Hiljaiseloa on jatkunut pitkään. Olen klikkautunut blogiin sisään, irvistänyt, klikkautunut ulos ja potenut huonoa omaatuntoa, kunnes olen toistanut saman kierroksen uudestaan. On tuntunut, ettei minulla ole mitään sanottavaa, vaikka koirarintamalla tapahtuu enemmän kuin pitkiin aikoihin. Olen käännellyt ottamiani valokuvia ja huokaillen miettinyt elämän tarkoitusta kuvieni kohtaloa, kun ne pääasiassa lojuvat lukuisissa kansioissaan pääsemättä yleisön eteen.

Mitä minä haluan kirjoittaa? Olen raapustanut ideoita vihkooni, yliviivaten ne sitten nopeasti. En ymmärrä, miten ketään voisi kiinnostaa se, mitä teen arjessani. Käyn töissä, lenkkeilen, juoksen, treenaan, syön, nukun, vietän aikaa perheeni kanssa. En ole erikoinen ihminen, en saavuta suuria tuloksia kisoissa (ainakaan vielä!). Olen yrittänyt hillitä avautumisen määrää sosiaalisessa mediassa. Jossain vaiheessa tuntui, että paras tapa saada tsemppiä on raapustaa vähän vinkuvänkyä tilapäivitykseen, jotta joku taputtaisi päätä - lopputuloksena taatusti ärsyyntyneet ja/tai kiusaantuneet seuraajat, jotka ohittavat päivityksen kohteliaan nopealla sormen pyyhkäisyllä. Asennemuutos pettymykseen ja kilpailuvietin hallitsemiseen piti tehdä oman pään sisällä, joten siinä meni sekin mahdollisuus tekstin suoltamiseen. Kun ei voi julkisesti valittaa.










Wirneen sivulla vierailleet tai facebook-seinääni vältelleet lukeneet tietävätkin, missä Nauru on viihtynyt viime viikot ja missä se majaileekin vielä parisen kuukautta. Rakas merle-eläin synnytti maailmaan maailman suloisimmat muskettisoturit, kulmakunnan komeimmat äijät! Meno, Metku ja Mahti ovat herkistäneet minua muutaman elämänsä ensimmäisen päivän aikana ja ovat saaneet maata vasten hullaantuneina kaatumaan jo monen monta naista. Olen onnellinen voidessani tutustua tyyppeihin alusta saakka. Tunsin niiden voimakkaat potkut tiineyden aikana makoillessani sängyllä Naurun kanssa ja kuiskuttelin niille mahan läpi, kuinka me kohta tapaisimme kasvotusten.











Naurun mammaloman aikana Kidan kanssa olemme keskittyneet kilpailemiseen. Vaikka Kida ei kilpakoirana ole ihanteellisin ja jossain vaiheessa tunsin, kuinka se vääränlainen kilpailuasenne alkoi utselläni kummitella takaraivossani, olemme saaneet edistystä. Kilpailemme 1-3 kisaa kuukaudessa pääasiassa agilityssa, mutta ajattelin lähteä valloittamaan muitakin kenttiä, pitkästä aikaa. Tiedostan kokoajan, että Kida vanhenee kokoajan. Sen kanssa ei aktiivisia agilitykilpavuosia ole loputtomasti ja siksi aion tästä kesästä nauttia mahdollisimman hyvin.

Ja Tapsa. Se hullu mummo ei kyllä tajua olevansa justiinsa kymmenen. Tänään me matkasimme lenkille Vuosaaren rannoille, tasapainottelemaan meren liukastamilla kallioille. Tara tepsutteli häntä koreana korkealle kalliolle minua morjestamaan, kun siitä kallion viertä yritin kävellä halkaisematta päätäni. Kai punanuttu kuvitteli osaavansa lentää tai sitten se oli nähnyt unen, jossa rantakalliot ovat pehmeää kuin untuvatyynyt. Alas vaan sanoi Tapsa, kun kalliolta loikkasi. Sain onneksi hidastettua pudostusta tarraamalla koiran karvapeitteestä, lopputuloksena kallionkolossa väärinpäin makaava noutajapahanen, jonka valas-silmistä pystyi lukemaan yhden sanan: "Oho." Eihän siinä mitään, mummo nousi, ravisteli turkkiaan ja lähti matkaamaan eteenpäin samalla tahdilla, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Kostoksi säikäytyksestä se joutui kylpyyn, johon olin uhannut laittaa sen jo viikko sitten.