IHANAA aurinkoista kevätsunnuntaita! Olipa ehkä parasta ikinä treenailla tokoa kuivalla hiekkakentällä paksu huppari niskassa. Tukkoinen nenä ja flunssainen pää hieman latisti fiilistä, mutta nautiskelin silti, syvästi.
Kidalla on hieman takajalka jumissa, se paljastui eilen agsatreneissä riman pudotteluna. Meillä oli hoidossa Lauran Kipinä-neiti ja varmaan kaksikon hurjat juoksuleikit ovat aiheuttaneet osumaa, maa pelloilla on kuitenkin vielä liukas eikä Kidakaan ole enää vetreä kuten kaksvuotiaana... kelatkaa, sekin täyttää puolen vuoden päästä seitsemän. Tokoillessakin vauhti pysyy hillittynä, muttei se haitannut videon kuvaamista. Ja hyvältä likan meno näyttää silti. Tilaukseen menee aika kopeloitavaksi fyssarille ja kotijumpan kanssa täytyy taas aktivoitua. Ehkä myös extrarakkaus parantaa jumiutuneita lihaksia.






Mainos tähän väliin! Ihanien pentujen omistajien kauhuksi iloksi minut pyydettiin tuomariksi 24.4 Sahaajankadulle mätsäreiden pentuluokkaan. Olen kamalan innoissani, olen aina toivonut pääseväni kokeilemaan kyseistä pestiä! Arvostan koirakossa toimivaa tiimityötä, hyvää asennetta ja tsemppiluonnetta. Pyritään siihen, että saadaan pennulle huippukoirista mätsärikokemus ihan tulevaakin ajatellen! Match shown facebook-sivu löytyy täältä!





Kipinä oli tosiaan hoidossa vajaan viikon. Otus oli niin helppo hoitolainen, ettei kummempaa tarinaa ole kerrottavana. Paitsi se, miten Kida tykästyi hörökorvaiseen ystävään. Taitaa punakoneella olla ikävä pentuarkea pyörittävää Naurua kohtaan, sillä Kipinä hyväksyttiin porukkaan jo ensimmäisenä iltana ilman turhia mukinoita Kipinä oli reippaasti mukana töissä ja kiirehtikin aamuisin hurjalla riemulla duunin ovelle. Mikäs siellä oli ollessa, herkut tuoksui nenään ja sai niitä maistiaisiakin jotenkin merkillisesti...

Nauru on loistava äippä lihavaksi syötetyille pojilleen. Tänään vesselit täyttivät kolme viikkoa ja eilen meinasin kuolla onnellisuusryöppyyn laskeuduttuani lattialle kakaroiden tasolle. Ne purivat nenää, protestoivat elämän kurjuutta visertämällä kuin mutsinsa ja Meno otti spurtteja kuin vanhempikin raikuli. Nauru yritti kannustaa poikiaan leikkimään pallolla, mutta eihän kyseistä esinettä muistuttavat ipanat leikin päälle vielä tajunneet. Ne mieluummin tassuttelivat vakain (pffffff) askelin matolta lattialle ja hömpsähtelivät mahalleen kerta toisensa perään.

Tänään iltalenkillä fiilistelin ihanaa keväistä auringonlaskua. Taas voi painaa menemään Kidan muotoilemassa rakastetussa kevyemmässä takissa, talveksi ostetun toppatakin voi ripustaa kaapin perälle. Kopkopkop, ellei Äiti Luonto päätä sylkäistä niskaamme vielä yhtä lumimyräkkää, ihan vaan kiukutellakseen.

Koska minulla ei ollut sen kummempaa asiaa, haluan vaan laittaa näytille pari kuvaa menneeltä talvelta, joita koneelta tänään katselin. Muistakaa, että valokuvilleni on oma facebook-sivu, josta voi kurkkia vaiks meikäläisen ottamia asiakaskuvia. Nämä on laitettu nyt kökösti bloggerin kautta, vaikka se tuppaa laatua vähän huonontamaan.

Meinasin avautua facebookiin aiheesta, joka on häirinnyt minua menneinä kuukausina lenkkeillessäni tyttöjen kanssa. Muistin kuitenkin, että minulla on blogi - say whaat - ja voisin paremmalla omallatunnolla runoilla tänne, kuin täyttää ihmisten seinää mittavalla pohdinnallani.

Jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun joku tyyppi oikein ottaa päähän. Oli kyseessä sitten jotain henkilökohtaisempaa tai vaan ärsyttävä henkilö julkisessa liikennevälineessä, tekee häntä mieli tuijottaa. Se tuntuu pikaisesti ajateltuna vähän epäloogiselta; miksi kukaan haluaisi katsella sellaista tyyppiä, joka saa veren kiehahtamaan? Otsa rutussa katse kuitenkin harhailee ärsyttävään henkilöön, kuin haastaen.






Nimenomaan, haastaen. Mikä olisi provosoivampi ele, kuin oikein tiukka toljotus vastustajan silmiin? Tämä ele ei ole vain ihmisten keskellä, eikä tuijotus ennen kamppailun alkamista ole harvinaisuus vaan pikemmin sääntö. Tiukka katse, joka porautuu silmien kautta halki kallosta, on äärimäisen kiihdyttävä ja provosoiva. Heikompi voi väistää suuremman auktoriteetin tieltä pelkän tuijotuksen takia, joskus se taas aiheuttaa kahakan, jolla kaapin paikka tarkistetaan

Kidalla on hankaluuksia lenkillä ohittaa muita koiria. Treeneissä ongelmaa ei ole, kun punatoveri keskittyy olennaiseen, eli työskentelyyn. Lenkillä se kuitenkin naulitsee katseensa vastaantulijaan ja jännittyy samalla koko kropaltaan. Tilanne on useinmiten helppo pelastaa, kiitos koulutuksen - otan koiran katsekontaktiin, seuruuseen tai muuhun toimintaan, jossa katse ja keskittyminen on suunnattu minuun. Koira rentoutuu, ohitus sujuu kauniisti ja hommasta saa vielä hyvää palkkaakin.
Liian usein tulee kuitenkin vastaan henkilöitä, jotka eivät syystä tai toisesta pyydä koiraltaan samaa. He eivät ehkä ymmärrä, mitä heidän koiransa viestittää toiselle karvakaverille, mahdollisesti vahingossakin. Vaikka koira tahtoisikin vain "leikkiä ja tutustua" toiseen, tapa jolla koira viestii asiansa, voi olla hyvin ristiriitainen. Mahalleen maahan heittäytynyt musti painaa leukansa maahan ja naulitsee katseensa toiseen, loikaten mitä luultavammin kohti juuri, kun toinen on kohdalla...






Uskon, että monien ohittaminen helpottuisi huomattavasti vain sillä, että ohjaaja estäisi koiransa tuijottamisen ja hakisi apua koulutukseen pätevältä kouluttajalta. Vaikka taluttajasta tuntuisi, että koiran on hyvä päästä ihastelemaan lajikumppaneitaan näiden kulkiessa omaa lenkkiään, voi eleen hyväksyminen vain edesauttaa tulevien ohitusongelmien kehittymistä. Taluttajasta voi myös tuntua ihastuttavalta, kun lemmikki suurin silmin ihastelee suolapatsaan lailla pönöttäen toisen tallustamista. Söpöä tai ei, en keksi yhtäkään syytä, miksi koiran pitäisi antaa tuijotella. Paitsi, että toljotus voi tehdä ohitustilanteista ahdistuvien koirien olon erittäin epämukavaksi, siitä ei varmasti ole omallekaan lemmikille minkäänlaista iloa.

Jospa tuijottamisen sijaan kouluttaisi koiraa toimimaan yhdessä ohjaajan, taluttajansa kanssa? Uskon ja koen, että joka ikinen nelijalkainen ystävä saa siitä yhteisestä puuhastelusta enemmän irti, kuin seistessään remmi pitkällä keskellä tietä, haikaillessaan ohikulkeneen Rekun perään.