Tiedossa oli vapaapäivä, istuin aamiaisella toljottamassa Greyn anatomiaa (olen taas koukussa) ja yhtäkkiä päähäni iski, että voisin tehdä uuden ulkoasun. Nyt, eikä viidestoista päivä, kuten erään matkatoimiston rasittavassa radiomainoksessa toitotetaan. Aikaa kamalasti ei ollut, koska illalla menen viettämään pitkästä aikaa "date night"-hengessä aikaa avopuolisoni kanssa ja sitä ennen piti koiratkin ulkoiluttaa ja suihkukin houkuttaisi. Tiesin kuitenkin, että jos en tee asian eteen jotain nyt, se jää. Taas.

Meno on jo 8 kuukautta. Tuntuu uskomattomalta, että kevät, kesä ja syksy menivät hujauksessa silmien ohitse. Se on aiva äärettömän mahtava koiratyyppi, kipinää ja tappuraa ja samalla niin hellyyttävä kainaloinen. Se on käynyt pari kertaa Jenna Caloanderin valmennuksessa ja on saanut oikein hyvää palautetta työskentelystään. Nautin sen kanssa puuhastelusta, moottori käy kuin ferrarilla. Olen kuitenkin ottanut huomattavasti hitaammin kuin aiempien kanssa - osittain siksikin, kun kiirettä pitää. Minusta on tullut myös onnellinen kotihiiri, haluan nauttia perheestäni muuallakin kuin kentällä yksin koirien kanssa 24/7. Toki raskas pääni kanssa kamppailu on tilanteeseen myös osasyynä ja olen yrittänyt häivyttää tilannetta huutelemalla treenikaveria tositarkoituksella. Katsotaan, tuottaako huutelu tulosta. Voihan olla, että joku blogin seuraajakin innostuu ajatuksesta "tutustunpa tuohon mystiseen Maijaan".






Nauru kahmii agilityradoilta vitosia. Kun kepeillä oli ongelma, koulutin sen pois ongelmasta. Tuli puomiongelma. Treenattiin, uusi ongelma. Lajin kamaluus on sen ihanuudessa, että koskaan ei ole valmista. Samalla, kun yritän kouluttaa puomin suorittamista uudestaan, ravaan vitosista huolimatta kilpailuissa parantamassa päähäni pinttynyttä valtavaa kisa-ahdistusta. Se jäädyttää kehoni ja etenkin jalkani ja haluan löytää rutiinin sekä oikean mielentilan, jotta voisin päästellä kisoissa yhtä huolettomasti ja täysillä kuin treeneissäkin. Aikaahan se vie, enkä ole kärsivällisin mahdollisin tapaus. Mieli on kehittyvä elin ja pahimmistakin ahdistuksista voi päästä yli oikeanlaisella, johdonmukaisella suunnitelmalla.

Ei hitsi, minun piti lähteä epiksiin, mutta tässä minä istun viimeistelemässä blogipäivitystä. Ohops. Täytyypä sitten illalla mennä puomitreenaamaan, kun pääsääntöisesti sen takia minun piti mennä rataa alle ottamaan. Jatketaanpa kuitenkin turinoimista.






Taralla meni selkä jumiin eräänä iltana. Syytän itseäni, annoin sen riehua aivan liian villisti vasta sataneessa lumihangessa. Kipulääkkeellä ja levolla vaiva kuitenkin helpotti nopeasti. Viikonlopun jälkeen se oli oma itsensä, enkä vielä kiikuttanut sitä pää viidentenä kolmantena jalkana lääkäriin. Yhtenä päivänä uskalsin ottaa sen agilityhallillekin mukaan vähän fiilistelemään putkia ja yleistä treenihuumaa. Tirautin kyyneleen, ehkä kaksikin. Niin riemuissaan oli mummo-keväällä-11vee, kiljui riemukkaasti painattaessaan villahousut tutisten tunneliin.

Tapsa ei poseeraa kuvissa, koska Tapsa on karvaturilas. No okei, ei enää, kun trimmasin sen. Kuvaushetkellä se kuitenkin muistutti mörököllimöösuohirviötä.





Kamala marraskuun sadesää on saanut minut tympääntymään kuvailusta, mutta innostumaan snäppäilystä. Siis aivan uusi äppi minulle ja olen aiva koukussa. Instagram päivittyy tasaisesti - blogin tili joskin hyvin laiskasti - ja facebook on sellainen arkinen avautumisloota. Siellä voi kuuluttaa niitä kaivattuja treenikavereita ja kertoa traagisista elämän käänteistä realiajassa. Kuten siitä, miten Meno meinasi menehtyä hevosen jalkoihin, kun sellainen täyttä laukkaa tuli vastaan kapealla kinttupolulla. En ole hetkeen pelännyt niin paljon, kuin tuona tapahtumana ja koko päivänä sen jälkeen.

Työpisteeni sijaitsee edelleen Murkina Murressa, jossa mua voi tulla morjestamaan ja tsemppaamaan, että pitäisin blogin hengissä. Nämä on kuitenkin tosi terapeuttisia hetkiä, solkottaa puuta heinää paperille näytölle ja editoida samalla kuvia musan soidessa. En tiedä, mihin suuntaan aion blogitekstejä jalostaa. Toisaalta ei yhtään enää kiinnosta kirjoittaa seikkaperäisiä tarinoita valmennuksista. Kisasuorituksista en raportoi edes someen reaaliajassa, juurikin koska yritän päästä tappavasta tavastani verrata itseäni muihin, jotka tietty ovat aina parempia. Valokuvia laitan esille, mutta niitä pitäisi päivittää myös kuvieni facesivulle, joka sekin on ollut hieman kuolleessa tilassa viimeaikoina.

Kertokaa te, arvon uskolliset seuraajat, jos teillä on ajatuksia. Samalla näkisin, onko täällä enää ketään vai onko kaikki siirtyneet seuraamaan tubettajien tuotoksia (mä olen).

Voi jehna! Tuossa heinäkuun puolella minut ja Nauru pyydettiin ATD:n joukkueeseen varakoirakoksi. Vähän YOLO-fiiliksellä sitten mukaan tosiaan lupauduin, ajattelin, että ei siinä mitään menetä paitsi naamansa korkeintaan. Ehkä ihan hyvä asenne, sillä menin kokeeseen hyvinkin rennosti verrattuna jännitykseen, jota yleensä harrastin epäonnistumisen pelossa.

Hieman pipariksi koe meinasi mennä heti alkuunsa, kun vieras lenkkeilijä oli varma, että tapatan pentuani kuumaan autoon. Olihan se hieman noloa juosta paikkaistumisesta repimään häkkiä ja pentua ulos vieraan naisen rääkyessä "huono koiranomistaja"-kommenttia suu vaahdossa. Kerrottakoon, että joka ikinen räppänä takakonttia myöten oli avattu, tuulilasi peitetty lakanalla ja ratkaisu oli pennulle stressittömämpi kuin häkki, jota ei voinut viedä minnekään järkevään, rauhalliseen paikkaan vaan piti tilkitä lakanalla umpeen melkein läpikotaisin. Vesikuppinsa ipana kaatoi kummassakin sijainnissa, koska sen mielestä on hauska tunkea soma pieni takapuoli vaikka kuinka pienikokoiseen kipposeen. Paikalla oli myös kasvattaja (eläinlääkäri) ja tuttujani, jotka taatusti pitivät pentua silmällä siltä varalta, että se olisi pitänyt ottaa ulkoilemaan minun ollessa estynyt koesuorituksessa, sillä muun ajan ipana viettikin hihnan päässä ulkona seurapupsina. Myös kyseisen paikkaistumisen jälkeen oli tarkoitukseni hakea pentu ulkoilemaan pissalenkille ennen Naurun yksilösuorituksia.

No, tuosta saisi oman tarinansa. Pääasia oli, että puolen tunnin rauhoittumisen jälkeen sain itseni kasattua ja uskalsin jopa koskea Nauruun, joka sekin meni vähän lukkoon yhtäkkisestä tilanteesta. Ihanaa, että ihmiset huolehtii (mielellään liikaakin), mutta pitäisi osata myös antaa olla. Täytyykö alkaa myös haukkumaan, sadattelemaan, provosoimaan ja jankkaamaan, kun ei siitä ole mitään hyötyä. Äh.

Huolimatta mahassani velloneesta kuvotuksesta sain itseni siis kasaan ja yksilösuorituksiin. Nauruahan tokoilu ei edelleenkään kiinnosta ja sen haukottelun näki varmaan toiselle puolelle kenttää. Kisamaisia treenejä ei ole ollut ainakaan vuoteen, omat treenit ovat olleet lähinnä hyvän mielen nostatuksia ja liikkurointia on harrastettu... en edes tiedä, milloin. Vaan hei, siihen nähden meillä meni oikeastaan hyvin! Tuomari antoi meille tosi kivaa palautetta, kertoi nähneensä tosi hyviä väläyksiä varsinkin seuruussa ja oli varma, että pienellä työstöllä koirasta saisi tosi potentiaalisen toko-otuksen. Minä asialle hieman naureskelin, mutta kasvattajatäti Lara oikein sisuuntui ja haastoi minut treenaamaan kanssaan ihan oikeana aikeena tokokokeisiin meno jatkossakin. Apua.




Paikkaistumiseen jätin vinoon, josta puolikas pojo. Noudossa heitteli vierasta kapulaa, se selvästi ällötti, mutta kyllä se sen palautti... hitaasti, mutta varmasti etanatahdilla! Merkin kierto oli ensimmäinen liike ja varsinainen fiasko, Nauru lähti luoksetulon merkkitötsälle, tajusi homman menevän pieleen, paineistui epävarmuuksissaan ja alkoi lähinnä nuuskia nurmikkoa. Jostain syystä liike on ollut hankala typylle ja ravilla se on suorittanut sen kotitreenissäkin, mutta selvästi koetilanteessa tehtävä oli vielä aivan liian haastava. Muut pistevähennykset tulivat laiskasta/hitaasta suorittamisesta tai kaksoiskäskyistä. Seuruussa oli tosiaan tuomarin mukaan tosi hyviä pätkiä ja ruutu oli sikahieno, ainoana vikana, että ravasi sinne energisen laukan sijaan.

Ois hei voinut mennä paljon huonommin! AVO2, jaettu 5/10 sija ja ATD:n joukkue sijoittui toiseksi, vaikka meidän suoritus ei siinä auttamassa ollutkaan. :D

Tämä viikonloppu oli erittäin antoisa. Nautiskelin kunnolla koiraurheilun ihanuudesta ja myöskin hyvästä seurasta, ja viikonloppua edeltäneestä onnistuneesta työpäivästä.