Meidän arjessamme agility on ottanut valtavan suuren roolin treeneissämme ja kisoissamme. Hakujutut ovat heilahtaneet julmasti maton alle: kunhan kevät lähestyy, aion senkin tekemistä palautella, mikäli vaan treenikavereita hommaa varten löydän kasaan. Samaan kastiin menee jälki ja lupasin itselleni koiratanssiesityksen viimeistelemisen vihdoin viimein. Monesta lajista monenlaista suunnitelmaa, mutta missä, missä kummassa on toko? Masennus rypee syvällä ja turhauttaa ajatella koko asiaa, mutta silti elämä tuntuu tylsältä ja turhalta ilman ko lajia.

Masokistimielisenä otin härkää sarvista. Olemme treenanneet pari kertaa tottelevaisuutta oikein vakavamielisesti, ajatuksenani testailla, onko kokeeseen menossa mitään järkeä. Viimeksi tiistaina menimme tokoilemaan yhdessä Essin&Narin kanssa ja vaikka pohja oli ikävän liukas, sain vähän käsitystä missä tilanteessa paimenkoirien kanssa olemme. Avasin tokokoekalenterin ja valitsin sieltä kokeen, jonne aion mennä. Molempien kanssa.

Kidan kanssa yllätys oli positiivisempi. Varsinkin metskun kohdalla Essi hehkutti, ettei ikinä ole nähnyt Kidaa noin reippaana. Vaikka maa oli epämiellyttävä ja pakkasta ikävänlaisesti, ei koiralla ollut ongelmia napata metallikapulaa suuhunsa ja palauttaa sitä oikeaoppiseen (!) perusasentoon. Kaukopalkan ottaminen käyttöön tokossa osoittautui äärimäisen hyväksi päätökseksi, vaikka agilityssa sen esiinotto aiheutti lähinnä ohjaajalle synkkyyttä. Aktiivista treeniä vaatii lähinnä kaukojen vaihdot (jotka ovat sellaisia kovin varovaisen tuntuisia) ja liikkeellelähdöt (ääntelyn takia). Ääntely on kuitenkin tähän mennessä ollut murheista pienin, mieluummin pari kitinää ahdistumisen sijaan. Tunnari, hyppynouto, ruutu, jäävät, luoksari, kaikki muu on toiminut kuten pitääkin. Tunnarista meinasin ottaa stressiä ja ei sen varmuus sadan prosentin luokkaa ole, mutta viimetreenissä Kida palautti oikean huolimatta siitä, että jarrujen petettyä rysäytti ensin oikeaa kapulaa päin ja peitti sen vähän lumen alle.







Nauru oli hieman valjumpi. Pohja aiheutti toki hankaluutta ja siksi esimerkiksi noudossa se oli hieman epävarman tuntuinen, vaikka on viimeaikoia tehnyt tosi sporttisia palautuksia. Edelleen sen vire laskee tehtävien jatkuessa, vaikka kaukopalkka onkin parantanut tilannetta huomattavasti. Enää Nauru ei tyystin lopeta työntekoa, vaikka sen meno muuttuukin vähemmän näyttäväksi. Minulla on kuitenkin tyhmä, pieni ääni, joka kuiskuttaa korvanjuuressa suuria sanoja ja vannottaa kokeeseen lähettämisen fiksuuden puolesta. Alkutekijöiksi ilmoitin kummankin koiran epävirallisiin tokoiluihin Porvooseen ensi kuussa, niin saan hieman nähdä, miltä asiat oikeasti näyttävät koemaisessa tilanteessa. Edelleen mietin, miten kummassa saisin merle-eläimeni näyttämään taitojaan myös silloin, un kourassani ei ole naksutinta. Teimme loppuun kapulan palautusta ja ruutua naksutintreeninä ja koko koira oli kuin eri otus. Se kantoi häntää korkealla, sen silmät paloi kuin kaksi tuikkua ja sen liikkeet olivat irtonaisia ja energisiä. Hankala otus, niin älyttömän potentiaalinen ja pätevä, muttei se silti anna edes puolia itsestään kilpailutilanteessa.

Tara on joutunut tyytymään puskakoiran elämään. Se piti viikon särkylääkekuurin, kun minusta otus reagoi selkäänsä hieman herkemmin kuin normaalisti. Kuurin aikana pidin sen myös rennommalla liikunnalla, mikä tarkoitti lähinnä lumipallohyppyjen eliminiointia. Olemme tehneet kuiten pitkiä lenkkejä mm. Ojangossa ja Viikissä, joten tolleri on päässyt tyydyttämään villejä vaistojaan samoilemalla ja lumessa piehtaroimalla. Mielessäni vilahti ajatus myös Tapsan ilmoittamisesta möllitokoon, mutta kolmen koiruuden raahaaminen samaan koetilanteeseen olisi minulle kovin stressaava kokemus. Taitaa Tapsutin jatkaa senioritreenejään, starttailla möllejä tuonnempana ja keskittyä odottamaan kevään mätsärikehien saapumista.







Teurastuksen jälkiä Viikin pellolla: peni yksityiskohta julmasta luonnosta.

Lauantaina syöksyimme Kirkkonummelle ihanan "virallisen koiranlämppääjäni" kanssa. Takakontissa matkusti lisäkaverina uskollinen kilpakumppanini, punainen raketti, virkamies-lempinimenkin saanut Kida. Koiria luokassa oli muistaakseni n. 55 kipaletta, tuomarina Arto Laitinen. Olin kustantanut juostavaksi yhden agilityradan ja hyppärin.

Ennen agilityrataa Kida oli kovin kummallinen. Sara jäi katsomoon kun minä lähdin lämppäämään ja pieni, taivaan putoamista yhä odotteleva kullannuppuni oli taas huolissaan, kun lauma ei ollut koossa. Pää heilui ja katse karkaili ja ajatus oli muutenkin tiessään. Kovin kiihkeä koira kuitenkin oli, moottori jylläsi kuin uudella bemarilla ja lähtöä odotellessa Kida päästi sellaisia raivohaukkuja minulle, että ounastelin pahaa. Lähdössäkin se huusi kitarisat suusta kurkistellen, vaikka kauniisti paikallaan pönöttikin. Ihan väärin en arvannut, sillä rata kusahti alkumetreillä. Ansaputki hokutti keppien sisäänmenon luona ja Kidu kävi sitä kurkistamassa, jonka vuoksi HYL napsahti otsaan. Itse kepit suoritti mahtavasti, mutta epävarmuus oli noussut paimenen mieleen ja se muuttui kovin minussa kiinni olevaksi. Se ei irronnutkaan hypylle kuten normaalisti ja minulla alkoi pakka hajota. Puomin neiti suoritti hyvin kauniisti, mutta viimeinen niitti tuli keinulla. Konsultoin pariakin ihmistä, että mitä helkkaria siinä tapahtui ja kummankin vastaus oli luokkaa: "se näytti siltä kuin olisi ajatellut, että juokse itse keinusi." Kida tosiaan otti pari askelta keinulle ja sitten tulikin siitä alas ja ohi. Ei liukastumista, ei lipsumista. Tämän jälkeen neiti rysäytti vielä okserin kumoon ja nappasi A:n sijaan putken, joten voisi sanoa, että varsin onnistunut rata oli! Ja yhtään ei nolottanut. Ei.

Harmistutti pääasiassa siksi, että perjantaina oli ollut niin hyvät treenit. Meillä oli sijaiskoutsi tosi kivan radan kera ja kumpikin koiristani (ja minä itse!) oli niin tykkejä, että hymyilytti koko illan treenien jälkeen. Myös kouluttajan ylitys toi mahtavan mielen, joten totaalisesti maton alle lakaistava rata maalasi mielen mustaksi. Ei auttanut kuin päästää paineita, joutua tyttöystävän potkittavaksi (kirjaimellisesti) ja piikiteltäväksi (kirjaimellisesti) ja sitten nokka pystyssä hyppärin rataantutustumiseen.







Sunnuntai olikin sitten aivan katastrofi. Ihme kumma episodit naurattivat samana päivänäkin, eivät vai jälkeenpäin - olen selvästi saanut tiukan piponi höllättyä äärimmilleen, kun vastoinkäymiset jaksaa huvituttaa kesken kriittisten tositoimien! Meni nimittäin unohtamaan rekisteritodistuksen kotiin. No ei siitä auttanut kuin risteillä Kirkkonummen ja kotioven väliä. B-agilityrata ehdittiin juuri missata. Hyppäri oli ohjaukseltaan erittäin helppo, mutta kunnon päälle se otti: tuomari vitsaili heti alkuun, että loppusuora alkaa ensimmäisestä esteestä. Suoraa mennä kaahotettiin sitten tuli hännän alla, helvetin hienoa nollaa tehtiin - kunnes raivopäinen, haukkuva australianpaimenkoirani päätti ottaa ja juosta vikasta esteestä ohi. Ei siinä auttanut kuin nauraa, kruunasi tämä niin kaiken. Itsessään rata oli kuitenkin hyvä ja Naurun asenne aivan satasen lainan arvoinen, joten nokka kohti kisoja uudestaan parin viikon päästä ja niitä nollia hakemaan tyhmän vitosen sijasta!

Näimme pitkästä aikaa Naria ja Essiä! Pieni pehkonen on kasvanut valtavasti ja näyttää jo ihan oikealle collielle. :)


Enää muutama päivä kilpailuviikonloppuun, eikä treenattavaa ole oikein ollut. Agilityssa kaikki perusjutut sujuu näppärästi, enkä jaksa turhaan hinkata samoja juttuja maailman tappiin asti. Naurulla kaiken pitäisi sujua, kunhan itse pidän paketin kasassa eikä esimerkiksi keinulle rynnätä liian kovalla vauhdilla. Kidan ainoa mokamahdollisuus lienee kontakteilla, joilla liika innokkuus voi kostautua kontaktivitosella. Perjantaina on kuitenkin vielä ryhmätreeni tiedossa, jossa sitten hiotaan viimehetken hifistelyt viikonloppua varten valmiiksi.
Kävimme valokuvailemassa ja lenkkeilemässä Ojangon lähimaastoissa Narin ja Essin kanssa. Kaikenlaisia kuvaräppäyksiä tuli taas taltioitua, mutta parhaimmista taidan tehdä kuvapostauksen erikseen... laitetaan kuitenkin ensimakua tuohon vähän alemmas. ;) Narilla on ensimmäiset juoksut, mutta eipä ne likkoja kiinnostaneet. Kida kävi vähän nuuhkimassa, totesi pehkoeläimen sakkolihaksi ja sitten se tyytyi painimaan hangessa yhdessä merle-eläimen kanssa. Tuo kaksikko on melkoinen paitaperse-yhdistelmä, kolmas osapuoli saa mitään huomiota, kun kahdestaan on aussieilla niin omat juttunsa.


Syksyn kuville on tiedossa jatkoa....


Tänään kävin tekemässä pitkästä aikaa tokotreeniä, mutta lyhyeksi pyrähdykseksi yritys jäi. Yksin ei vaan ole kivaa. Siitä suivaantuneena sovin Sussun ja Linkin tapaamista helmikuulle, tyhmän itsevarmana varasin harjoituskokeen Naurulle (ja Kidan heitin varalle) ja lisäksi suunnittelin jonkin hallin varailua yhdessä innokkaiden tokoilijoiden kanssa. Tomppelina kun uskottelen itselleni, että helposti sitä kisoihin palaa itsetuntokolahtaneen punakiitäjän tai moottoripuutteellisen merlen kanssa. Ihan helppo nakki. Ihan innokasta työskentelyä noilta kahdelta irtosi, vaikka hommat kestikin n. 20min / nenä.
Paimenlauman kirjoittelija Leena pisti kyselyä blogikoirien huonoista tavoista. Luonnollisesti meiltä löytyy kasa vain kilttejä enkelikoiria, jotka eivät koskaan mitään pahaa tee ja aina ovat omistajan varjoja ja enkeleitä - ainakin, jos heiltä itseltään kysytään. Kukaan piski ei ole täydellinen ja jokaisesta löytyy ne tavat, jotka saa punaiset hiukseni putoilemaan ennen aikojaan. Jotta kukaan ei erehtyisi pitämään puudeleitani täydellisinä (mikä on suuri virhe, koska ainakin minä olen, t. Tapsa), valaisen hieman hottentottien likaisimpia puolia.


"Mun paha tapa on se, että oon niin täydellinen, et muihin sattuu. Tsekatkaa nyt näitä muuvejakin."


On pari pientä juttua, mitkä pitää tietää Tarasta yksinolon aikana. Se on noutaja. Noutajan omistaja varmasti jo tietää mitä ajan takaa, ummikompi voi miettiä, että lähteekö se siis yksinään hakemaan jostain jotain. No ei lähde, mutta ahne se on. Tosi_ahne. Esimerkki löytyy ihan kuluneelta päivältä, kun laitoin koirat vessaan siksi aikaa, kun imuroin olohuonetta. Pienessä lukaalissani tähän kului aikaa muutama hassu minuutti, plus vielä hetki kun moppasin lattian ja laitoin maton takaisin paikalleen. Avasin vessan oven ja kappas, arvovaltainen luppakorvaisuuden edustaja pönöttää pää roskiksessa, toimenkuvanaan ihanaisten tamppoonien repiminen riekaleiksi. Siinä se sitten päätään kummissaan kallisteli, kun minä kihisin kiukusta sotkun nähtyäni, paimenten luikkiessa äkkiä karkuun. Tara on monta kertaa asettanut myös rakkaalle tyttöystävälleni yllätyksen, kun hän on repinyt koiraportin pois tieltään päästäkseen käsiksi roskapussiin, joka ei ole päässyt ulos roskikseen asti. Siinä on sitten imuroitu kahvinpuruja ja noukittu puhtaaksi nuoltuja ruokarasioita. Taran vatsa ei onneksi tästä ole yleensä moksiskaan, se koko sopasta vielä puuttuisikin.
Naurun paha tapa on vähän kiistelty aihe. Entinen avopuoliso tunsi valtavaa raivoa ko. tapaa kohtaan, nykyinen kumppani taas on kehittänyt piirteestä yhteisen jutun itselleen ja merlelle. Nausku on nimittäin aika puhelias tyyppi. Ei se hauku äänille eikä ulise yksinään, kentänkin laidalla se osaa olla ihan hiljaa nätisti, samoin häkissä. Tyyppi on vaan persoonaltaan täysi kanarialintu, joka livertää päivän kuulumiset ja tarinat niin kovaan ääneen, ettei kukaan voi olla kuulematta. Hieman tätä pulinaa on ollut kuultavissa Nauskun synttärivideoissa (1 & 2). Onhan tapa hieman rasittava, kun pieni, puhelias Nauru-eläin kertoo, kuinka häntä väsyttää ennen nukkumaanmenoa, tai kuinka tosi siistiä oli treeneissä tai millaisia unia hän näki odottaessaan minua töistä kotiin tai kuinka kamalan onnellinen hän oli hyvästä ruoasta tai kivasta päivälenkistä... vaan toisaalta. Onhan se aika söpöäkin.


"Mul on vaan kiire kertoooooo mitä kaikkee siistii mun elämässä tapahtuu!"


Kidan huonoin tapa lienee sen päällepäsmäröiminen silloin, kun ahdistaa. En kyllä tiedä voiko sitä ihan puhtaasti pahaksi tavaksi laskea, se nyt kuuluu koiran persoonaan ja pysyy hienosti kurissa tiukalla johdonmukaisuudella. Kiduskia kuitenkin ahdistaa maailma joskus tosi kovasti. Taivas putoaa niskaan ja elämä on tyhmää, eikä silloin ole hauskaa pienillä punapaimenilla. Hässkkä vieraiden koirien keskellä - tai ylipäänsä uusiin tyyppeihin tutustuminen - on jännää ja elämästä löytyy muutama muukin juttu, joista pienet aivosolut joutuvat vähän koetukselle. Kyllähän Kida silloin hammasta näyttää ja kehoittaa muita siirtymään kauemmas, mutta aina neidin ego ei kestä ajatusta, että HÄN voisi sen sijaan siirtyä pois, ettei muiden tarvitsisi. Silloin Kida kulkee menemään kuin pahkasika, mennä röhkii pienessä mytyssä happaman näköisenä ja mulkoilee mennessään kaikkea ja kaikkia, syyllistäen niin pirusti kuin osaa. Ja sitten se makaa happamana pienellä kerällä ja voivottelee mielessään, kun ei pieniä australianpaimenkoiria yhtään arvosteta tai koskaan rakasteta. Toki ikäväksi tavaksi voisi mainita myös vieraiden kovaäänisen vastaanoton leukojen louskuttamisen muodossa, mutta eiköhän tämä olisi ollut ihan pois karsittavissa vähän reippaamalla ja aktiivisemmalla koulutuksella, sekä paneutumisella...


"Mutta mä olen kuitenkin kamalan nätti, tosi kiva kisakoira, pätevä ja poseeraan aina kivellä, halusit tai et. Lisäksi pussailen aina, kun vain sitä toivot. Ja vaikket toivoisikaan."