikkisen kilparataa ensimmäisenä ALO-treeninämme. Tosin alun pujottelun jätin pois, koska en jaksanut hamstrata mukaan ylimääräisiä merkkejä, haha.

No olihan se alkuun aika... fiasko. Hankaluudeksi paljastui se, kuinka voin kulkea tuon kanssa humputellen ja kehuen radalla ilman, että sen nuppi kilahtaa ja koko juttu menee läskiksi. Taran kanssa saimmekin monta kertaa jutella alussa: milloin se hämmästeli kylttejä, milloin maan pikkukiviä, milloin unohtui esimerkiksi kovasti harjoittelemamme saksalainen täyskäännös. Koetuksella tämän riemuttamisen kanssa oli varsinkin omistajan hermot, ja pienen tiukkistelun jälkeen tokon muodossa suoritus oli jopa kiva. Pari kertaa radan sai vetäistä, ennenkuin voin sanoa menon olevan mukiinmenevää. Tehtävät tuo kyllä osaa, mutta minun pitää kikkastella ihan oma sanasto rallykehiä varten, tai muuten tulee unohtumaan kaikki perusasennosta seuruuseen. Pylly lähtii kääntymään ja väljyyttä tulee heti, kun neiti saa "luvan kanssa" ottaa vähän omaa päätösvaltaa humputteluun.

Mölliradasta on videomatskua, mutta nyt ei_jaksa.

Kida tokoili sitten pätevästi voittajajuttuja. Tein treenit kahdessa osassa: ensiksi metsku, seuruu ja tunnari, sen jälkeen ruutu ja kaukot.
Alan hitaasti olla toiveikas metallin suhteen. Pidän jalat maassa ja rauhallisuuden liikkeissäni, mutta nään, kuinka Kidan asenne hitaasti on lähtenyt parantumaan ja rohkaistumaan. Olen keksinyt kenties viimein oikean tavan rohkaista ja motivoida sitä, ja nytkin saimme pari haparoivaa, varovaista, mutta kuitenkin loppuu asti perusasentoon saatua palautusta. Siitä sietää olla ylpeä. Seuruussa neiti oli aivan hiljaa alussa, ja meno oli tiivistä, tarkkaa ja kivaa. Pitkän seuruun lopussa kontakti meinasi rakoilla, joten otin vielä pari lyhyempää pätkää, joissa naksuttelin hieman.
Tunnari taas, noh, minulla oli "hieman" huonot ja epäsopivat kapulat tätä tehtävää varten. Ensin meni väärin, sitten meni täydellisen hienosti oikein. Sitten meni väärin, Kidalta paloi käpy, ja sai hetken aikaa odotellakin, kunnes lopulta se oikea tuotiin minulle Ehkä ensi kerralla... vähän.... vähemmän hajustetuilla, laukussa pyörimättömillä välineillä. Anteeksi Kida.

Tauon jälkeen ruutu oli ihan super mallikelpoinen. Treenasin matkaa, niin että palkka joskus oli, joskus ei. Oona suoritti palkkauksesta huolehtimisen, joten Kida ei tosiaankaan voinut ennustaa, onko siellä tavaraa vai ei. Myös palkattomana neiti haki todella hienosti ruutuun, hyvällä vauhdilla, ja Oona kommentoi, ettei se yhtään hidastellut tai yrittänyt etsiä katseellaan lelua. Tämä on ihan mahtava kuulla, sillä punapaimen sortuu hyvin helposti peilaamaan silmillään ja muuttamaan tahtiaan sen mukaan, näkeekö jotain mielenkiintoista vai ei.
Kaukot olivat ihan jees. Koska en muista niitä sen tarkemmin, oletan niiden olleen sellaiset perushyvät. Naksuttelin ja palkkasin kyllä, koska sitähän ei koskaan voi liikaa tehdä. Oona suoritti häiriötä liikkumalla Kidan takana, sillä havaitsin neidin ottavan helposti takana olevasta häiriöstä itseensä.

Vaan entäpä Nauru? Pieni sininen pirulainen oli aiheuttanut minulle yllätyksen. Se oli yhdessä pahantekotiimiläisensä kanssa kavunnut kontista takapenkille, löytänyt jemmastani ruokasäkin ja pistellyt poskeensa purinan jos toisenkin. Minulla on nappulasäkki ollut hätätilanteen varoilta, jos vaikka palkalle on ollut kysyntää taskujen ollessa tyhjät. Vaan pieni sininen ei tyynyt pariin maistiaiseen. Vettä pieneen upposi valtava määrä, ja vatsakin pömpötti siihen malliin, ettei ähky taatusti ollut kaukana. Huolimatta tästä päätin lyhyesti kokeilla, miten Nauru osaa käyttäytyä näyttelyhihnassa. No, nauroimme Oonan kanssa, että minulle taisi agilityjen sijaan tulla kehäkettu:




Perjantai kului vapaalla, mutta tänään lauantaina oli jo aika lopettaa lorviminen. Aamusta iltapäivään kulutin aikani tehokkaasti Lahden näyttelyissä lipunmyyntitehtävissä, jonne minut velvoitti seuran talkoot. Homma on mukavaa! En ymmärrä, miksi jotkut pitää sitä niin ikävänä ja tylsänä jopina. Minusta oli hauskaa jutustella treenikavereiden kanssa, tavata näyttelyyn saapuvia ihmisiä, vaihtaa vähän lämminhenkistä small talkia ja käydä vapaalla nuuskimassa näyttelymaailmaa ilman, että täytyy henkilökohtaisesti olla osallinen siinä. Itseasiassa paikalla oli niin mukavaa, että päätin painella huomenna vielä turistin tehtävissä koluamaan paikkoja. Huomenna on kuitenkin mahdollista löytää tuttuja paimenihmisten keskeltä, kun taas tänään toverianti oli hyvin vähäistä.
Kun kotiuduin, pakkasin koirat samantien autoon. Sain pakkomielteen ajaa maneesiin agilityn pariin, vaikka alunperin suunnittelin kovasti tokotreenausta. Mitä sitä turhia vaatteita vaihtamaan - lenkkarit jalkaan ja menoksi, vaikka radalla pinkoessani kirosin omaa ajattelumaailmaani, kun farkut hinautuivat uhkaavasti kohti pohjahiekkaa ja vatsani tuntui löllyvän kuin hieman löysäksi valutettu pelastusrengas. Otin haasteen vastaan uudemman kerran Minimoinsin vauhtiradan muodossa, tosin hieman muunneltuna. Jo yksin raahatessani putkia paikoilleen pohdin mielessäni, onko koko hommassa mitään järkeä. Haravoidessani pehmeää pohjaa siedettäväksi olin jo viimeistään varma siitä, että agilityharrastajilla täytyy olla muutaman tärkeän ruuvin erittäin löyhästi kiinni pääkopan seinämässä.

Työn valmistumista tarkkailtiin arvostelevaan sävyyn. Paimenet valloittivat eturivin istumapaikat.

No, ei siinä mitään. Rata nousi pystyyn. Ja voin heti alkuun kertoa, että tämä rata on omiaan aiheuttamaan ennenaikaisen sydänkohtauksen, keuhkojen rutistumisen tunnistamattomaksi kuivaksi murennokseksi ja parhaimmillaan salpauttamaan hengityksen liiallisesta hikoilusta. Asikkalan maneesin juoksuhiekka saivat tehtävästä entistäkin raskaamman, ja hullumpikin himourheilija olisi saattanut huohottaa koettelemuksen jälkeen. Ja minä pingoin sitä koettelemusta monta kertaa, kahdella eri koiralla. Ja minähän perkele onnistuinkin, kummankin kanssa!



Taran kanssa alkuun mokasin parikin kertaa. En osannut ajoittaa asioita oikein. Lopulta kuitenkin pingoin niin, että ehdin tehdä persjätön pirun putken ja hypyn välille. Sitä voitonriemun määrää, vaikka kehuja ei meinannut tullakaan pihinää kummempana. Juostessani viimeistään vakuutin itselleni, että ei enää IKINÄ agilitypinkomista tuollaisena "hei, olin koko päivän näyttelyissä"-varustuksella.... Tapsa teki myös hienot, joista sieti olla ylpeä! Se oli noin muutenkin älyttömän energinen, menevä ja irtoava - liekö viimetiistain onnistuminen kohahduttanut sen itsetunnon huippuunsa... Tapsa joutui myös ongelmiin jäähdyttelylenkillä. Nännikumiaan ylpeästi kantava noutaja päätti pulahtaa lelunsa kanssa kirkkaaseen, virtaavaan ojaan, josta voisi nauttia vähän vettäkin. Laskipa sitten oranssi kumin veteen, mutta kummasti juomisen aikana lelu kirjaimellisesti hukkui. Voi Tapsaa ja sen vaikeaa, surullista elämää.
Kidan kanssa saikin sitten pinkoa ja aivan perkeleesti.... alkuun koko homma meni myttyyn, sillä Kida ryskäsi esteen numero 9 läpi rima heilahtaen. Otin erillisenä tehtävänä lähetyksiä eri etäisyyksiltä takaakierrolle, ja kun tehtävä onnistui, oli aika siirtää se pinkomiseen. Ja sittenhän me kumpikin onnistuimme! Pari kertaa sain tämän persjättöriemun kokea, jonka lisäksi suurta tyytyväsyyttä toi Kidan keppityöskentely. Kuten video näyttää, ne oli aika törkeän hienot. Ei ohjureita, ei minkäänlaista valmistelua ja himmaamista: se haki itsenäisesti oikean välin ja kepitti vauhdikkaasti, vaikka itse kuljin huomattavasti edellä. KIDA <3 Lopuksi Nauru pääsi hengaamaan. Minun piti ottaa videota neidin perusasennoista ja eteentuloista, mutta kortin tila oli eri mieltä asiasta. Onneksi minä satuin säätämään hökötystä juuri oikealla hetkellä. Seisoskeluuni tympääntynyt pentu päätti jälleen viihdyttää itseään.. putkilla. Tila riitti juuri parin sekunnin ikuistamiseen, kuinka pieni rymyää punaista putkea pitkin onnesta soikeana. Sitä ei pelota mustat putket, ei punaiset, ei mutkalla olevat eikä suorat. Se kirmaa niihin itsekseen, ja tulee ulos iloisesti pomppien. Ne on sen mielestä parasta. Kun leikitin pentua hiekalla ja pallo meni ällöttäväksi ja sannantäyteiseksi, kipitti pieni sininen putken päähän ja katsoi minua. "Jos me treenattaisiin mieluummin tätä?" se tuntui ehdottavan pönöttäessään niiiin ihanan, lempiesteen edessä. Kyllä me silti keskityttiin niihin tokon perusjuttuihin...

Huomenna.... tapahtuu jännittäviä asioita!