Minulta varastettiin pyörä noin vuosi takaperin. Muistoksi rakkaasta maastopyörästäni jäi lukko ja rengas, johon se oli kiinnitetty. Haikeus oli (ja on yhä!) suuri, sillä olin pitänyt mööpeliä erittäin hyvässä kunnossa vuosi toisensa perään ja se oli mitä parhain ajovehje. Kyseisen kapistuksen jälkeen polkupyörät, jotka olivat minulle liian pieni ja jotka natisten kirskuivat eteenpäin, eivät tuntuneet enää yhtään miltän. Polkupyöräilystä tuli tyhmää, enkä ole saanut aikaiseksi ostettua uutta pyörää.
Taloudessa pyörivä toinen ihmishenkilö omistaa kuitenkin näppärän poljettavan. Se on oikean kokoinen, se ei kitise eikä natise. Kun pyörä saapui paikalle, ihan uteliaisuudesta halusin käydä heittämässä pienen lenkin yhdessä Naurun kanssa. Naurun takapää on taas ollut selvästi jumissa ja tiesin kunnon ravilenkin tekevän jumiutumalle hyvää. Nauru on erittäin pätevä pyöräpaimen - vaikkakin se ensin oli ihan vetohommiin lähdössä ja olin äimistynyt! - ja se jolkotti pitkin, matkaavoittavin askelin vieressäni meidän ajellessa Helsingin hiljaisia iltakatuja pitkin.
Voi miten nautinkaan! Nautin niin paljon, että heti seuraavana iltana nappasin pyörän uudestaan alleni. Ajelin itsekseni 13km lenkin kaupoille ja siitä seuraavana iltana nappasinkin taas koirat mukaani. Paino monikossa, sillä kappasin kummankin aussien polkupyöräkaveriksi. Pelkäsin Kidan sekoittavan toiminnon vetotreeniin, mutta mitä vielä. Vetovaljaiden jäädessä koukkuun ei ollut punaisella pientäkään epäselvyyttä nopeuden säätelystä ja koko lenkin se ravasi pitkää ravia ihan yhtä hienosti kuin Naurulainenkin. Alkuun pelkäsin tilanteen heittäytyvän kaoottiseksi kun punainen yksilö kiljuu innostustaan kitarisat punaisina ja Nauru oli niin onnessaan, ettei tiennyt missä kohtaa oikein juoksisi. Sadan metrin kuluttua kumpikin löysi paikkansa pyörän oikealta puolelta ja iltalenkki sujui niin mahtavassa harmoniassa, etten voi fiilistä sanoinkuvailla. Koirakin ohitettiin ilman, että kukaan kuoli tai edes iskeytyi tietä vasten.
Pakko ostaa uusi oma pyörä. Kävimme me tekemässä pienen vetotreeninkin yhdessä Kidan kanssa rollaattorilla, mutta ei se ole sama asia. Lisäksi rollaattorin yksi rengas on kovin tyhjä ja meillä on pieniä vaikeuksia sen täyttämisessä - hieman erikoisen rakenteen omistaa tuo kyseinen rengas. Oikea insinöörien taidonnäyte.
Ja niin muuten Nauru venyttelee takajalkojaan taas normaaliin tapaan; itse, pitkään ja hartaasti.
Taloudessa pyörivä toinen ihmishenkilö omistaa kuitenkin näppärän poljettavan. Se on oikean kokoinen, se ei kitise eikä natise. Kun pyörä saapui paikalle, ihan uteliaisuudesta halusin käydä heittämässä pienen lenkin yhdessä Naurun kanssa. Naurun takapää on taas ollut selvästi jumissa ja tiesin kunnon ravilenkin tekevän jumiutumalle hyvää. Nauru on erittäin pätevä pyöräpaimen - vaikkakin se ensin oli ihan vetohommiin lähdössä ja olin äimistynyt! - ja se jolkotti pitkin, matkaavoittavin askelin vieressäni meidän ajellessa Helsingin hiljaisia iltakatuja pitkin.
Voi miten nautinkaan! Nautin niin paljon, että heti seuraavana iltana nappasin pyörän uudestaan alleni. Ajelin itsekseni 13km lenkin kaupoille ja siitä seuraavana iltana nappasinkin taas koirat mukaani. Paino monikossa, sillä kappasin kummankin aussien polkupyöräkaveriksi. Pelkäsin Kidan sekoittavan toiminnon vetotreeniin, mutta mitä vielä. Vetovaljaiden jäädessä koukkuun ei ollut punaisella pientäkään epäselvyyttä nopeuden säätelystä ja koko lenkin se ravasi pitkää ravia ihan yhtä hienosti kuin Naurulainenkin. Alkuun pelkäsin tilanteen heittäytyvän kaoottiseksi kun punainen yksilö kiljuu innostustaan kitarisat punaisina ja Nauru oli niin onnessaan, ettei tiennyt missä kohtaa oikein juoksisi. Sadan metrin kuluttua kumpikin löysi paikkansa pyörän oikealta puolelta ja iltalenkki sujui niin mahtavassa harmoniassa, etten voi fiilistä sanoinkuvailla. Koirakin ohitettiin ilman, että kukaan kuoli tai edes iskeytyi tietä vasten.
Pakko ostaa uusi oma pyörä. Kävimme me tekemässä pienen vetotreeninkin yhdessä Kidan kanssa rollaattorilla, mutta ei se ole sama asia. Lisäksi rollaattorin yksi rengas on kovin tyhjä ja meillä on pieniä vaikeuksia sen täyttämisessä - hieman erikoisen rakenteen omistaa tuo kyseinen rengas. Oikea insinöörien taidonnäyte.
Ja niin muuten Nauru venyttelee takajalkojaan taas normaaliin tapaan; itse, pitkään ja hartaasti.
c: Sara K
Ei vaihtunut otsikkokuva viime viikolla, enkä tehnyt muutakaan blogiin liittyvää. En edes nuuhkaissut sitä kohti. Tällä hetkellä otsikkokuvana roikkuu väliaikainen tekele, kunnes saan innostusta (ja aikaa!) paremman vääntämiseen. Töiden ja muiden asioiden kanssa on ollut rankkaa ja esimerkiksi nukkuminen on ollut hyvin, hyvin kortilla. Se näkee eri asioiden jaksamisessa.
Onneksi Wirneen leiri tulla puksutti! Tilat olivat samat kuin viimevuonna Wirneen iloriennoissa, Kuralan kartanotilalla. Samassapaikassa minä ja Laura järjestimme leirimme viime marraskuussa. Lähdin matkaan perjantaina iltapäivästä, kunhan olin saanut ensin eeppiseksi seikkailuksi muuttuneen kaupankäyntireissuni loppuun. Ajelin Lohjalle hakemaan Emiliaa ja komeaa Nox-poikaa, joka matkusti kauniisti Naurun kanssa takakontissa. Naurua hieman inhotti poikabakteerit viereisessä matkustajaboksissa, mutta minulla ja Emilialla juttua riitti koko matkan tarpeiksi! Emmekä edes eksyneet, vaikka omasta puhelimestani loppui akku ja Emilian iPhone valitsi suorastaan mielenkiintoisen maisemamatka-reitin.
Perjantai sisälsi ennenkaikkea tavaroiden järjestämistä, koirien tutustumista toisiinsa ja ruokaa. Kyllä me illalla myös tokoilimme onnistuneesti. Nauru teki hieman hyvänmielen palkkailtua tokoilua ja sen asenne oliehdottomasti 10+. Tämä kostautui esimerkiksi baluvana luosarin pysäytyksenä ja epäonnistuneena tunnarina, mutta myös hävyttömän hyvinä kaukoina, kivana hyppynoudon palautuksena (vaikka jätin loppupalkan kokonaan pois) ja tosi kivana seuruuna. Lisäksi otimme paikkamakuuta ja -istumista häiriöitynä, eikä Nauru ollut moksiskaan. Otin paikkamakuun myös erittäin häiriöitynä Sarin, Tintin ja kehu-pallon avustuksena, enkä olisi voinut olla ylpeämpi koirani paikallaan nököttämisestä esineen ja koirakaverin lennellessä aivan naaman edessä!
Lauantaina aamuherätys tuntui kuolemalta ja koomatila oli sanoinkuvaamaton. Olin nukkunut aivan liian vähän, vaikkakin hyvin sikeästi. Merle-eläimistä ei ääniä kuulunut (samassa huoneessa kanssani majoittui Sari Tintin, eli Wirneen Ilmiliekin kanssa) ja puitteet Väentuvassa olivat lokoisat. Aamiainen oli yhtä herkullinen kuin aina, Ähkyyn tungettuna piti rusentaa itsensä agiltykentän laidalle rataa rakentamaan, kun Esa Lehdistö (tuttu myös Loskasade-leiriltä) tuli kouluttamaan. Luvassa oli kaksi 7 minuutin tykitystä ennen lounasta ja kaksi lounaan jälkeen.
c: Jenny Söderlund
Olin kamalan pettynyt itseeni kaikkien suorituksieni takia. Oloni oli jäykkä ja kankea, minkäänlaista rullaavaa oloa ei tullut missään vaiheessa. Paljon harha-askeleita, hitautta ja Esan sanojen mukaan "käsijarru päällä" kulkemista. Olen kuitenkin viimeisen vuoden aikana kehittynyt niin valtavasti, että tuntui pahalta perusohjauksen tuottavan niin suunnatonta itseinhoutta. Väänsinkin pääasiassa valssejaihan vain siksi, kun harmitti niin kovasti niiden rumuus ohjauksessani. Naurukaan ei parhaimmasta päästä ollut ja syykin löytyi heti illemmasta - merle-paran takajalat ovat taas kovin jäykät ja fyssatin tarpeessa. Harmi vaan, että vakiofyssarimme on muuttanut toimipisteensä sijaintia niin kauas, että uusi hoitaja on etsittävä.
Onneksi lohdutusta toi kotona tekstaava puoliso muistuttaen huonosta unitilanteestani. Ja onneksi on pentuterapia! Mikä parantaisi mieltä paremmin kuin kasapieniä, purevia, nuuskuttelevia, nuolevia, tuhisevia lämpökäärylöitä, jotka kaikki haluavat syliin yhtä aikaa ja käpertyvät siihen niin lähelle, kuin ikinä pääsevät. Hetki jos toinenkin kului pienten pörröeläinten kanssa. Hauskaa myös oli kuvata Millille agilityvideota yhdessä Emilian kanssa - kiitos ja anteeksi tätäkin kautta :D
Illalla kävimme myös hakuilemassa pienellä porukalla Millin&Priyan, Katariinan&Gatsbyn, Minnan&Novan ja Sarin&Tintin kanssa. Nauru ei ole pitkään aikaan hakuillut kunnon treeniä tallatulla alueella ja meinasi sikailla rullan palautuksessa. Se yritti röyhkeästi mennä hakemaan palkkaa ennen näyttöä, poistuttuaan vain muutaman metrin löytämänsä ukon luota. Kyllä se kuitenkin palautukset suoritti lopulta, kun maalimiehiltä ei huijauksesta huolimatta nakkia herunut. Sari kehui Naurun palautuksien olevan hyvin kauniita ja hyvin koiraneiti on jutun juonesta saanut kiinni. Enemmällä treenaamisella siitä voisi oikeasti tulla hyvä! Nauru-parka oli aivan piipussa vauhdikkaan päivän päätteeksi, eikä viimeisen ukon kohdalla meinannut jalka ryteikössä nousta. Sisukkaasti hän tehtävänsä suoritti ja jaksoi paahtaa menemään koirakavereiden kanssa metsikössä loppulenkillä. Uni tuli kyllä nopeasti illalla, sen voin kertoa.
Nauru nukkui, mutta ihmiset kerääntyivät grillaamaan nuotion ääreen, jonka maskuliinisesti sytytin. Juttu oli lennokasta, varmasti vain väsymyksen vuoksi, ei siiderin...
Nauru kouluttaa Djalista kunnon masurapsutus-yksilöä. c: Jenny Söderlund
Sunnuntaina unta tuli otettua vain tunti enemmän, mutta olo oli huomattavasti vähemmän koomainen. Aamiaisella oli jostain syystä huomattavasti hiljaisempaa, kun treeni-iltojen rankkuus painoi punteissa ja kielenkannoissa. Ruokailun jälkeen kannoin tavarat valmiiksi autoon ja vein huoneen maton tuulettumaan ja kannoimme myös Emilien varustukset valmiiksi kaaraan. Pellolla oli tehtävänä koko leiriporukan asettaminen valokuvaan. Nauru pääsi poseeraamaan minunkin puolestani, sillä hovikuvaajan roolissa en mallintöihin päässyt osallistumaan. Potretin jälkeen ajelin itse valmiiksi tokokentän laidalle odottamaan innokkaita treenaajia, joille lupasin antaa viisaita neuvoja tokoharrastuksen parissa. Tuli hyvä mieli, kun niin monelle sain aikaiseksi asiallisen kuuloista treenisuunnitelmaa ja ratkaistua ongelmia. Mikään ei palkitse niin paljon kuin kouluttaminen!
Tokoilijoita rivissä. c: Jenny Söderlund
Naurun kanssa päivä sisälsi lähinnä pitkää hölkkäämistä, takapään pienoista venyttelyä, maitohappojen hyvästelyä lihaksista ja lopuksi pientä tokoilua mm. kartionkierron merkeissä. Pääsin myös agittamaan yhdessä Gatsbyn ja Priyan kanssa. Gatsbyn voisin ottaa agilitysuojatikseni koska tahansa, ihastuin valtavasti sen tapaan työskennellä! Myös Priya oli ihanan kultainen agiliyohjattava, pidän niin kovasti punaisen hymytytön persoonasta!
Kun tokoilut oli taputeltu loppuun ja leiriläiset hyvästelty, alkoi kotimatka Emilian kanssa Nätisti pysyimme kumpikin juttelun voimalla hereillä, vaikka väsytti niin pirusti. Pysähdyimme pitämään kuvaussession voikukkaniityllä ja kerran tankkasimme minulle ruokaa ja kahvia. Mikää ei ole niin hauskaa kuin reissuseura, jonka kanssa juttu kulkee! Kiitos paljon matkustusseurasta Emilia!
Oli taas hyvä reissu. Ei voi muuta sanoa.
